Soundi 6/2010

13.7.2010 08:52

KUUKAUDEN DEMO: VIHREÄ MAA
 
 
Vihreä Maa näki yhtyeenä päivänvalon vuonna 2006, jonka jälkeen bändi on äänittänyt neljä omakustannedemoa ja keikkaillut ahkerasti. Joensuulaiskvintetin raikas ja maanläheinen musiikki ammentaa niin reippaasta voimapopista kuin 1960-lukumaisista harmonioistakin, ja varsin tarttuvia lauluja joukko on saanut keulakuvansa Tatu Kaihuan johdolla aikaan. Avaussiivu Rakastellaan on tekstillisesti hieman turhanpäiväinen ja populistinen renkutus, mutta nämä ilottelut yhtyeelle sallittakoon suven koittaessa. Vielä joskus riimittelee vastustamattomasti ja polveilee kolmen ja puolen minuutin mitassaan moneen suuntaan mutta täysin luontevasti. Siksi -kappaleella äänessä on jo täysin omaääninen yhtye, ja kappale on todella upea. Yhtään huonoa laulua yhtye ei ole äänitteelleen kelpuuttanut, mutta itse huomaan pitäväni enemmän siitä vähemmän suorasta, kokeellisemmasta laidasta.
Vihreän Maan musikanttien otteet ovat täysin ammattimaiset ja soitossa on todella hyvä imu. Kiinnostavia nyansseja löytyy kuuntelussa koko ajan lisää. Egotrippihan tästä väistämättä hiipii mieleen, mutta jotain sukua tämä on myös samasta pitäjästä tulevalle Eläimelle. Jos tämä on Joensuun uusi soundi, niin allekirjoittanut ilmoittautuu heti sen kannattajaksi. Vihreän Maan (kuten Eläimenkin) otteissa on sopivasti sellaista vapautuneisuutta, tuoreutta sekä omannäköistä kierouttakin, että sen soisi mielellään tavoittavan laajemman yleisönkin. Pitkäsoittoa odotellessa.
 
Kuukauden demovoittaja Vihreä Maa kertoi kuulumisistaan Soundille.
 
Osa yhtyeen jäsenistä on soittanut aikaisemmin Demoefektillekin tutuksi tulleessa Monica’s Lips -yhtyeessä. Onko Vihreä mää nykyisin pääprojektinne?

– Monica’s Lips aktivoituu silloin tällöin, koska se on hauskaa. Mutta kyllä, Vihriksiä tässä pääasiassa tehdään. Vihriksille voi pyrkiä tekemään kunnianhimoisempia biisejä, kun taas monkkareissa kyse on enemmän hyvästä meiningistä, biisintekijä-laulaja Tatu Kaihua kertoo.
– Ilman Monica’s Lipsiä ei olisi koko Vihreää Maata. Varsinkin Vihreän Maan ihan alkuaikoina tuntui bändi jonkinlaiselta suomenkieliseltä Monica’s Lipsin jatkumolta, tosin hyvässä mielessä. Kaikki bändit, joissa itse vaikuttaa, ovat hyvin tärkeitä, basisti Heikki Kuikka jatkaa.

Miten suomenkielellä operoiminen eroaa mielestänne olennaisimmin englanninkielisen musiikin tekemisestä?

– Täytyy miettiä tarkemmin mitä sanoo. Itse mietin paljon esimerkiksi sitä, sanonko "mä" vai "minä", Kaihua pohtii.

– Tuntuu että englanniksi voi laulaa, ainakin Suomessa, ihan mitä vaan, kun taas suomeksi laulettaessa rima on korkeammalla. Suomenkielisiin sanoihin kiinnitetään luonnollisesti ja myös toivottavasti enemmän huomiota, rumpali Matti Kettunen komppaa.
Joensuun nuorisoa koskeva uutisointi on usein keskittynyt negatiivisten ilmiöiden ympärille. Miten teidänkaltainen positiivinen porukka on otettu vastaan kotikaupungissanne?

– Jos viittaat takavuosien skini -ilmiöön, niin se on jättänyt valitettavan ison muistijäljen, sillä pääasiassa kyseessä on mielestäni viriili ja kaunis pikkukaupunki, josta kyllä tulee myös runsaasti positiivista uutista, Kaihua kertoo.

– Komppaan Tatua. Itse vielä Joensuussa asuvana en ole henkilökohtaisesti törmännyt näihin kyseisiin ilmiöihin. Faktahan on se, että ongelmia varmasti on ollut ja näyttäisi vielä nykyisinkin olevan. Väitän kuitenkin, että Joensuussa on huomattavasti enemmän positiivisia ilmiöitä ja asioita, Kuikka jatkaa.

Mitä mieltä olette tämänhetkisestä suomenkielisen rockin tilasta? Kenen kotimaisten yhtyeiden tai artistien tekemisiin samaistutte?

– Minusta vanha kaarti ei ole vieläkään saanut kunnollista haastajaa uuden polven tekijöistä. Tai ehkä ne ovat vielä kellareissa! Itseäni uusista tulokkaista ovat jollain tavalla koskettaneet esimerkiksi Risto ja Muuan mies. Lisäksi täytyy mainita tuntematon loistobändi Fm Kuula!, Kaihua miettii.
– Foorumit saada näkyvyyttä ovat harvassa, ellei tee laskelmoitua radiotuubaa, mikä on harmi, koska hyviäkin bändejä tulee, Kettunen manaa.
– Suomenkielinen valtavirtarock ei ole kovinkaan innovatiivista tällä hetkellä. Siellä pyörii kärjistetysti samat yhtyeet eri nimillä. En nyt väitä, että Vihreä Maa olisi mitenkään mullistavaa tai erikoista, eikä sen pidäkään välttämättä olla. Tuo on vaan mielipiteeni tämänhetkisestä tilanteesta. Miekin kallistun enemmän tuonne indie- ja underground-puolelle noiden tulokkaiden kanssa, sieltähän niitä tulevia menestyksiä kasvaa toivottavasti. Koska nyt on mahdollista mainostaa, niin sanotaan tähän vielä samaistumisen kohteeksi Eläin -bändi Joensuusta, Kuikka lisää.

