Apparatus | Laitetaan keho värähtelemään

Apparatus-sarjassa tehdään poimintoja musiikkiteknologian kiehtovasta historiasta. Osa 15/19.
19.2.2019 10:35

Ääniaallot ovat mahtavia otuksia ja ne sisältävät paljon enemmän informaatiota kuin yleensä ajattelemme. Musiikin harrastamisella tiedetään olevan monia kognitiivisia kykyjä sekä tunne-elämää parantavia ominaisuuksia, mutta musiikilla voi myös terrorisoida. Äärettömän suuri äänenpaino voi jopa tappaa ihmisiä. Ääniaseiden kehittäjät ovat arvioineet, että noin 240 kohdistettua desibeliä riittää räjäyttämään ihmisen pään.

Musiikin ja äänen viehätys on silti pohjimmiltaan mysteeri. Emme osaa loppupeleissä perustella miksi Bach, The Beatles tai Bill Laswell ovat hyvää musiikkia, mutta me vaistoamme sen. Hyvä musiikki, paras kohta kappaleessa, tuntuu iholla ja vatsanpohjassa asti. Lisäksi kehomme reagoi tahtomattamme eri äänentaajuuksiin. Korkeat äänet kimpoilevat konserttitilan pinnoista edestakaisin, sattuvat korviin ja saavat meidät varautumaan, mutta matalat imeytyvät materiaaliin, kuten kehoon, tai kulkevat sen läpi. Tämä ei tietystikään päde vain musiikkiin vaan kaikkeen mahdolliseen ääneen. Elokuvateatterien valtavat subwooferit vahvistavat toimintaelokuvan räjähdyskohtaukset niin, että teatterissakin tanner tärisee.

On arvioitu, että noin 60 hertsin taajuus saa rintakehän resonoimaan, 10-20 hertsin taajuus puolestaan selän ja vatsan seudun. Väreily sisäelimissä lisää adrenaliinin eritystä. Klubeilla soivat erityisen tehokkaasti bassorummun iskut ja bassolinjat, ja niiden on myös tarkoitus tuntua fyysisesti. Pahimmat bassoaddiktit hakeutuvat kaiuttimien viereen tunteakseen väreilyn paremmin. Reggae, dub, disco sekä niitä seuranneet useat tanssi- ja elektronisen musiikin lajit ovat kehittyneet juuri sisus kaluja hivelevän basson ympärille. Eikä suinkaan sattumalta. Erään tarinan mukaan matalimpia taajuuksia toistavat subwoofer-kaiuttimet kehitettiin juuri ”seksuaalitaajuuksia” korostamaan.

Subwooferin esikuvat ovat tosiasiassa hyvin vanhat. Kirkkourkujen rakentamisessa infraäänet huomioitiin jo vuosisatoja sitten. Urkukonserteissa ne saavat tilan jylisemään ja tuntuvat kehossa, vaikka ääntä ei kuullakaan korvin. Virsien hengellinen sanoma välittyi kouriintuntuvasti.

Korva ohitetaan tarkoituksella niin sanotussa ääniterapiatuolissa, jossa matalat äänet suunnataan selän alle sijoitetuista kaiuttimista tietokoneen ohjauksella suoraan kehoon. Ääniterapiatuolissa soitetaan matalia siniääniä, joiden teho perustuu solujen elvyttämiseen. Ihminen reagoi ääniin ja reaktiot ilmenevät hengityksessä, verenpaineessa ja iholla. Endorfiinin tuotanto lisääntyy molemmissa aivopuoliskoissa, mikä auttaa siirtämään esimerkiksi ahdistuneisuuden tunnetta. Tuoli siis hieroo matalalla äänellä ihmiskehoa ja sisäelimiä. Ääni ja keho ovat yhtä.

Kehon akustisia onkaloita bassotaajuuksien korostamisessa pyrkii hyödyntämään laite nimeltä Woojer, joka ei ole enempää tai vähempää kuin yritys tuoda klubiolosuhteet oman pään sisälle. Woojer on suunnilleen tupakka-askin kokoinen laite, joka kiinnitetään vyöllä kiinni kehoon. Päristimen avulla musiikin (matalat) taajuudet välitetään kehoon. Put the strap on, baby! Someaktiivisuuden perusteella suurin kiinnostus keksintöä kohtaan lopahti muutamassa vuodessa. Eikä se ole ihme. Vibraatioista puuttuu ainoastaan konteksti, esitystilanne.

Urhoollisista teknisistä yrityksistä huolimatta vibat syntyvät monen olennaisen seikan yhteisvaikutuksesta. Kaukaisilta tuntuivat aikoinaan visiot, jotka Radiokuuntelija-lehti julkaisi vuonna 1937 värinä- eli vibraatioaistista. Professori Aarni Penttilän mukaan korva voitaisiin ohittaa pian teknisin apulaittein kuuntelemisessa, ja musiikki voitaisiin kokea ilman kuuloaistia. Korvan korvaajaksi Penttilä suunnitteli vibraatiokonetta, joka mahdollistaisi pian jopa ”sormin kuulemisen”. Anttila ei ollut pahasti väärässä siinä, että puheen kuulemiseen tällainen on mahdollista. Musiikin suhteen asia lienee kinkkisempi.

Teksti: Sami Nissinen
Julkaistu Soundissa 7/2018

Lisää Apparatus-juttuja löydät täältä.

Lisää luettavaa