Apparatus | Instrumentteina porkkana ja pyykkilauta

Cleaning Women on herättänyt ihastusta ja hämmennystä omatekoisten soittimiensa ansiosta. Yhtye on esiintynyt ympäri maailmaa niin keikkojen kuin erilaisten elokuvaprojektien tiimoilta.

Apparatus-sarjassa tehdään poimintoja musiikkiteknologian kiehtovasta historiasta. Osa 13/19.

Jossakin mielessä kaikki merkittävät säveltäjät ovat olleet modernisteja, kirjoitti Erkki Salmenhaara kirjassaan Vuosisatamme musiikki (1968). Salmenhaaran mukaan kaikki merkittävät säveltäjät ovat tuoneet oman aikakautensa tyyliin uutta musiikillista sanastoa ja luoneet sen käytössä tarvittavaa uutta syntaksia, musiikillista kielioppia.

Musiikki on pohjimmiltaan leikkiä ja kokeiluja. Muusikot ja laulajat ovat kautta aikojen pyrkineet peittoamaan toiset esitykset omalaatuisella tulkinnallaan ja kekseliäisyydellään. Tämä inhimillinen kilvoittelu manifestoitiin jossain vaiheessa osaksi laajempaa yhteiskunnallista edistysuskoa ja se ilmeni näyttävimmin musiikillisen modernismin äärimmäisinä suuntauksina, jotka pyrkivät romuttamaan kaikki musiikilliset säännöt, jotka oli historian kuluessa keksitty ja hyviksi havaittu.

Dadaistien, modernistien kiihkeän etujoukon, kokeilut, sekä musique concrète ­suuntaus, jossa musiikki rakennettiin ”todellisista” ympäristön äänistä loivat uudenlaisen ajattelutavan musiikkia ja etenkin äänenväriä kohtaan. Jos musiikki ei rajoittunut enää perinteisillä soittimilla tuotettuun ääneen, mahdollisuudet olivat periaatteessa loputtomat. Levytysteknologian ja vinyyli levyn yleistyessä, ja äänentoiston ja ­erottelukyvyn parantuessa soundista tuli keskeinen musiikin arvostelun kriteeri. 1960-­luvun lopulla yleistyneet syntetisaattorit laajensivat räjähdysmäisesti mahdollisuuksia äänen värien tuunaamiselle. Viimeistään samplereiden ja erilaisten prosessorien myötä ”kaikki mahdolliset äänet” olivat vihdoinkin käytettävissä.

Omaperäisten soundien metsästys on johtanut muusikot myös kehittämään, tuunaamaan ja rakentamaan itse soittimia. Oman ”pään sisäisen soundin” välikappaleiksi on kehitelty mitä mielikuvituksellisempia apparaatteja. Ja tottahan on, että vertailun mahdollisuudet kaventuvat, kun ei ole soundia mihin verrata. Eri asia puolestaan on se, onko itse tehdyillä soittimilla luotu musiikki vetoavaa vai pelkkää käsitetaiteellista kikkailua.

Suomessa huomiota on herättänyt omintakeisilla instrumenteillaan muiden muassa Cleaning Women, jonka soitinkalusto koostuu sähköisesti vaihvistetuista kodinhoitovälineistä, pyykinkuivaustelineistä, vetopyöristä sekä roskapöntöistä. Levyltä yhtyeen ainutlaatuisuutta on vaikeampi havaita mutta keikoilla spektaakkeli kasvoi täysiin mittoihinsa. Pan Sonic käytti musiikissaan vanhojen analogisten sähkösoittimien lisäksi varta vasten heille rakennettuja outoja instrumentteja, nimiltään Kirjoituskone, Pakki ja Lepakkomies. Yhtyeestä tuli legenda ja sitä on ainakin turha syyttää tunnistettavien preset­soundien käytöstä. Ja onhan meillä myös oma hullu professorimme Jimi Tenor, jonka outoihin keksintöihin pohjautuvat instrumentit ovat käyttökelpoisuutensa lisäksi näyttäviä kitch­henkisiä taideteoksia ja osa huiman visionäärin kokonaisvaltaista show’ta.

Maailmalla yksi omalaatuisimpia ryhmiä tässä katsannossa on itävaltalainen The Vegetable Orchestra, joka nimensä mukaisesti soittaa musiikkinsa vihanneksilla. Yhtyeen levyillä kuullaan kasvi­instrumenttien ohella vihannesten biosähkön pohjalta tuotettuja ääniä. Innovatiivinen norjalainen perkussionisti Terje Isungset puolestaan rakensi jäästä joukon instrumentteja ja levytti albumin Iceman Is (2003). Levyllä trumpetisti Arve Henriksen soittaa jäätrumpettia ja suomalainen Iro Haarla jääharppua.

Omaperäisyyden ohella musiikki vetoaa meihin myös tuttuudellaan. Esimerkiksi rockbändille muodostui jo varhain tunnistettava soundi ja vakiintunut kokoonpano, ja siten tämä kokoonpano on myös yhdenmukaistanut musiikkia. Soittimet ovat tavallaan käyttöliittymiä, ja tämän käyttöliittymän piirteet samalla asettavat tiettyjä reunaehtoja ja rajoja sille, mitä niillä voi soittaa. Ja näitä rajoja omia soittimia väkertävät visionäärit venyttävät.

Kun Allan F. Moore haastatteli tutkimukseensa Rock The Primary Text (2001) musiikin tuottajia ja kysyi heiltä biisinteosta, kävi ilmi se korvin havaittava seikka, että 1980­luvulla syntetisaattoreiden voimakkaan yleistymisen aikana sävellyksiä alettiin tehtailla yksittäisten syntetisaattorisoundien ja soundikoukkujen ympärille. Tässä tapauksessa soundin ominaisuudet – esimerkiksi miten ääni syttyy ja sammuu – vaikuttivat suoraan niillä tuotettuun musiikiin. Hiljalleen tämä käytäntö on yleistynyt osaksi tavanomaista musiikillista syntaksia.

Populaarimusiikissa sointi­ihanteet muuttuvat jatkuvasti. Sähkökitaran hallitseva asema ei loppuen lopuksi ollut järin pitkä, ja nyt se on muuttumassa. Kuka tietää, ehkäpä tulevaisuuden poppia soitetaan kukkopillillä?

Teksti: Sami Nissinen
Julkaistu Soundissa 5/2018

Lisää Apparatus-juttuja löydät täältä.