M U U T   K A T S A S T E T U T:

STREAK AND THE RAVEN
 
 
Seinäjokelaisyhtye vertaa musiikkiaan unenomaiseen tarinankerrontaan ja elokuvamusiikkiin. Musiikillisesti yhtyeen tyylin vastapoolit muodostuvat tanssittavasta sykkeestä ja harmonisesta kaihopopista. Kuluneet metaforat tulevat ymmärrettäväksi episodimaisesti poukkoilevan kerronnan myötä. Kovinkaan kaukana porukka ei ole tyylillisesti esimerkiksi Rubikista ja Kastorista ynnä muista suomalaisista haastavamman laidan indie-yhtyeistä. Kovassa nosteessa olevan yhtyeen Crossing Tonesker -ep:n nimiraita on saanut kevään mittaan radiosoittoa muun muassa YleX:n taajuuksilla ja kesäksi tiedossa on festarikeikkoja. Tätä ei tarvitse ihmetellä näin hallitun kokonaisuuden ollessa kyseessä. Avausraita Sirens edustaa ilmavassa suoruudessaan coldplaymaisinta ajanmukaisuutta. Mielenkiinnossaan Wolves & Scarecrows vetää kappaleista kuitenkin vaivatta pisimmän korren. Solisti Janiv Oskárin laulutapa välttää kaikkea makeilua ja on vähällä jäädä liiankin etäiseksi, mutta hienovaraisessa sävykkyydessään ilmaisu on täysin valmiilla tolalla. Erittäin taitavallayhtyeellä on kokonaisuus soundeja myöten ihailtavasti kasassa, ja vaikka se tasapainoilee jatkuvasti introverttiuden ja vaikeaselkoisuuden sekä viihdyttävyyden rajoilla, jää päällimmäiseksi vaikutelmaksi kiehtovuus.
 
MINA
 
 
Tampereella vaikuttava Mina ei säästele saatekirjeessään avaruusmetaforia. Tästä on helppo päätellä, että varsin korkealle kurkottavasta ja toismaailmallisesta menosta on kyse. Taidokkaasti ja tunteellisesti sakki (neo)progressiivisen rockin kiertoratoja luotaa. Avauskappale Destroyerissa huomio kiinnittyy ensin siihen, kuinka solisti Marcus Tikkasen korkea ja nasaali lauluääni sekä lyyriset popmelodiat asettuvat rankkoja kitaravalleja vasten. Kappale on paremminkin kokoelma kryptisiä kitarariffejä, mutta sellaisena kompakti ja toimiva. Toinen kappale Cosmic Superstar vahvistaa olettamukset siitä, että kyseessä on jälleen yksi Mewistä vahvasti vaikuttunut yhtye. Mutta kun kaikki toimii erinomaisesti aina sävellyksiä myöten, on Minasta vaikea keksiä muuta valittamisen aihetta. Mainitsemisen arvoista on, että yhtyeessä vaikuttaa ulkopuolisena säveltäjänä -tuottajana herra nimeltä Akira Kosminen, jonka aivoituksia musikantit taidokkaasti esille tuovat. Erityistä kunnioitusta herättää hallitun laulun ohella Teemu Tähkäsen notkea rumpalointi. Voisi kuvitella, että kappaleet ovat alunperin tietokoneella tehtyjä, mutta väliäkö sillä. Bändisovitukset ja äänitykset on tehty taidolla ja tyylitajulla. Kitarat murisevat usein alataajuuksissa modernisti ja koskettimet maalaavat horisonttiin kuulaita viivoja. Hienovaraiset ohjelmoinnit alleviivaavat sitä, kuinka pitkälle kaikki yksityiskohdat on mietitty. 
 
RANA
 
 
Jyväskyläläinen, ainoastaan naispuolisista muusikoista koostuva Rana määrittelee oman musiikkinsa kokeilevaksi ja rajoja rikkovaksi. Äidinmaidossa imetyn länsimaisen rytmimusiikin lisäksi täysin akustiseen sointiin hiljattain keskittyneen yhtyeen musiikissa on etnovaikutteita sekä hienoisia klasariviitteitä, etenkin instrumentaatioiden muodossa. Rockissa niin usein itämaisuus – mitä etnisyys Ranankin tapauksessa merkitsee – typistyy sen yhden ja saman orientalistisen asteikon sahaamiseksi. Rana on sisäistänyt vaikutteensa kuitenkin ihailtavalla tavalla. Sari Kujalan cajon ja runsaasti tilaa saavat viulut ja sello luovat kiehtovan ja monisävyisen pohjan Suvi Ukuran notkealle laulannalle. Soittotaidollaan porukka pesee useat turboahdetut rokkijyrät mennen tullen.   Saatteessa mainitut grunge -mieltymyksetkin tulevat ymmärretyksi Cigarettesin lauluharmonioiden kautta, jotka muistuttavat Alice In Chainsin akustista tuotantoa. Paranoid Me –kappaleenblues ei sekään tunnu missään vaiheessa teennäiseltä tai persoonattomalta. Muu materiaali on myös tasavahvaa, mutta astetta tavanomaisempaa folkahtavaa laulelmaa. Hienoa musiikkia! 
 
