Lou Reed – Maailmankaikkeuden keskipiste

29.10.2013 12:48

Yksi Lou Reedin ensimmäisistä The Velvet Undergroundille kirjoittamista kappaleista on nimeltään I’m Waiting For The Man. Sen aluksi laulaja toteaa odottavansa diileriä 26 taalaa kourassaan. Tavallaan Lou Reed seisoo yhä samassa kadunkulmassa. Hän kertoo kirjoittavansa lauluja aivan samalla tavalla kuin 40 vuotta sitten. Hänen mielestään New Yorkiin ei voi kyllästyä koskaan.

Teksti: Tero Alanko
Julkaistu alun perin Soundissa 5/2005

Lou Reed ei tunnu puhelimessa erityisen hankalalta eikä ollenkaan pelottavalta hahmolta, hieman kummalliselta vain. Silti ei tule mieleenkään kysyä, kutsuuko kukaan häntä Kikkaraksi.

Vain harvat ostivat The Velvet Undergroundin levyjä niiden ilmestyessä, mutta he kaikki perustivat oman bändin. Näin kertoo yksi rockhistorian toistetuimmista tarinoista. Mutta mitä mieltä useimmat The Velvet Undergroundin laulut kirjoittanut ja vastikään Suomessa konsertoinut Lou Reed on muinaisen yhtyeensä jättämästä perinnöstä?

– Olen yhtä altis imartelulle kuin muutkin ihmiset, mutta olivatko ne hyviä bändejä? Eivät ne olleet. Useimmat olivat roskaa, murahtaa matala ääni puhelinlinjan toisessa päässä.

Euroopan-kiertueella oleva 63-vuotias rock-taiteilija on luvannut Soundille 15 minuuttia ajastaan. Hänellä on maine hankalana, ellei peräti mahdottomana haastateltavana. Vastikään Mojo-lehdessä julkaistussa haastattelussa hän pitää Sylvie Simmonsia, yhtä maailman tunnetuimmista rock-journalisteista, lähes pelkkänä pikkutyttönä.

Nopeasti käy selville, että Lou Reed haluaa olla koko ajan tilanteen herra. Toisaalta hänestä hehkuu myös oma kuiva huumorinsa. Itse asiassa Lou Reed ei tunnu puhelimessa erityisen hankalalta eikä ollenkaan pelottavalta hahmolta, hieman kummalliselta vain. Silti ei tule mieleenkään kysyä, kutsuuko kukaan häntä Kikkaraksi.

Monien ihmisten mielissä suurin Lou Reedin kirjoittama klassikko on keväällä 1966 äänitetty ja seuraavana vuonna ilmestynyt The Velvet Underground & Nico, jonka banaanikannen suunnitteli Andy Warhol. Hänen viimeisin studiotyönsä on Edgar Allan Poen teksteihin perustuva The Raven vuodelta 2003. Niiden väliin jää nippu klassikoita, vähintään yhtä iso kasa välitöitä sekä yksi rockhistorian oudoimmista levytyksistä – vuonna 1975 julkaistu Metal Machine Music, joka sisälsi neljä levypuoliskoa kitaramelua.

Suomeen The Velvet Undergroundin vaikutus eteni oikeastaan vasta punkin jälkeisenä aikana. Täällä innoitusta yhtyeen dekadentista kauneudesta ovat saaneet muun muassa 22-Pistepirkko, Noitalinna Huraa!, Kauko Röyhkä, Se-yhtyeen perustaja Yari Knuutinen Shadowplayn Brandi Ifgray ja Maj Karman Herra Ylppö.

The Velvet Undergroundin vaikutus on mahdoton puristaa yhteen termiin. Se kuuluu niin soundissa, asenteessa kuin tavassa kirjoittaa lauluja. Ja yhtyeen laulujen skaalahan ulottuu pienistä ja kauniista balladeista niin rumasti rämisevään rockiin kuin hurjiin atonaalisiin orgioihin.

Jos jotain Lou Reed on vältellyt yli 30 vuotta kestäneellä soolourallaan, niin itsensä toistamista. Tai ainakin luulin niin ennen tätä haastattelua.

Ovatko laulunkirjoitusmetodisi muuttuneet vuosien varrella?

– Eivät. Kaikki on aivan samanlaista.

