Soundin sivuilla julkaistiin tovi sitten uutinen Red Hot Chili Peppers -rumpali Chad Smithin tekemästä rajuhkosta keikkajäynästä.
Blink-182-muusikoiden mukaan Smith oli RHCP:n, Foo Fightersin ja Blinkin yhteisellä Australian-kiertueelle mennyt ja virtsannut rumpali Taylor Hawkinsia viilentäneeseen tuulettimeen. Siinä voi sitten kukin sietokykynsä mukaan miettiä, miten paljon naurattaisi, jos kesken keikan kuumalla lavalla lankeaisi päälle todellinen kultainen sade.
Mielikuvasta toinnuttuamme aloimme pohtia, millaisia veijareita suomalaiset muusikot ovat sille päälle sattuessaan. Treenikämppien tupakkapaikoilla kun kerrotaan toinen toistaan hurjempia juttuja siitä, mitä koiruuksia suuret(kin) bändit ovat toisilleen keksineet, tai miten joku yhtye jätti humalaisen basistinsa alasti tienposkeen kesken Euroopan-kiertueen.
Aloitimme pienen kyselykierroksen, ja kas: tarinoitahan alkoi tippua hyvää vauhtia. Suunniteltu artikkeli kasvoi nopeasti niin pitkäksi, että päätimme julkaista yhden jutun sijaan kokonaisen juttusarja aiheesta. Ja tästä se alkaa: Soundin suuri Aika velikultia -keikkajäynäepookki!
Sarjan aloittaa Don Huonot -yhtyeestä parhaiten tunnettu raudanluja musiikkialan ammattimies Jukka Puurula, joka jäynien listaamisen lisäksi erittelee mielestään toimivat ja vähemmän toimivat jäynätyypit. Osan ottaa vastaan huumorilla, osasta saattaa tulla sanomista. Ja kuten arvata saattaa, tässä(kin) vastauksessa vilahtaa eräs Stratovariuksen huumorintajustaan kuuluisa kosketisoittaja.
Don Huonot, Puurula kuvassa oikealla. Kuva: Atelieri O. HaapalaTeksti: Jukka Puurula
”Kepponen on kaksiteräinen miekka. Kevyet jäynät kuuluvat olennaisena osana rankkaan ryhmätyöskentelyyn. Hyvällä bändillä on yleensä hauskaa keskenään, kun erilaiset huumorintajut kohtaavat. Tärkeintä huumorissa on tilannetaju. Joskus läppä putoaa, toisinaan taas ei.
Tyylikkäät kepposet voivat oikeassa tilanteessa parantaa ryhmähenkeä. Toisinaan taas väärässä paikassa tehty typerä pila saattaa tappaa ryhmäfiiliksen lopullisesti. Paskimmillaan jatkuva toisen piinaaminen saattaa muistuttaa jopa koulukiusaamista.
Tyylikkäät kepposet voivat oikeassa tilanteessa parantaa ryhmähenkeä. Väärässä paikassa tehty typerä pila saattaa tappaa ryhmäfiiliksen lopullisesti.
Tietyissä tilanteissa harmitonkin läppä voi mennä liian pitkälle. Eräs audioalan ammattilainen laittoi sketsillä, kesken herkän akustisen taidepalan, korvamonitoreihini saksalaisen aikuisviihde-elokuvan äänimaisemaa voimakkaalla volyymillä. Oli hieman haasteellista laulaa hiljaista falsettistemmaa sen lätinän ja ähinän keskellä.
Toisenlaisessa ympäristössä se olisi ehkä mennyt paremmin läpi, mutta lokakuisella Evijärven lavalla, keskellä loputtoman pitkältä tuntuvaa flunssaista rundia, se ei vain mennyt maaliin.
Minä jaan keikoilla tapahtuvat kepposet kahteen kategoriaan. Sellaisiin, joista on hyötyä esitykselle ja sellaisiin, joista on haittaa. Molemmista on tullut vuosien varrella kokemusta. Jälkimmäiset eivät mielestäni kuulu ammattimaiseen työskentelyyn.
Hyvää jäynää on toisen ihmisen turhamaisuuden esiin tuominen sellaisella tavalla, joka ei ylennä itse jäynän tekijää. Se ei myöskään tarkoita kanssamuusikon soiton tarkoituksellista sabotointia.
Pahin omalle kohdalleni osunut ylilyönti tuli vastaan esiintyessämme joskus 1990-luvun lopulla Stratovarius-yhtyeen jälkeen Nummirockissa. Edellisen orkesterin nimeltä mainisematon kosketinsoittaja oli ruiskuttanut kokonaisen Raid-hyönteismyrkkypullon laulumikrofonini grilliin. Sillä keikalla ei hyttysistä ja paarmoista ollut haittaa.
Edellisen orkesterin nimeltä mainisematon kosketinsoittaja oli ruiskuttanut kokonaisen Raid-hyönteismyrkkypullon laulumikrofonini grilliin.
Seuraus oli tosin se, että ensimmäisen biisin jälkeen silmäni kirvelivät ja kurkkuni oli aivan liekeissä. Oli melko hankalaa tavoitella musiikillisia sfäärejä kun henki ei kulkenut ja lähes umpeen turvonneesta kurkunpäästä puristettu laulu oli pelkkää pihinää.
Spontaani reagointi toisen esitykseen tekee keikasta keikan. Rokkikeikalla snadi ylireagointi kuuluu asiaan. Mun mielestä on ihan ok antaa kaverille vaikka yllättävä kielisuudelma kesken keskittyneen kitarasoolon. Myös musiikillinen jäynä, eli odottamattomat soitannolliset ja sovitukselliset ratkaisut, ovat enemmän kuin tervetulleita. Paremmissa piireissä sitä kutsutaan improvisaatioksi!
Rumpalit ovat jostain syystä aika velikultia toisilleen. Välillä tulee vastaan tapauksia, jotka menevät mielestäni hyvän maun rajoilla.
Usein siihen liittyy jotenkin kolleegan soittokamojen sabotointi: ruiskutetaan ennen keikkaa injektioruiskulla vettä, tai laitetaan jääpaloja toisen rumpupenkkiin. Löysätään ständien kiristysruuvit. Pari desiä perunajauhoja haitsun peltien välissä antaa näyttävän alun huttukeikalle, varsinkin jos esiintymisasu on (oli) musta.
Otollista maaperää jullikoille ovat yleensä rundien vikat keikat. Niiden avulla on helppo purkaa reissun tuomia rasituksia.
Joskus kasaantunut rasitus voi johtaa rankempaankin kepposteluun. Rundihenkilöstöllä on usein iso osa näissä viimeisten keikkojen vedätyksissä – varsinkin, jos edessä on pidempi keikkatauko. Minulle on esimerkiksi tarjoiltu aika mielenkiintoisia juomasekoituksia ’vesilasissa’.
Hyvä pila on tavoitteeltaan pedagoginen. Paras kuulemani roudaukseen liittyvä kepponen oli eräälle kiireiselle kaverilleni tehty jäynä. Hän ei kerennyt keikan jälkeen pakkaamaan rumpusettiään, joten hän antoi teknikoille ohjeen ’purkaa rumpusetti’.
Rumupsetti löytyikin sitten keiseistä seuraavalla keikalla ’purettuna’ – viimeistä ruuvia myöten.”