OIVA VÄRE
 
 
Oululainen Oiva Väre ammentaa innoitusta luonto -tematiikasta ja progressiivisesti polveilevasta, akustisesta äänitaiteesta. Kun nämä vaikutteet lyövät kättä kansanmusiikkimaisten melodioiden kanssa, hakeutuvat assosiaatiot nopeasti vanhemman polven Suomi-progen suuntaan. Lisäkuuntelu osoittaa, että osuvampia vertailukohtia ovat kuitenkin (etenkin sanoitusten osalta) Liekki, YUP ja Absoluuttinen Nollapiste. Kolmen kappaleen promo-levyn kappaleet on noukittu yhtyeen omakustanteiselta Jetro –levyltä. Paikoin yhtye saa orgaanisen soittonsa hienoon lentoon, ja jälki on todella komeaa. Demon päättävä, huilulla tuunattu Luonnonsuojelija on tunnistettavista viitteistään huolimatta todella onnistunut kappale. Toisinaan taas yhtyeen musiikista tulee sellainen vaikutelma, että progressiivinen levottomuus kielii siitä, ettei yhtye luota ilmaisunsa peruspilareihin, melodioihin ja koko kappaletta kannattaviin teemallisiin kaariin. Persoonallinen Oiva Väre edustaa puutteineenkin kuukauden ehdotonta kärkeä.
 
8 ½
 
 
Ensimmäinen vaikutelma turkulaisesta kasipuokista on, että siitä on vaikea saada otetta. Saatekin sen mainitsee, että yhtyeen olemus ja kokoonpano on hakenut muotoaan koko seitsenvuotisen olemassaolon ajan. Keskittynyt kuuntelu paljastaa kuitenkin sen, että porukka on Rio-Colan ohella nauttinut ainakin jenkki-indiestä ja ilmavasta postrockista. Yhtye kertoo, että sointupainotteista musiikkia mielenkiintoisemmalta vaihtoehdolta tuntuu usein melodia- ja riffivetoinen sävellystyyli, mutta kyllä joukkoon mahtuu perinteisempää popkaavaakin. Tässä tasapainoilussa joukko onnistuu hienosti. Demon aloittavat sähäkämmät ja emommat raidat eivät tee allekirjoittaneeseen yhtä suurta vaikutusta kuin demon lopun raukeammat, progressiivisesti kaartelevat kappaleet. Rokatessaan yhtyeen otteista puuttuu tiukkuutta ja täsmällisyyttä, ja laulanta jää hieman huolimattomaksi ja väkinäiseksi. Sen sijaan Seashellin yhteen kudotut delay -kitarat ovat todella upeat. Päätösraita Humming on rytmisesti kiehtova rypäs, jossa on myös todellista melodista tarttumapintaa, lajissaan jopa jonkinlaista hitikkyyttä. 
 
DEAD CULT DIARIES
 
 
Jyväskyläläisen Dead Cult Diariesin päämääränä on tehdä musiikkia, joka rokkaa suurin kertosäkein ja menevin riffein. Viitekehyksenä toimii metallinen punkrock, tunneskaala sijoittuu emomaiseen tummien tunteiden ristiaallokkoon. Omaperäiseksi yhtyettä ei voi millään tapaa kutsua, mutta näitä puutteita yhtye korvaa vankalla soitto- ja sovitustaidolla. Yhtyeen vahvuudeksi on laskettava myös sen vokalisti Emmy, jonka maneereista vapaa laulu tuo raikkaan tuulahduksen muuten turhankin vakavailmeiseen touhuun. Demo esittelee soundeja myöten valmiin oloisen yhtyeen, jonka voisi kuvitella ottavan haltuun isommatkin areenat ja radiovirrat loputtomalla energiallaan. Muoto on siis kunnossa, mutta sisällössä on vielä toivomisen varaa. Demon kolme tasalaatuista ja samasta puusta veistettyä teosta eivät tarjoa yllätyksiä eikä varsinaisia helmiäkään. Jos yhtye onnistuu tehtailemaan edes pari hitikkäämpää ja kokonaisuudesta erottuvaa raitaa, lienee tähdenlento hyvinkin lähellä.   
 
ENGRAVER
 
 
Helsinkiläinen Engraver tekee asiat hitaasti ja huolellisesti. Kuusi vuotta toiminut yhtye on tehtaillut aikaisemmin neljä demonstraatiolevykettä ja keikkasetissä on vasta viitisentoista kappaletta. Porukan soundi liikkuu luontevasti metallin, emon ja modernin post-grungen koordinaateilla, eikä se ole järin kaukana esimerkiksi Sub Urban Tribesta. Tylyllä mättöriffillä käynnistyvä Approved By God alkaa väkivaltaisesti, kunnes rauhoittuu kertosäkeessään melodiseen liitoon. Toinen siivu Cast Yourself Upon The Wor(l)d osoittaa myös sen, että vaikka sävellykset ovat melodisesti melko perinteisiä, ovat ne rakenteellisesti ja tunnelmallisesti varsin onnistuneita. Rytmiryhmä tikkaa komppia varsin asialliseen sävyyn ja kitarat on sovitettu ja soitettu huolellisesti turhanpäiväistä makeilua kaihtaen ja biisejä palvellen. Solisti Ville Autere on tulkinnallisesti vanhan koulukunnan miehiä. Hän laulaa korkealta ja kovaa, mutta tahtotila, energia ja vire ovat kohdallaan. Engraverin viides demo on soundeja myöten ammattimainen tuotos.
 