Onko laulujen kirjoittamisessa kyse tietoisesta prosessista vai…

– Ei ole. Kyseessä on prosessi, jota en vieläkään ymmärrä. En siis pysty kertomaan siitä sinulle mitään.

En ole autonkorjaaja. Jotkut saattavat kirjoittaa lauluja sillä tavalla, mutta minä en niin tee.

Noudattaako se tiettyä kaavaa?

– Kuten sanoin, en ymmärrä sitä prosessia. Se ei ole mitään sellaista, että voisin sanoa, että ensin vaihe yksi, sitten vaihe kaksi, sitten vaihe kolme, sitten vaihe neljä, sitten vaihe viisi ja jos se ei toimi, palaan vaiheeseen kaksi. Jos ei sekään toimi, tee kaikki takaperin ja ravista oikein kovaa. Se ei vain tapahdu sillä tavalla. En ole autonkorjaaja. Jotkut saattavat kirjoittaa lauluja sillä tavalla, mutta minä en niin tee.

– Sinulla on 13 minuuttia aikaa. Älä haaskaa sitä.

The Raven -levystä on jo yli kaksi vuotta. Työskenteletkö seuraavan albumin parissa?

– En. Koska tiedän seuraavan kysymyksesi, vastaan siihen saman tien. Tällä hetkellä työstän elektronista musiikkia tai chi -videota varten ja meditaatiota varten. Uutta rockalbumia ei siis ilmesty ainakaan kahteen kuukauteen.

Oletko kiinnostunut uudesta teknologiasta?

– Olen aina ollut kiinnostunut uudesta teknologiasta. Etkö sinä ole?

En varsinaisesti.

– Jos et ole kiinnostunut uudesta teknologiasta, sinulla on varmaankin yhä auto, joka pitää veivata käyntiin. (Sitten seuraa pitkä kysymyssarja, jonka aikana Lou selvittää, omistanko esimerkiksi tietokoneen, internet-yhteyden, kännykän ja dvd-soittimen. Hän vaikuttaa tyytyväiseltä myöntelyyni, kunnes kerron äänittäväni haastattelun c-kasetille.)

– Vanhalle c-kasetille? Onko sinulla joku syy sitoa itsesi vanhaan teknologiaan?

Tämä tapa on toiminut hyvin niin kauan kuin olen nauhoittanut puhelinhaastatteluja.

– Oletko naimisissa? Onko sinulla lapsia? Jos sinulla ei ole lapsia, sinun kannattaisi hankkia mahdollisimman nopeasti. He voisivat opettaa sinulle jotain teknologiasta.

– Oletko muuten free lance -toimittaja vai saatko säännöllistä palkkaa?

Saan kuukausipalkkaa Suomen suurimmasta musiikkilehdestä.

– Mitä teet palkkasi eteen?

Muun muassa kirjoitan juttuja, oikoluen toisten toimittajien tekstejä ja toimitan lehden arviosivut.

– Tiedätkö mitä, minun mielestäni kriitikoiden kuvan pitäisi aina olla heidän kirjoittamansa arvion vieressä. Silloin ihmiset tietäisivät, millaiset ihmiset niitä kirjoittavat. Heidän pitäisi myös kirjoittaa ylös, mistä he pitävät. Jos pidät x:stä ja arvioit y:tä, kyseessä saattaa olla väärä henkilö. Sanon tämän vain, koska olen kiinnostunut mekanismista.

– Seuraava kysymys. Aika kuluu.

Voit kysyä, mitä haluat. Sinulla on yhdeksän minuuttia

Voinko tehdä muutaman kysymyksen New Yorkista?

– Voit kysyä, mitä haluat. Sinulla on yhdeksän minuuttia.

Tämä on hölmö kysymys, mutta millä tavalla New York on muuttunut sinä aikana, kun olet soittanut rockia?

– Oletko hullu? Siihen vastaaminen kestäisi viisi tuntia. Minulla ei ole juuri nyt viittä tuntia.

– New York on New York. Se on aina ollut New York. Se on yhä New York. Se on maailmankaikkeuden keskipiste. Ihmiset inhoavat, kun joku sanoo niin, mutta se on totta.

