90-luvun loppua kohti tultaessa tuntui, että maakuntien juomaveteen – usein toki vähän väkevämpiinkin tuliliemiin – alkoi eksyä aikaisempaa enemmän raskasmetalleja. Etelä-Savossa metsästysmajaansa pitänyt pioneeriyhtye Lyijykomppania oli jo ehtinyt laittaa pillit pussiin, mutta äkkiarvaamatta suomenkielisen raskaan rockin kentälle alkoi nousta useita ei-niin-kuolleita kukkia. Mikä hämmentävintä, kierroksia moottoreihinsa keränneiden Kotiteollisuuden, Viikatteen, Mokoman ja Maj Karman (tuolloin Maij’ Karman Kauniit Kuvat) touhussa tuntui olevan huomattavan paljon ideaa, eikä ensimmäisellä kotimaisella laulettu painava musiikki enää ollutkaan pelkkä hämmentävä kuriositeetti.
Lyijykomppaniasta eronneella laulaja-kitaristi Timo Rautiaisella oli puolestaan mielessä kertaluonteiseksi ajateltu projekti. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -kokoonpanon Hävetkää!-ep ilmestyi vuonna 1997, ja vastaanotto niin median kuin kuulijoidenkin keskuudessa oli varsin positiivinen – yhtyeen suureksi yllätykseksi.
Suunnitelmat ”kertaluonteisuudesta” unohtuivat, ja Lopunajan merkit -debyyttialbumi ilmestyi levy-yhtiö Spinefarmin alamerkin Ranka Recordingsin toimesta alkuvuodesta 1999. Erikoisella nimellä varustettu ja vakavalla naamalla muun muassa maailmanlopusta laulanut yhtye alkoi herättää yhä enemmän huomiota.
Jo maaliskuussa 2000 oli käsillä toinen pitkäsoitto Itku pitkästä ilosta. Miehistöään remontoineen Trio Niskalaukauksen ote oli terävöitynyt, ja uusi levy oli kaikilta osiltaan debyyttiä parempi. Varsin nopeasti kävi selväksi, että Itku pitkästä ilosta on suomenkielisen raskaan rockin ensimmäinen todellinen – virheetön – klassikko.
24 vuotta myöhemmin Timo Rautiainen, kitaristi Jarkko Petosalmi ja basisti Nils Ursin kokoontuivat ensin mainitun työhuoneeseen muistelemaan Itku pitkästä ilosta -albumin syntyaikoja. Mainittakoon myös, että haastattelun aikana tai sen jälkeen ei nautittu ainoatakaan annosta Jaloviinaa.
Jarkko: – Aiempi basisti Arto Alaluusua oli valmistunut maanpuolustusopistosta ja jättäytynyt pois bändin toiminnasta. Mietittiin korvaajaksi Nils ”Nipa” Ursinia.
Timo: – Tiedettiin Nipan olevan osaava soittomies. Lisäksi hän tykkäsi Niskalaukauksesta. Asia oli tullut selväksi Lopunajan merkkien julkaisutapahtumassa Jyväskylän Lutakossa. Meidän kitarat olivat lämpötilaerojen vuoksi karmeassa epävireessä, ja se rämpiminen kuulosti aivan hirveältä. Oli hilkulla, etten laittanut yhtyettä telakalle sen jälkeen.
Jarkko: – Riehakkaassa humalassa ollut Nipa tuli vedon jälkeen takahuoneeseen ja kehui orkesterin toimintaa suurin sanankääntein. Meitä taas vitutti melkoisen raivokkaasti. Niin keikka kuin Nipan hehkutuskin.
Nils: – Jätkät taisivat antaa anteeksi, sillä Jarkko soitti jonkun ajan kuluttua, että lähtisinkö bändiin. Vastasin muka vähätellen ja coolisti, että voisi kai tuota harkita. Kun luuri räpsähti kiinni, repesin ihan täysin. Että Trio Niskalaukaukseen, tämä on helvetin siistiä!
Timo: – Kun mentiin ensimmäisen kerran treenaamaan Nipan kanssa, touhu kuulosti kohtalaisen erilaiselta kuin aiemmin. Arton Rickenbackerista oli lähtenyt jumalattoman väkivaltainen jylinä, kun taas Nipan soundi oli huomattavasti huolitellumpi.
Nils: – Treenattiin ahkerasti. Katsottiin tietysti vanhoja biisejä, mutta samalla myös uusia kappaleita oli työstövaiheessa.
Timo: – Vastasin vielä tähän aikaan kaikista sävellyksistä. En muista, että mitään paineita olisi ollut. Uutta materiaalia syntyi sen kummemmin puristamatta. Tuntui vaan hienolta, että joku saattaa jopa odottaa meidän uutta levyä.