FIRSTS
 
 
Helsinkiläisen The Firstsin ensiäänite huokuu kansien taittoa myöten kansainvälistä henkeä. Sitä yhtye on myös käytännössä, porukka kun on muotoutunut britti-taustaisen solistin Tom Morganin ja hänen laulujensa ympärille. Morgan onkin erittäin hyvä ja tunnistettava laulaja, joka painottaa oikeaoppisesti tekstiä ja löytää melodioista monia vivahteita. Biisimateriaalin osalta Firsts paljastuu kuitenkin ärsyttävän geneeriseksi indie -pumpuksi. Demon aloittava Tenby luottaa muutamaan perussointuun ja tuo hauraasta soinnista huolimatta mieleen Green Dayn. Toinen siivu Undernesth The Covers jatkaa sävellyksellisesti sellaisten 1990-lukuisten altsu -kliseiden kierrättämistä, joiden varaan esimerkiksi eräätkin Shed Seven ja Menswear (kuka muistaa?) rakensivat uransa. 22-Pistepirkon Asko Keräsen tuottama demo luottaa muodikkaasti minimalismiin. Sitä on vaikea perustella tässä tapauksessa, sillä tunteelliset kappaleet ovat sävellyksellisesti ja sovituksellisesti konservatiivisia ja suureellisia, ja suorastaan huutavat tuekseen lisätäytettä tai edes kunnon draivia. 
 
P***STARS
 
P***starsissa viihdyttävintä on sen asenne. Nämä neidot ymmärtävät, ettei rockin tarvitse olla hampaat irvessä uskottavuutta hamuavaa totista vääntöä. P***starsin hyväntuulinen ja salafiksu energia tarttuu välittömästi myös kuuntelevaan yleisöönkin. Toki näiden laulujen teemat ovat tuttuja monista samantyyppisistä yhteyksistä, mutta touhussa on mukavan raikas ja omannäköinen ote.    Demon avaava Perfect Girlfriend on mainio punkpopveisu, jonka yllättävä (syna?)huuliharppu -soolo nostaa aivan toiselle tasolle. Garage-rockaavan Strawberry Shaken halpis-urut kielivät niin ikään hyvästä tyylitajusta. Petrattavaa löytyy lähinnä englannin kielen ääntämisestä. Lauluja kannattaa kirjoittaa myös jatkossa paljon, jotta kahden ensimmäisen raidan kaltaisia helmiä löytyisi lisää. Jokainen voi tietysti miettiä tähtimerkkien kohdalle oman nimiehdotuksensa. Poetstars? Punkstars?

 
ANNIE MALL
 
 
Annie Mall esittäytyi Demoefektille edellisen kerran puolisentoista vuotta sitten, ja siten se ylittää vuoden ”karenssiajan”, mikä julkaistusta arviosta aina seuraa. Nyt käsillä on yhtyeen ensimmäinen ”oikea” ep -levy, ja on mukava todeta, että eteenpäin on menty. Yhtyeen keskiraskas ja groove -orientoinut rock soi nyt terävämmin ja täsmällisemmin, ja Suvi Peltokorpi laulaa yhtä hienosti kuin ennenkin. Kaikki on siis valmista esimerkiksi radiosoittoa ajatellen. Menestymisen edellytykset ovatkin nyt kiinni kappalemateriaalista ja siitä, istuuko yhtyeen tyyli ajan virtauksiin. Avausraita Gentlemen o’ Fortune nojaa pitkälti juurevaan kitara -boogieen, mutta melodisessa kertsissä ollaan jo lähempänä radiotaajuuksia. Amy, My Evil Twinin bridge -osa tuomelodisesti mieleen yllättäen Portisheadin, ja vaikka tyylilaji onkin toinen kontrasti toimii. Kritiikin ankara fokus takertuu toisinaan siihen, että yhtyeen musiikki on monella tapaa kiinni 1990- lukuisen alternativerockin (joka ei enää ole millään muotoa vaihtoehtoista) estetiikassa, ja kappaleet meinaavat venyä turhan pitkiksi. Toivotaan, ettei nämä seikat häiritse musiikkibisneksen portinvartijoita ja yleisöä.      
 
NOORA
 
 
Noorasta voi ennustaa haastajaa Hanna Pakariselle, jos hän osallistuisi johonkin television tähtientehtailukisaan. Vaikka artisti sanoo tehneensä piristyslauluja rakkailleen, ovat viisut todellisuudessa varsin tummanpuhuvaa englannin kielistä radiorockia. Pitkään musisoineen jyväskyläläisartistin toistaiseksi suurin tähtihetki on ollut se, että itse kynäilty I Don’t Want To päätyi Hymypoika -elokuvan ääniraidalle Enkä Tahdo -nimellä. Nyt on edessä uusi pelinavaus, ja tavoitteet ovat selkeästi korkealla. Varsin ammattimaisesti paukuttavan yhtyeen artisti on saanut myös taustalleen. Avausraita Truth Is A Story jää kaikilla mittareilla tarkasteltuna varsin mitäänsanomattomaksi perusmusiikiksi, vaikka joku voisi kuulla kertosäkeen melodiassa jopa koukun edellyttäen toki sitä, että haetaan maksimaalista toistotehoa. Hauskaan hokevaan sanarytmitykseen nojaava Boy With A Past on jo huomattavasti kiinnostavampi esitys. Kenties jonkinlaisen läpilyönnin toivossa demo on kompressoitu jo valmiiksi masterointivaiheessa nyanssittomaksi jytäksi.
 