– New Yorkissa on nykyään niin paljon ihmisiä, että juuri enempää ei mahdu. Kaikki on nykyään hyvin kallista. Ihmiset muuttavat kaupungin reunamille, kuten Brooklyniin. Jopa siellä asuminen on tullut kalliiksi. Nykyisin on todella hankala selvitä hengissä New Yorkissa ilman rahaa. Joskus kauan sitten se oli vielä mahdollista.

Oletko koskaan kyllästynyt New Yorkiin?

– Oletko järjiltäsi? Ei New Yorkiin voi kyllästyä.

Mikä on suosikkipaikkasi New Yorkissa?

– Minulla on monia suosikkipaikkoja New Yorkissa, mutta en kerro niistä sinulle ainuttakaan, koska en tahdo muiden ihmisten löytävän niitä.

– Yhden suosikkipaikoistani voin toki kertoa. Se on The Finnish Cafe. Se on kahvila, johon New Yorkissa asuvat suomalaiset kerääntyvät juoruilemaan. Kodikas paikka. Oletko koskaan käynyt siellä?

En ole. Itse asiassa en ole edes kuullut sellaisesta paikasta.

– Hyvä. En minäkään, mutta inhoan teeskentelijöitä ja valehtelijoita.

New Yorkista ei ole koskaan tullut toista yhtyettä, jota voisi kutsua äärimmäiseksi New York -bändiksi

– Jatketaan. Sinulla on vähän yli viisi minuuttia jäljellä. 

Miltä sinusta tuntuu, kun The Velvet Undergroundia kuvataan äärimmäiseksi New York -bändiksi?

– Se on tietenkin totta. Olen aina ollut sitä mieltä, joten en välitä muiden mielipiteistä. New Yorkista ei ole koskaan tullut toista yhtyettä, jota voisi kutsua äärimmäiseksi New York -bändiksi.

– Olen varma, että New Yorkista on tullut monia muita yhtyeitä, joita voi kutsua New York -bändeiksi, mutta mitään niistä ei voi kutsua äärimmäiseksi New York -bändiksi. New Yorkissa ei koskaan ole pulaa bändeistä. Esimerkiksi Sonic Youth on New York -bändi. Samoin The Strokes on New York -bändi. Pidän heistä kovasti. Todella.

Arvostatko ketään muita nuoria artisteja?

– Pidän Beckin uudesta albumista. Se on todella kiinnostava, hyväntuulinen. Ystäväni Antonyn uusi levy I Am A Bird Now on upea. Se on todella fanastinen. Se todella liikuttaa minua. Se on julkaistu riippumattomalla …joku Canadian -merkillä.

Secretly Canadian. Euroopassa levyä jakelee Rough Trade.

– Kiitos. Sinä olet ammattilainen.

– Joka tapauksessa, suosittelen Antonyn levyä kaikille. Hänestä tulee jonain päivänä suuri tähti, jos tässä maailmassa on yhtään oikeutta.

– Sinun kanssasi on mukava keskustella, mutta valitettavasti aikaa on jäljellä vain kaksi minuuttia.

Onko (Bright Eyesin) Conor Oberstissa ainesta oman sukupolvensa tärkeimmäksi lauluntekijäksi?

– Näin Bright Eyesin konsertin vähän aikaa sitten ja tapasin hänet lavan takana. Conor Oberst on todella lahjakas. En ole kriitikko, mutta… hän oli mahtava.

– Samaan aikaan Metropolitanissa oli Diane Arbusin näyttely. Taisin käydä siellä samana päivänä. Myös se oli mahtava. Tiedätkö, kuka Diane Arbus on?

Tunnet musiikin, tunnet taiteen, tunnet eläimet. Kanssasi oli mukava jutella.

Tiedän, että hän on valokuvaaja. Eikö hän kuvannut newyorkilaisia ihmisiä joskus 60-luvulla?

– Oikein. Kymmenen pistettä. Voit tehdä vielä yhden kysymyksen.

Onko sinulla kotieläimiä?

– Minulla on Lolabelle. Hän on rottaterrieri. Tiedätkö, millainen on rottaterrieri?

Tiedän. Minulla ja tyttöystävälläni on jackrussellinterrieri.

– Tunnet musiikin, tunnet taiteen, tunnet eläimet. Kanssasi oli mukava jutella. Hyvää jatkoa.

 

Teksti: Tero Alanko
Julkaistu alun perin Soundissa 5/2005

Lisää luettavaa