Jarkko: – Timo asui tuolloin Jyväskylässä Kannaksenkadulla. Siellä alakerrassa alettiin katsoa uusia juttuja. Rajaton rakkaus ja Pahin kaikista taisivat olla ensimmäisiä. Myös Hiljaista syntyi varhaisessa vaiheessa. Kun Timo esitteli sen demon, vakuutuin saman tien. Että huh huh, nyt muuten lähtee.
Nils: – Minulla oli samanlaisia tuntemuksia. Esimerkiksi Pahin kaikista teki vaikutuksen. Jo silloin tiesin, että nyt tulee kova levy.
Jarkko: – Nipa piti ajaa sisään porukkaan muutenkin. Jaloviina oli oleellinen juoma Niskalaukauksen maailmassa, ja tuoreelle basistille tarjoiltiinkin sitten ”talon lonkeroa” – siis jallua tuplana. Nipa kulautti lasillisen huikalla ja yritti pitää naaman peruslukemilla. Että joo, hyvää on.
Nils: – En ollut ennen edes maistanut Jaloviinaa, ja sehän oli perkeleen pahaa. Ja siinä vieressä muut jätkät vetivät jallua kovalla innolla. Mietin kauhuissani, että pitääkö tätä paskaa opetella juomaan.
Timo: – Jossain vaiheessa esittelin Jarkolle ja Nipalle Marja Mattlarin kirjoittaman Lintu-kappaleen. Kerroin, että tästä tehdään Niska-versio ja siitä tulee levyn päätösraita. Kaverit katselivat minua ja toisiaan ihan hiljaisena.
Nils: – Kun ensijärkytys laantui, taisi se mennä vähän naureskeluksikin. Että tästäkö meinasit coveria? Olin juuri tullut bändiin, enkä todellakaan osannut kuvitella Lintua Niskalaukaus-muotissa. Myöhemmin mielipide toki muuttui ihan täysin.
Timo: – Sanoitusten suhteen jatkettiin tiivistä työskentelyä Tomi Tuomaalan kanssa. Lyijykomppanian aikoihin teksteistä vastasi lähinnä rumpali Esa Moilanen (1961–2022), ja kun Niskalaukaukselle sitten piti tehdä sanoituksia, kaipasin vierelle osaavaa yhteistyökumppania. Mietin kirjoittavani Itkulle sanoituksen tai ehkä pari, mutta en missään nimessä kuvitellut kirjoittavani kaikkea. Tomi oli tehnyt hienoja tekstejä Lopunajan merkeille, ja oli ihan selvää, että hän toimisi myös Itkun pääsanoittajana – mikäli hänelle sopii.
– Itse tekstitin kappaleen Kuusikymmentäkaksi. Se kertoo serbipoliisista, joka teloitti 62 naista, lasta ja vanhusta Balkanin kriisin aikoihin. Olin lukenut aiheesta uutisen, ja sanoitusidea tuli sitten mieleeni.
– Rahat ja henki taas syntyi yhteistyössä Mokoman Marko Annalan kanssa. Oltiin aiemmin tutustuttu, ja halusin hänet mukaan. Kappaleen kertosäe oli jo tehtynä, mutta säkeistöt syntyivät Markon kanssa.
– Nimikappale puolestaan tehtiin yhteistyössä Tomin kanssa. Sanoitusidea lähti tavallaan liikkeelle, kun työntelin painavaa lunta kotipihassa. Homma otti sen verran päähän, että soitin Jarkolle ja Nipalle, että tulkaahan drinkille. Sitten mentiin baariin, ja illan lasku muodostui varsin huomattavaksi. Aamulla oli kevyt morkkis päällä, ja sanoitus alkoi muovautua. Loppujen lopuksi minulta tuli taas kertsi ja Tomi teki loput.
Jarkko: – Kun nauhoitukset tulivat ajankohtaiseksi loppuvuodesta 1999, buukattiin studioaikaa tutulta savonlinnalaiselta Sundi Coop -pajalta. Tuomo Valtonen toimi taas äänittäjänä ja miksaajana. Jos Lopunajan merkit oli nauhoitettu kahden viikonlopun aikana, nyt repäistiin ja varattiin studiolta kolme viikonloppua.
– Se oli raakaa ajoa, sillä olin tuolloin Lutakossa duunissa ja työvuoro loppui kolmen tai neljän maissa aamuyöllä. Eihän siinä ehtinyt nukkua, kun jo kuudelta aamulla lähdettiin ajamaan kohti Savonlinnaa, että päästään nauhoittamaan heti aamusta.