 
SANTA CRUZ
 
 
Helsinkiläinen Santa Cruz pitää yllä korkeata työmoraalia, ja tämä kuuluu nuoren glamrock -yhtyeen toisella demolla aina huvittavuuteen asti. Biisinnimet We’re Aiming High, Still I’m High ja Screamin’ For Adrenaline puhuvat puolestaan, kuten myös tarkoituksellisen kämäinen resupekka –look. Hyvä puoli asiassa on se, että yhtye on hionut taitonsa huippuunsa. Rytmiryhmä pitää kompin koossa erittäin tiukasti, mutta etenkin kitaraosastolla voidaan puhua jo todellisesta virtuositeetista. Solisti Artun lauluääntä voisi kutsua persoonalliseksi, ellei kurkunpäätä repivä tekniikka olisi tullut tutuksi jo esikuvien taholta. Erittäin ihailtavaa on se heittäytyminen, johon solisti kykenee. Kolikon kääntöpuoli on vain se, että yhtye ottaa 1980-luvun hardrockista kaiken sellaisenaan eikä lisää pottiin mitään omaleimaista edes sävellysten muodossa. Musiikin historiaa tuntemattomalle retro -nuorisolle paketti menee todennäköisesti täydestä, aidosta ”kulta-aikojen” rock’n’rollista, ja on ihme, ellei joku levymoguli näe tässä edes kvartaalin mentävää markkinarakoa. 
 
EZ AQUARII
 
 
Pääkaupunkiseudulla operoiva EZ Aquarii on uuden polven progeporukka, joka ammentaa innoitusta Porcupine Treen, Toolin ja Von Herzen Brothersinkin tutuksi tekemästä jammailuun ja paisutteluun taipuvaisesta luennasta. Yhtyeen kappaleet ovat melankolisia tutkielmia yksilön ja yhteiskunnan välille muotoutuvista klikeistä. Nätisti laulavan Sanna Korven ääni saa kontrastia jykevästä soitannasta. Muodollisesti pätevän yhtyeen ongelmana on toistaiseksi se, etteivät sävellykset puhuttele riittävästi, vaan niiltä jää kaipaamaan omakohtaista näkemystä. Perinteiset soinnutukset ja hahmottomat laulumelodiat jäävät taidokkaan jyräyksen ja temmon vaihteluiden ohessa toissijaisiksi ja melkoisen yhdentekeviksi. Yhtyeen jokaisella jäsenellä on kuulemma hyvinkin erilaiset musiikkimaut, tausta ja mieltymykset. Vaikuttaa siltä, että tätä ei osata aivan toivotulla tavalla kääntää voitoksi, vaan se kuuluu pikemminkin tulkinnallisten maneereiden sekavuutena. Nuori yhtye on kuitenkin terävässä iskussa, ja peli on avattu ammattimaisin ottein.
 
COMA FACTION
 
 
Olipa kerran bändi nimeltään Diaz jr, mutta se räjähti. Mutta mihinkä roku treenikseltä pääsisi? Diazin raunioille kasattu Coma Faction jatkaa siitä mihin junnu jäi. Altsu -asenteella tehtyä paikoin metallisestikin soivaa punkrockin johdannaista jyystävä nelikko tietää mitä se tekee, ja otteissa kuuluu sisäistetty tyylitaju ja tulkinnallinen varmuus. Mikko Huun laulu pistää välillä melodiat suoriksi eikä tyyppi epäröi huutaakaan. Toteutus on siis kutakuinkin kunnossa, ja kappalemateriaalin taso tulee olemaan se, jolla Coma Fictionin potentiaalisuus punnitaan. Asennemetallia ja kieroa indie -riffittelyä naittava Built A Monster ei tee vaikutusta muulla kuin vinolla uhollaan. Next Season on melodisesti jo kiinnostavampi ja sisältää oikean, tarttuvan kertsin. Lisäpisteitä Juha Järvisen saksofonismista, joka tuo kellaribändin soittoon hienoja ja yllättäviä sävyjä.    
 
ELECTRIC NOISE ENSEMBLE
 
 
Tamperelainen Electric Noise Ensemble esittelee itsensä seuraavasti: ”Olemme nuoria, luovia ja elinvoimaisia, ja rockmusiikin soittaminen on kivointa mitä tiedämme”. Mansen nuoriso on siis oikealla tiellä. Itsenauhoitetun ja -tuotetun ep -levyn nimi Riitasointuja Ahdistuneille kiteyttää kuitenkin sen, missä nyt mennään. Vuonna 2008 perustettu ENE on varsin raikkaalta ja tuoreelta kuulostava pumppu, mutta vielä kriittinen ja uusia väyliä tavoitteleva ilmaisu ei ole kiteytynyt totaalisen puhuttelevaan muotoon. Yhtyeellä on selkeästi omalaatuinen visio, muttei tunnistettavaa soundia ja tyyliä, vaan pikemminkin ensi-ep on kokoelma sitä sun tätä. Yhtye taiteilee atonaalisen melun ja ulospäin suuntautuneen kiltteyden välillä. Tekstit ovat tervetulleesta yhteiskuntakriittisyydessään huolimatta melkoisen teinihenkistä, musta-valkoista ja hedelmätöntä kapinaa. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa.
 
