Neitsyys meni – Ensisukellus Disintegrationin sisään

Neitsyys meni -sarjassa Soundin toimittajat menettävät neitsyytensä klassikkolevyille. He hyppäävät kanonisoitujen, mutta itselle täysin tuntemattomien albumien kimppuun puhtain korvin ja avoimin mielin.

Sarjan toisessa osassa Eero Tarmo ottaa kohtalokkaan askeleen The Curen maailmaan, ja mikäpä olisikaan parempi väylä kuin Robert Smithin ja kumppaneiden kahdeksas pitkäsoitto Disintegration vuodelta 1989. Yli 70 minuuttia hidasta ja eeppistä goottirockia ei ole helppo pala ensikertalaiselle, ja melko uupuneelta Disintegrationin kanssa saman ikäinen Eero surrealistisen aktin jälkeen vaikuttaakin.

Aiemmin Antti Luukkanen tutustui Televisionin Marquee Moon -debyyttiin.


NEITSYYS MENI
The Cure: Disintegration (Fiction, 1989)

On aika himmentää huone ja varmistaa, että päällä on juuri oikeanlaiset vaatteet. Mistään ei kiristä tai purista, ainoastaan kädet hieman tärisevät. Olen luvannut hankkiutua eroon The Cure -neitsyydestäni. Viiniä on siemaistu ja esileikki Soundin Maailman parhaat levyt -soittolistan parissa suoritettu. Toivon, että itse akti olisi enemmän kuin suoritus.

Disintegration, tänä iltana olen sinun.

Plainsong aloittaa viettelyni tajuntaa laajentavan nuhruisella ja vahvasti altsuilulta haiskahtavalla syntikkaonanoinnilla. Tämä on näitä, ajattelen, kunnes mysteerinen miesääni aloittaa elämään kyllästyneen kuiskinnan biisin puolivälissä. Vielä en merkittävästi lämpene mutta eteenpäin on mentävä, tiesi Jutilan Timppakin.

Pictures Of You onkin sitten jo astetta flirttailevampi indie-ketkutus. Kenkiin kyllä tuijotellaan edelleen mutta… tämä alkaa kuulostaa jo ihan näkemykselliseltä. Miesääni ryhdistäytyy puhkuessaan haikean poeettisia säkeitä mitä ilmeisimmin menettämästään ensirakkaudesta. Herraa taitaa mietityttää oma keskenkasvuisuus menneisyyden hetkellä X. Ja kuinka oikein siitä laulaminen onkaan… Tässä avautumisessa on kauneutta, jotain pysähtyneellä tavalla ikuista. Tunnustuksellisuuden vilpittömyys onnistuu väistämään korniuden karikon, uteliaisuus valtaa mieleni.

Tässä avautumisessa on kauneutta, jotain pysähtyneellä tavalla ikuista.

Käteni rentoutuvat ja vapina väistyy liikkuvuuttaan lisänneen vereni tavoittaessa sormenpääni. Jokohan tässä uskaltaisi antautua hekumalle? Unenomaisen sumuisan Closedownin kautta siirrytään Lovesongiin – vaikuttaisi siltä, että muodollisuudet ovat ohitse. Vienosti poppaavan biitin päällä ujeltavat urut taikovat huoneeseen tuiki eroottista seittiä. Mietteliäs miekkonen on palannut tulkinnassaan arvoituksellisuuteen, kapakkaviulut komppaavat bordellitunnelmaa. En toivonut tällaista, mutta huomaan syttyväni salaa. Vielä ei kuitenkaan parane rietastelemaan ruveta. Tämä kun lienee kaunosieluisen orkesterin käsitys kiusoittelevuudesta.