Timo: – Tuomon studiota oli paranneltu näiden kahden levyn välillä, ja me oltiin bändinäkin paremmassa soittoiskussa. Eräs onnenpotkuista oli se, että saatiin lainaksi Peaveyn 5150 -kaappi/nuppiyhdistelmä savonlinnalaiselta musiikkimieheltä Jussi Koposelta. Kun kamat saatiin kohdalleen, Petosalmen hahmottelema ”jynktologia” eli teollisuushallien kokoiset kitaravallit alkoivat käydä toden teolla toteen.
Jarkko: – Peaveyn soundi oli helvetin hyvä, ja yhteistyö Tuomon kanssa sujui mahtavasti. Meillä oli esimerkiksi kokeiluja sen suhteen, että millainen määrä päällekkäisiä kitaroita tekee soundista tukevamman, ja millainen määrä taas alkaa jo syödä muiden raitojen tehoa. Itkulle laitettiin neljä komppikitaraa, ja siihen päälle sitten muita kitarajuttuja.
Timo: – Minä ja Karri (Rämö, kitara) soitettiin melodioita ja jotain ”rimpsauksia”. Jynkkykomppi oli Petosalmen heiniä. Se oli täysin Jarkon ja Tuomon ansiota, että bändin kitarasoundit paranivat tässä vaiheessa ihan älyttömästi.
Jarkko: – Työskentely oli varsin mielenkiintoista. Kun päästiin varhain aamulla studiolle, Seppo (Pohjolainen) soitti ensin sovitut rumpuraidat. Kun sitten päästiin raapimaan kitaroita, olin saattanut valvoa jo reilusti yli vuorokauden. Oli kieltämättä aika sumuinen olo, mutta jynkyt saatiin hoidettua.
Timo: – Itse olin näihin aikoihin kahdeksan kuukautta tipattomalla, eikä studiopäivien aikana muutkaan juoneet. Mutta odotahan vaan, kun ilta koitti… Olisi voinut luulla, että esimerkiksi Petosalmi olisi kaatunut rättiväsyneenä hotellin sänkyyn, mutta mitä vielä. Jätkät lähtivät tietenkin baariin.
Jarkko: – Kapakassa oli hyviä ohjelmanumeroita. Oltiin aiemmin keksitty, että esimerkiksi kolikot jäävät kiinni Nipan hikiseen keskivartaloon. Loppuillasta alettiin sitten kutsua porukkaa paikalle. Että tulkaa katsomaan, täällä on maailman kahdeksas ihme. Sen jälkeen humalaiset heittelivät kolikoita Nipan mahaan, ja ne tosiaan tarttuivat kiinni. Oltiin toki sovittu näiden heittäjien kanssa, että mahaan liimautuneet kolikot ovat basistin omaisuutta. Tällä hommalla tienattiin lopulta satasia ja ostettiin aika monet juomat sekä hampurilaiset.
Nils: – Kun eka viikonloppu oli viimein takana, lähdettiin kotiin päin. Tuomo oli antanut mukaan pari raakamiksattua biisiä, ja laitettiin nauha soimaan. Piti pysäyttää saman tien, sillä mehän meinattiin ajaa ojaan. Musa soundasi aivan törkeän hienolta.
Timo: – Sessiot jatkuivat parina seuraavana viikonloppuna. Traagisin hetki koettiin, kun Jussi Koponen asteli studiolle Rahat ja henki -kappaleen ollessa työn alla. Jussi tuumasi, että jaahas, teillä on lainabiisikin. Ihmettelin, että miten niin. ”Niin, tässähän on sama riffi kuin Alice Cooperin Dirty Dreams -biisissä”, Koponen sanoi. Lähdettiin sitten kuuntelemaan kappaletta hänen luokseen, ja kyllähän siellä samankaltaisuutta löytyi. No, laitettiin sitten hämäykseksi stemmoja ja muuta kehiin, eikä kukaan ole huomauttanut asiasta jälkikäteen.
Jarkko: – Tuomo miksasi Lopunajan merkit aikoinaan varmaan puolessatoista päivässä. Itkun miksaukseen oli varattu enemmän aikaa, ja levyn valmistelu oli muutenkin huolellisempaa. Lopulta levyjen välinen ero oli huomattava. Lopunajat tuntui jonkinlaiselta demolta Itkuun verrattuna.