TUNGUSKA PRESS
 
 
Tunguska Pressin tymäkän rock-riffittelyn ja bluesin pyhä liitto toimii ainakin muodon osalta. Avauskappale Big Black Polar Bearin tumma säröbasso ja ärjyntä paikantuu hyvin tuttuihin aavikkomaisemiin. Saksofonilla tuplatut riffit ja hienosti toismaailmalliset kitarasoundit petaavat jonkinlaista yllätystä, mutta sitä ei koskaan tule. Rewind lähtee käyntiin pinkfloydmaisella tunnelmoinnilla, puolen välin jälkeen se lähtee hölkkäämään laiskanpulskeasti maaliinsa, solistin laulu on vain jätetty turhan taka-alalle kummittelemaan. 19 Miles Away kaahaa ja jyrää jo melkeinkuin Peer Gynt. Juurevasointinen yhtye peräänkuuluttaa eri tyylilajien sekoitusta ja aitoutta, mutta pentatoniseen asteikkoon se silti useimmiten turvautuu. Saatekirjeessä mainittuja reggae- ja klezmer -vaikutteita pitää etsiä mikroskoopin kanssa, sillä vintage -henkistä perusrockiahan tämä pitkälti on. Sen sijaan yhtyeellä on ymmärrystä asianmukaisille soundeille ja kiinnostaville detaljeille, epäilemättä myös päräyttäville ulkomusiikillisille tempauksille.
 
ENDLESS PATH
 
 
Endless Pathin demosta näkee ja kuulee sen, että homma on vielä vähän vaiheessa. Gootti- ja metalli- vaikutteista raskasta rockia soittava pumppu on toki nuori ja siksi tämän ymmärtää. Porukan olisi melkein kannattanut toimittaa demonsa tämän palstan metallit -osioon, mutta keskivertoa melodisempana lajinsa edustajana olisi väärin lokeroida yhtyettä vain hevanderiksi. Demon avaavan Together Alonen kertosäkeessä on jopa pientä hittiainesta, ja jos tällaisia irtoaa sävelkynästä jatkossakin, kannattaa niille jättää vähintäänkin samassa määrin tilaa. Sami Luste on vokalistina hieman ilmeetön ja riskejä kaihtava, mutta äänessä on erittäin hyvä sävy ja melodiat hän suoltaa painokkaasti ja uskottavasti. Yhtyesoitto porukalla on myös mallikkaassa kuosissa, mutta mistään virtuositeetin esittelemisestä kun ei ole kysymys niin kappaleiden ehdoilla pitkälti mennään. Hieman tuhnuiset soundit laskevat demon kuuntelunautintoa, mutta suunnitteilla olevalla kokopitkällä asia toivottavasti korjaantuu.
 
 
LOST CAPTAINS
 
 
Lost Captains on vuonna 2008 perustettu oululainen nelikko, jonka musiikilliset juuret ovat syvällä Amerikan maaperällä. Esikuvinaan sakki pitää muiden muassa Tom Pettya, The Waterboysia ja Ryan Adamsia. On selvää, ettei ensidemolla ylletä vielä läheskään esikuvien tasolle. Soitto kompuroi välillä melkoisestikin, mutta paikoin yhtye väläyttää kuitenkin sellaisia harvinaislaatuisia hyveitä, joita kuulisi mielellään enemmänkin. Pakottomuus, ilmavuus ja sormista lähtevä dynamiikka kun ovat nykyisin katoavaa kansanperinnettä. Perinnetietoisuudesta ja –uskollisuudesta huolimatta Lost Captainsin lauluilta odottaisi enemmän tarttuvuutta ja omakohtaista näkemystä. Butterflyn yllättävä, progressiivinen välike ei ole vielä aivan sellainen, vaan pikemminkin epäsopiva kuriositeetti. Dead Soul Grooven verkkainen synnintunnustus toimii huomattavasti paremmin. Lost Captainin soisi jatkossa panostavan laulunkirjoituksessa erityisesti muistettaviin laulumelodioihin.
 
GINA
 
 
Lokeroiminen ei miellytä helsinkiläistä Ginaa. Mutta ihan informaation tähden sanottakoon, että keskiraskaaksi ja moderniksi, melodiseksi rockiksi se kaiketi tullaan mieltämään. Vuodesta 2001 toiminut helsinkiläismusikanttien trio löysi keulakuvansa Regina Shevakovasta vuonna 2006, jonka jälkeen yhtyeestä on tullut soittajiensa pääprojekti ja panostuksen kohde. Hyvin porukka soittaa ja Reginan taitava äänenkäyttö on sellainen asia, jonka nojalla musiikillinen paletti laantuu esimerkiksi soulin, mutta yhtä lailla aikuispopin suuntaan. Monenlaisia tunnelmia yhtye saa sovitettua myös sävellyksiinsä. Avausraita Sorry on jonkinlaista progressiivista altsurockia, jonka perusteella yhtyeestä on vaikea tehdä kovinkaan kauaskantoisia tulkintoja. Klassistyylisellä kitaraintrolla käynnistyvä Beginning Of An End kätkee sisälleen jo hivenen euroviisumaista tunnelmointia. Välillä taas funkataan jostain käsittämättömästä syystä. Taitava orkesteri antaa itsestään tässä vaiheessa hahmottoman kuvan. Nyt tuntuu siltä kuin se yrittäisi olla salonkikelpoinen ja kapinallinen yhtä aikaa. Yhtyeelle suosittelisi joko ilmaisun tiivistämistä tai tarkkanäköisempää tyylittelyä.     
 
