Oli vuosi 1996, kun Helsingin suunnalta kuului hienoja asioita: Apocalyptica-nimeä käyttänyt neljän sellistin ryhmä julkaisi kahdeksasta kappaleesta koostuneen Plays Metallica By Four Cellos -albumin.
Muusikoiden ennakkotunnelmat debyyttinsä mahdollisen menestyksen suhteen olivat varsin maltilliset. ”Jos tämä myy tonnin, se on ihan hemmetin kova saavutus”, bändin leirissä ajateltiin.
– Käsittääkseni albumin myyntilukemat ylittivät kahden miljoonan rajan jo kymmenisen vuotta sitten, hymähtää Apocalyptican vuonna 1993 perustanut Eicca Toppinen.
– Lienee turvallista sanoa, että odotuksiin – ja maltilliseen levytysbudjettiin – nähden Plays Metallica By Four Cellos on yksi populaarimusiikin historian yllättävimpiä ja suurimpia menestyksiä.
Mitä muistat albumin nauhoituksista?
– Startattiin sessiot kello kuudentoista jälkeen, sillä studioaika oli iltaisin halvempaa, naurahtaa Toppinen.
– Meillä oli kova into tehdä jotain uutta, mutta se ei ollut ihan helppoa. Kun sessiot alkoivat, sullouduttiin neljästään samaan nauhoitustilaan, pistettiin mikrofonit päälle ja alettiin soittaa. Taidettiin vetää ensin Creeping Death, ja sitten mentiin kuuntelemaan tarkkaamon puolelle. Esimerkiksi taimaus ja vire olivat kateissa, ja lopputulos kuulosti ihan hirveältä.
– Kun vähän mietittiin asiaa, päätettiin nauhoittaa vain kahta instrumenttia – rumpu- ja riffiselloa – kerrallaan. Sen lisäksi laitettiin soittajien välille akustinen seinä ja aseteltiin koko virityksen eteen peili, jonka kautta me nähtiin toisemme. Se oli aikamoista tutkimusmatkailua, mutta onneksi saatiin homma toimimaan.
Plays Metallica By Four Cellos ilmestyi kesällä 1996. Eipä aikaakaan, kun isot rattaat alkoivat pyöriä.
– Metallica soitti kaksi keikkaa Helsingin jäähallissa marraskuussa, ja meidät kiinnitettiin iltojen avaajaksi. Tässä vaiheessa oltiin esiinnytty livenä vain neljä kertaa, muistelee Toppinen.
– Konsertit sujuivat yli odotusten, ja yleisö otti meidät hyvin vastaan. Lars Ulrich katsoi meidän ekan setin, ja hän intoili asiasta sen verran, että bändin muutkin jätkät tulivat tsekkaamaan toisen keikan. Myöhemmin illalla Metallican herrat tulivat kiittämään kädestä pitäen, ja kyllähän se oli suhteellisen absurdia.
– Kaikista siisteintä oli tietysti se, että Metallica otti meidät siipiensä suojaan heti alusta asti. Toisinkin olisi voinut käydä. Näihin aikoihin ilmestyi muitakin Metallica-coverlevyjä, eivätkä bändin jätkät todellakaan olleet innoissaan kaikista.
Vähän säätämistä
Helsingin-keikoilla alkunsa saanut Apocalyptican ja Metallican välinen ”YYA-sopimus” on melkeinpä vertaansa vailla. Erityisen hienosti tämä näkyy ja kuuluu uudelta Plays Metallica Vol. 2 -teokselta – puhutaan kyseisestä levystä tuota pikaa – mutta pitkäaikaisin ja monimuotoisin yhteistyö liittyy keikkatouhuihin.
– Metallica esiintyi San Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa keväällä 1999, ja bändi kutsui meidät seuraamaan Berkeley Community Theatre -salissa soitettuja konsertteja. Sain tuolloin yhtyeen lähipiiristä epävirallista tietoa, että meidän debyyttilevy oli vaikuttanut aika paljonkin Metallican päätökseen tehdä tällaisia orkkakeikkoja, muistelee Toppinen.
– Myös kesäkuussa 2003 sattui ja tapahtui. St. Anger -albumi oli juuri ilmestynyt, ja Metallica saapui Eurooppaan – ensimmäistä kertaa uuden basistin Rob Trujillon kanssa. Tuolloin tapahtui sellaista, että meidät oli buukattu esiintymään Download-jättifestivaalille isoon telttaan, mutta Metallica heittikin salakeikan Apocalyptican esiintymisvuorolla. Meidät taas siirrettiin päälavalle.
– Oltiin paikalla, kun Metallica treenasi Lontoossa, ja alkuperäisen suunnitelman mukaan me oltaisiin soitettu yhdessä Downloadissa. Ajatuksena oli se, että me vedetään Fight Fire With Firen intro, ja sen jälkeen Metallica olisi noussut yllättäen lavalle. Tätä ideaa ei lopulta toteutettu.
Yhteisesiintyminen tapahtui lopulta kahdeksan vuotta myöhemmin, kun Metallica juhli kolmekymppisiä San Franciscossa. Yhtye oli kutsunut juhlahumuun muun muassa Apocalyptican, Dave Mustainen, Glenn Danzigin, Ozzy Osbournen, Rob Halfordin ja King Diamondin.
– Meidän osalta esiintyminen oli kauhunsekainen. Noustiin lavalle kesken Metallican setin, ja siinähän kävi niin, että tekniikkapuolen kaverit olivat sössineet hommansa sen verran pahasti, ettei selloista kuulunut ensin ääntäkään. Siinä oli aikamoinen paniikki päällä. Että niin, meidän piti esiintyä Metallican kanssa, mutta ei me vissiin esiinnytäkään. Onneksi saatiin tilanne haltuun, eikä homma mennyt ihan penkin alle.
– Silloin soitettiin muun muassa One. Olin ideoinut sen uuden sovituksen, ja siinä oli vähän säätämistä. Kun treenattiin yhdessä Metallican päämajassa, tuumasin Jamesille ja Larsille, että ”mitähän te olisitte mieltä tällaisesta vähän erilaisesta näkemyksestä”. Että James voisi aluksi pelkästään laulaa sellojen säestämänä ja rummutkin tulisivat mukaan vasta Onen ”tuplabassarikohdassa”. Siinä Lars sitten ihmetteli, että ”ai jaa, minä en siis saa soittaa omia osuuksiani”. James taas ei ollut ilmeisesti koskaan aiemmin noussut yleisön eteen ilman kitaran tuomaa turvaa. Mutta vaikka sovitusehdotus oli varsin erikoinen, jätkät suostuivat!
Kun täytyy ottaa musiikillisen johtajan rooli Metallican kavereiden edessä, puntti ei saa liiemmin tutista.
– Kun tehdään hommia, sitten tehdään hommia – se ei saa liikaa vaikuttaa, että kenen kanssa duunataan. Totta kai jotkut tilanteet voivat jännittää, mutta työstettävään juttuun pitää silti pystyä keskittymään sataprosenttisesti, nyökkää Toppinen.
– Kun tehtiin aikoinaan Repressediä, biisin laulajana toimi Max Cavalera. Oltiin buukattu saksalainen studio, ja Max tuli sinne purkittamaan omat osuutensa. Kyllähän siinä käväisi mielessä, että tämä on täysin käsittämätöntä. Että olen ollut 13-vuotiaasta asti hillitön Sepultura-fani, ja nyt Max Cavalera kyselee minulta ohjeita biisin vetämisen suhteen!
Teksti: Timo Isoaho
Haastattelu on julkaistu Soundissa 5/24.
Lue haastattelun edellinen toinen täältä.