Timo: – Levyn kansien ja ulkoasun suhteen olin jyrkkä. Jos joku haiskahti näihin aikoihin ”kaupalliselta”, asialle piti tehdä jotain. Olin ehdoton esimerkiksi siitä, ettei kanteen tule mitään tekstiä. Levy yhtiössä ideasta ei tietenkään tykätty. Sanoin sitten, että jotakin ”infotarraa” voidaan miettiä, mutta varsinaiseen kanteen ei tule esimerkiksi bändin nimeä. Kansivihkoon taas painettiin erilaisia kuvia, jotka liittyivät kuhunkin kappaleeseen tavalla tai toisella. Nappasin tämän idean irlantilaislaulaja Andrew Strongin mainiolta Strong-levyltä (1993).
Jarkko: – Kun oltiin Helsingissä masteroimassa Itkua Jussilan Mikan pajalla, mentiin valmiin tuotoksen kanssa Spinefarmin omalle kaupalle. Holopaisen Esa oli siellä duunissa, ja se sitten laittoi albumin pyörimään. Kun Rajaton rakkaus murahti soimaan, niin niin Esa totesi saman tien, että nyt muuten lähtee.
Timo: – Rajaton rakkaus oli selvä valinta ekaksi singleksi. Biisistä tuli heti fiilis, että tässähän se on. Isossa osassa oli tietenkin myös Tuomaalan teksti, joka osui napakymppiin.
Nils: – Sinkun kakkosraidaksi tehtiin suomenkielinen versio Barathrumin Last Day In Heaven -biisistä, ja tästä Viimeinen päivä taivaan? -näkemyksestä tuli myöhemmin keikkahitti.
Timo: – Käännettiin black metal -tekstin sanoma tietysti päälaelleen. Kyllähän nyt hyvä sentään voittaa pahan!
Jarkko: – Itkua tuli kuunneltua paljon myös kotona. Se kertoi siitä, että oltiin todella tyytyväisiä lopputulokseen. Ja jos kielisoittimista puhutaan, niin Itkulla taitaa olla Niskalaukaus-levyjen parhaat kitarasoundit.
Timo: – Albumi ilmestyi maaliskuussa 2000. Perjantaina soitettiin julkaisukeikka Lutakossa – nyt jo paremmalla menestyksellä – ja samalla lanseerattiin yhtyeen sloganipaidat. Esimerkiksi ”Minulle ei vittuilla” -paitoja ja huppareita alkoikin mennä aikamoisia määriä.
Jarkko: – On sitä kuullut, että jotkut ovat joutuneet ongelmiin näiden provosoivien tekstien takia. Kumikameli-leirissä oli turvallisempaa, sillä niillähän oli ”Minulle vittuillaan” -paitoja.
Nils: – Lutakosta jatkettiin lauantaiksi Joensuun Kerubiin. Sitten sunnuntaina lähdettiin paluumatkalle, ja tiedettiin Itkun nousseen Suomen viralliselle albumilistalle. Pysähdyttiin kuuntelemaan radiolähetystä tien laitaan, ja siellä se oli sijalla 38. Kun Hiljaista soi näytebiisinä, sitä kuunneltiin tippa linssissä. Oli se vaan hieno hetki.
Jarkko: – Se vähän yllätti, että toimittajatkin tykkäsivät. Joku kuvaili meitä ”ultrapateettiseksi sankariheviksi”, mutta se olikin melkein ainoa soraääni. Esimerkiksi Soundissa Itku pitkästä ilosta sai täydet pisteet.
Timo: – Jotkut toimittajat ihmettelivät sitä, että levy kestää vain 38 minuuttia. Vastasin, että lyhyttä mittaa kompensoi se, että biisit on parempia kuin muilla eikä siellä ole mitään turhaa. Se oli tietysti vitsi, mutta kyllähän Itku onnistui likipitäen täydellisesti. Jälkikäteen ajateltuna se on Niskalaukauksen paras levy.
Jarkko: – Kun kevät eteni, kiinnostus bändiä kohtaan tuntui kasvavan nopeasti. Esimerkiksi Provinssirock olisi halunnut meidät festarikattaukseen, mutta ohjelmisto oli jo täynnä. Päästiin kuitenkin tapahtuman päätösklubille soittamaan, ja samalla saatiin paitoja myyntiin festarialueelle. ”Minulle ei vittuilla” olikin sitten koko festarin ostetuin paita, vaikka me ei edes esiinnytty alueella!
Nils: – Olin kesän alkupuolelle asti töissä Prisman kassalla. Kun olin viimeistä päivää duunissa, Rautiainen käveli sisään, ja sanoi suu virneessä: ”Lähdehän poika mukaan, niin minä teen sinusta rocktähden!” Niin, eihän Timo ihan hakoteillä ollut, sillä Rajaportti ilmestyi sitten keväällä 2002!
Teksti: Timo Isoaho
Haastattelu on julkaistu Soundissa 2/24.