 
ERÄMAA/RIIKONEN
 
 
Teemu Erämaan ja Jere Riikosen yhteinen musiikkiharrastus on kestänyt jo yli kymmenen vuotta, ja se kuuluu uudella demolla tulkinnallisena varmuutena. Duo luottaa hyvin pienimuotoiseen ja herkkään ilmaisuun. Pääosassa on koko ajan Erämaan karismaattinen ääni ja Riikosen akustinen kitara, toisinaan kertosäettä tuetaan stemmoilla ja ylimääräisellä kitararaidalla. Kotikutoisen demon avausraita Sad Sally on aika lailla perusrenkutus, ja siksi huomio kiinnittyy tunteelliseen laulutulkintaan, mutta tulkinnan villevalomaiset maneerit pysyvät lopulta hallussa eikä touhu mene yliyrittämisen puolelle. Kohtalokas ja verkkainen Autumn Wind saa lisäpotkua samplebassarista ja synapadista, mutta etenkin rumpuohjelmointien soundeja voisi jatkossa tarkistaa. Duon tuskin kannattaa noudattaa unplugged –lähtökohtaansa jatkossakaan orjallisesti, sillä pienet väritykset, esimerkiksi vastamelodiat, voisivat mahdollistaa sen, että kappaleista saadaan kaikki potentiaali irti.   
 
VERES
 
 
Veres on tuore yhtye, joka yhdistelee musiikissaan hevirockin ja kansanmusiikin perinteitä. Niin omalaatuinen se ei kuitenkaan ole kuin sen toivoisi, heviestetiikka kun leimaa nykyisin jopa suurta osaa iskelmämusiikkiakin. Sävykästä ja taidokasta kokeneiden pelimannien musisointi sen sijaan on. Aini Rantasen kaunis ja taipuisa laulanta on vapaa hevimaneereista, mutta komppiryhmä pitää raskaudesta huolen, ja tietysti remmissä on myös viulisti tuomassa liemeen härmäläistä maustetta. Kuulostaako tutulta? Vereksen kappaleet ovat kansanlauluja, ja siten jo valmiiksi aikaa kestäviä klassikkoja. Näitä henkeviä sävelmiä yhtye värittää hienostuneilla, modaalisilla soinnutuksilla, joista voi hakea viitteitä niin heviin kuin jatsiinkin, sekä progemaisilla välikkeillä. Yhtyeen avarakatseista missiota on helppo kunnioittaa, mutta raja-aitoja hylkivästä asenteestaan huolimatta Vereksen magia lähentelee liiaksi makeilua ja on loppupeleissä varsin arkista laatua.     
 
SURVIA
 
 
Jäntevästi rokkaava Survia kantaa kortensa kekoon suomenkielisen rockin sukupolvenvaihdoksen puolesta. Nuori lahtelaisyhtye osaa kehittää kappaleittensa dynamiikkaa erilaisin kiinnostavin rytmiratkaisuin ja terävät kitarariffit leikkaavat kakusta herkullisia, symmetrisiä siivuja. Yleisvaikutelma on ajanmukainen ja raikas. Solisti Matti Kallion ulosanti on selkeästi artikuloitua ja laulun vire on kohdillaan, mutta äänensä tuntuu olevan hieman tukossa, jonka vuoksi ilmaisu jää turhan yksipuoliseksi ja etäiseksi. Kärjistäen voisi myös sanoa, että yhtye taitaa vielä tässä vaiheessa paremmin sovittamisen kuin laulunkirjoittamisen. Suomenlinnan Seawolf -studiossa äänitetty ensidemo soi selkeästi ja potkii tarvittaessa mukavasti. Kenties kannen romanttinen maisemakuvituskin on saanut innoituksensa Viaporin historiallisista pusikoista? On väärin leimata Survia vain yhdeksi kasvottomaksi Suomi-rock-yritelmäksi, mutta porukalta toivoisi jatkossa omaperäisempää ja vapautuneempaa ilmaisua.

 
SILVERINE
 
 
Pääkaupunkiseudulta tuleva Silverine edustaa eräänlaista käyttömusiikkia, jolla ei levytysmuodossa ole paljoakaan merkitystä. Face-to-face -mittelössä triosta kuoriutuu varmasti melkoinen hirviö. Pystybassoa veivaavan solistin Antti Tammisen ympärille muodostunut trio ei edes yritä uudistaa mitään, vaan keskittyy maksimaalisen boogien luomiseen. Siinä se onnistuu hyvin. Tyylilajista antaa jotain suuntaa demon päättävä Stray Cats -klassikko Runaway Boys, mutta huomattavasti metallisemmin ja grungemmin Silverine rockiaan työstää. Avausraita Shake The World kulkee jossain Billy Idolin ja Danzigin välimaastossa aina laulusoundia myöten. Road-henkisessä vyörytyksessä tökkii ainoastaan se, että pystybasso on tällaisissa yhteyksissä aivan väärässä seurassa, sillä kaikki soittimen ominaissävyt katoavat tykitykseen. Here To Stay puolestaan osoittaa kitaristi Ade Mannisen olevan mestariluokan tiluttelija, joka täyttää saamansa runsaan tilan tavanomaista kiinnostavammilla ratkaisuilla.
 
 
VINUM SABBATUM 
 
Tänä päivänä bändien on mahdollista erottautua valtavirrasta tyylillisesti omalaatuisina, vaikka ne tekisivät täysveristä retro –musiikkia. Nimittäin pelkkä historian tuntemus ja tyylitaju tekee Vinum Sabbatumista keskivertoa kiinnostavamman demobändin. Mutta kuten nimi vihjaa, toisintaa yhtye musiikissaan Black Sabbathin 1970 –luvulla tutuksi tekemää, hidasta ja blues -voittoista äänimaisemaa. Tomi Korpelan uruissa on hieno vintage –sointi, joka viimeistään vie assosiaatiot sinne Sabbathin, Purplen ja muun protohevin vanhimpaan kerrostumaan. Olisi virkistävää, jos yhtyeellä olisi jotain lisättävää reseptiin, mutta näin ei voi sanoa. 2000–luvullahan Sabbathille on tehty kunniaa myös siten, että lopputuloksena on ollut jotain tuoretta, esimerkkinä käy vaikkapa QOTSA. Ihan jämäkästi porukka soittaa, ja Janne Salon laulu on varman oloista. Kappaleista tarttumapintaa löytyy eniten meikäläisen korvaan Angel Of Mourningista. Lisää rohkeutta, omaperäisyyttä ja heittäytymistä niin hyvä tästä tulee.
 