Kohtalokkaan enteellisesti nimetty Last Dance* luikertelee kupeelleni ennen levyn keskivaihetta. Intro voisi olla 1990-luvun alun Rölli-äänikirjasta. ”Im So Glad You Came!” Ei Allu Tuppuraista, vaan sama kuhertelusta kiihkon kielekkeelle kivunnut miekkonen, jonka venkoilussa on ajoittain jotain poskettoman androgyyniä. Yhtye alkaa paljastaa itseään – sävyjen sijaan se luottaa selkeyteen. Sanoma vaikuttaisi olevan: ”Tajuatko poju, tätä olet pian saamassa.” Vastaan myöntävästi, ja minut kiskoo sävelpeitteen alle rytmikkään viehkeästi varttaan vispaava Lullaby. Mistä kaivaa esiin eläimellisyys nyt, kun vielä sekunteja sitten olin subina? Olin fiiliksissä mutta… onkohan tämä juttuni sittenkään enää?

Intro voisi olla 1990-luvun alun Rölli-äänikirjasta.

Fascination Street, Prayers For Rain ja The Same Deep Water As You kaappaavat minut vaateliaaseen syleilyynsä. Eivät väkisin, mutta ilmoittamattoman päälle käyvällä intensiteetillä ja ranteista petiin painaen. Kenties hurmiollisen turmiollinen sivukuja-sointi on liikaa ensikertalaiselle, sillä huomaan nautintooni sekoittuvan nyt ahdistuksen harmaita haituvia. Tai sitten The Curen käsitys kiihottavasta twististä on hieman liian David Lynch minun makuuni.

Nimibiisiin tultaessa oloni on käytetty. Lepytteleväisesti lanteitaan sheikkaava Disintegration tuntuu lukevan ajatukseni: ”Oh I Miss The Kiss Of Treachery / The Shameless Kiss Of Vanity.” Pelkkä suukottelu olisi ehkä sittenkin riittänyt. Tosin itsepä hetken huumaa kerjäsin. ”But I Never Said I Would Stay To The End / So I Leave You With Babies And Hoping For Frequency.” Näinkö pitkälle mentiin? Menikö minulta jotain ohi? Otinko koko matkan liian konkreettisesti?

Kenties hurmiollisen turmiollinen sivukuja-sointi on liikaa ensikertalaiselle.

Homesick* tuntuu kädenojennukselta, heleä piano ja kireinä kiertävät kitarat osoittavat ymmärtävänsä tuntemuksiani epäilyttävänkin hyvin. ”Just One More And I’ll Walk Away.” Mitä helvettiä herranen, oliko tämä kaikki suunniteltua? Puistattaa ja naurattaa yhtä aikaa. Mutta hetkinen: ”All The Everything You Win / Turns To Nothing Today.” Yrittääkö äänitteen miekkonen vielä tähdentää jotakin? Onko juuri jakamiemme hetkien piinallisuuteen kätkeytynyt jotakin merkityksellisempää? Rakkauden puhdas olemus? Vaiko sittenkin vain rakastelun? Miksi jälkimmäinen olisi vain?

Lerpahtaneen uneliaana Untitled kääntää selkänsä ikään kuin syyttäen minua kokemukseni vaillinaisuudesta. Disintegration tuntuu luvanneen enemmän kuin antoi. Olinkohan vain ennakkoon mystifioinut ekan kertani? Mitä oikein kuvittelin? Oloni jälkeenpäin on tyhjä mutta helpottunut. Aistin jotain, mitä en täysin voinut ymmärtää. Ehkä se johtui siitä, että vaikka olemme Disintegrationin kanssa saman ikäisiä, vaikutti maineikas muukalainen jotenkin kokeneemmalta, jotenkin määrätietoisemmalta. Samaan aikaan koin meidän olevan yksin yhdessä, eksyksissä jonkinlaisessa tuntemaamme maailmaa muistuttavassa pienoismallissa.

Mikä klisee, tuumaan, ja kierrän viinipullon korkin kiinni. Pullon pohja on jättänyt pöydän valkoiseen pintaan reunoista rosoisen pyöreän jäljen. Sitä tulee olemaan hyvin vaikea poistaa.

Eero Tarmo

*Eivät sisältyneet Disintegrationin alkuperäiseen vinyylipainokseen.


KUUNTELE ITSE