ERADICATION
 
 
Kotkalainen Eradication viettää pian 10-vuotistaiteilijajuhlaansa, mutta yhtye on viettänyt suurimman osan urastaan keikkatauolla, jollaisella kaksimiehiseksi kutistunut projekti on nytkin. Erikoisia omakustannejulkaisuja porukka on tehtaillut kuitenkin ahkerasti, ja tästä se taitaa nauttia myös eniten. Saatekirje kiteyttää vaikeaselkoisen yhtyeen tyylin: ”Varsinaisia hengenheimolaisia bändillä ei taida olla, mutta paikoin mielleyhtymiä voisi syntyä esimerkiksi Black Sabbathin, King Crimsonin, Naked Cityn ja Frank Zappan suuntaan.” Ainakin Crimsonin ja Zappan vertaukset on helppo allekirjoittaa. Hyperaktiivisesta ja kikkailevasta progemetallijazz -fuusiosta on vaikea saada mitään tolkkua ilman oheistarinaa, mutta ei kahdeksan kappaleen mittainen A Friday Night, kuvaelma sekavasta illanvietosta, jaksa tälläkään tasolla innostaa. Kannustuspisteet henkilökohtaiselle virtuositeetille ja sovittamisen pieteetille.
 
MR GARETH BADGER
 
Mr Gareth Badgerin musiikin lähtökohtana on groove. Porukka tiivistää kahdeksaan kappaleeseen funk- ja hardrockia, 1960 –lukumaista vinoa poppia ja beatlesmaisia balladeja. Taitoa riittää, soitto on pätevää ja äänitykset on tehty ammattitaitoisesti. Valitettavasti tyylitaju ei kuitenkaan yllä taitojen tasolle. Soundit ovat teknisestä laadukkuudestaan huolimatta melko hengetöntä laitehifistelyä, ja vaikka ajattomuus olisi periaatteessa käsitettävä hyveeksi, voi yhtyeen ongelmaksi muodostua myös se, että yhtye on totaalisesti irti tästä ajasta – tai paremminkin ajasta jäljessä. On vaikea keksiä sellaista mediaa, jossa Mr Gareth Badgerille olisi kysyntää. Tällainen paikoin hieman happojatsahtava funkkaus kun ei ole tullut levyrintamalla takaisin muotiin 1990 –luvun villitysten jälkeen, ja ehkä hyvä niin. Odotukset onkin paras kohdistaa yökerhoihin ja ruotsinlaivoille. Siellä taitava yhtye niittänee kansaa puolelleen.
 
PERILLISET
 
 
Missään muualla Suomessa ei tehdä niin nurkkakuntaista ja patrioottista musiikkia kuin Pohjanmaalla. Perilliset veistävät ensidemollaan oman viivansa häjyilevien yhtyeiden taksvärkkikapulaan. Vaikka lähtökohdat ovat suoraan sanottuna ankeat, paljastuu yhtye karsinansa persoonallisimmaksi röhkijäksi. Nimittäin Perilliset soittavat pohjalaista villin lännen -rockia, joka on lopulta yhtä kuin Viikate tuunattuna dobrolla. Kovin teennäistä on paikoin laulaja Viski-Tane Leppälän bassorekisterissä viihtyvä ilmaisu. Välillä tuntuu kuin hän yrittäisi tavoitella egotripeillään Kauko Röyhkän painokkuutta, mutta parempi vertailukohta lienee kuitenkin Vesa-Matti Loiri. Perilliset ovat pitkän linjan tekijöitä, ja se kuuluu soiton varmuutena ja sovitusten toimivuutena. Eivät kappaleetkaan huonoja ole, mutta tenhokkuutta tavoittelevat mollimelodiat kyntävät hedelmätöntä iskelmärockin peltoa niin suurella auralla, ettei haaviin jää kovinkaan montaa kiinnostavaa sattumaa. Eiköhän tällä kuitenkin maakuntatasolla jonkinlaista kulttimenestystä saavuteta.
 
HAHMO
 
 
Hahmolla on vahva poikkitaiteellinen kokonaisvisio, mutta musiikillisesti se on paremminkin hahmoton kokoelma folkmaista tarinankerrontaa, poppia ja mitä lie humppaa, joka laventuu lopulta kiusalliseen näsäviisasteluun ja sisäpiirihuumoriin. Kiven ja Paperin yhdessä masinoima säveltaide toimii pitkälti tekstien ehdoilla, ja kappaleet on paremminkin rakennettu kuriositeeteilta tuntuvien ”kuningasideoiden” kuin sävellysten ympärille: tietokonerumpali tippuu tuoliltaan kesken kappaleen, itseensä viittaavan Laulun sanat kertovat koko ajan siitä, mitä laulussa tapahtuu ja niin edelleen. Rokkaava Taikurin taskut kuulostaa melkein siltä kuin se olisi tehty tosissaan. Kovin paljon tämä käsitetaiteellinen härdelli muistuttaa esimerkiksi M.A. Nummisen, Virtasen sekä muiden avantgardehumoristien tekeleitä. Ei jaksa siltikään naurattaa.

Lisää luettavaa