Jos pitäisi mainita kaksi päättyneen vuoden kansainvälisesti puhutuinta jazzjulkaisua, saattaisin kallistua seuraavan parivaljakon suuntaan. Floating Points, Pharoah Sanders & The London Symphony Orchestra: Promises (Luaka Bop) ja Nala Sinephro: Space 1.8 (Warp). Tuntemukseni on subjektiivinen, mutta näihin levyihin oli tänä vuonna suorastaan mahdotonta olla törmäämättä keskusteluissa festivaaleilla, levykaupoilla ja keikoilla. Myös kriitikot tuntuivat tykkäävän, ainakin vuosilistaustensa perusteella.
Monia muitakin levyjä toki kehuttiin vuolaasti, mutta mielestäni näitä kahta teosta yhdistää joku tietty ajankohtainen kvaliteetti, jonkinlainen zeitgeist-soundi jazzissa. Zoomaan oitis asiaan: ambientin ja jazzin häilyvät rajamaat eivät ole koskaan kukkineet yhtä kirjavina kuin nyt.
Pharoah Sanders ei joidenkin syväkurkkujen mukaan edes muista tehneensä Promises-levyä Floating Pointsin kanssa. London Symphony Orchestralla kuorrutettu albumi on yhtä kaikki merkittävin uusi Sanders-levytys aikoihin. Keikkaakin olisi kuulemma tarjolla, mutta huhujen mukaan vastaus isommillekin festareille on ollut lyhyt ja ytimekäs ”ei”.
Promises kelluu koko matkansa unen ja unohduksen rajamailla, aivan kuten ambient-keisari Brian Eno on ohjeistanut: ”Ambient music must be able to accommodate many levels of listening attention without enforcing one in particular; it must be as ignorable as it is interesting.”
On yhdentekevää, onko kyseessä ambient-levy jazzmaustein vai toisin päin. Samaa voisi sanoa 22-vuotiaan belgialaisen, Lontoossa asuvan Nala Sinephron debyyttialbumista Space 1.8. Sinephron albumi ansaitsee täydet pisteet paitsi musiikista, myös graafisesta suunnittelusta, ja oikeastaan levylle voisikin huoletta lahjoittaa vuoden kauneimman äänitteen arvonimen.
Sinephro osuu nousevien ambient- ja spiritual jazz -maininkien ristiaallokkoon niin herkullisesti, ettei Space 1.8 voi välttyä kriitikoiden nostattamilta ”kiinnostavinta juuri nyt” -hypelaineilta. Vaahtopäät tuppaavat laskemaan yhtä nopeasti kun ovat nousseetkin, mutta aistin Sinephron musiikissa jotain syvempää, linkin jonkinlaiseen kosmisen musiikin jatkumoon, mausteenaan nuoruuden mukanaan tuomaa ajattelun tuoreutta.
Tämä tuntemus vahvistui koettuani Nala Sinephron yhtyeen keikan Mondriaan Jazz Festivalilla Hollannin Haagissa lokakuussa. Musiikki oli vapaata vielä eri tasolla kuin levyllä, ja Sinephro soitti pitkät pätkät harpulla, tunnistettavimmalla spiritual jazz -instrumentilla. Harppua hän kuulemma opetteli alun perin salaa pianotuntiensa ulkopuolella, koska jokin soittimessa kiehtoi. Tämä omistautuneisuus kuului ja näkyi lavalla, jonne artisti oli myös roudannut pianon ohella muutaman analogisynan.
Ambient jazz ei toki ole uusi keksintö. Erilaisia kokeiluja jazzista ambientin suuntaan ja toisinpäin on tehty jo kauan. Tänä vuonna uudelleenjulkaisunsa ilman fanfaareja sai eräskin mainio vanhempi lätty, Hans Joachim Roedeliuksen ja saksofonisti Alexander Czjzekin Weites Land vuodelta 1987. Kunpa joku tekisi saman kulttuuriteon myös Charles Austinin ja Joe Gallivanin vuoden 1975 outolevylle At Last. Sitä odotellessa voi kuunnella vaikkapa Don Cherryn leijuvan meditatiivisia levyjä (esimerkiksi Modern Art, 2011), Carlos Ninon tuoreen More Energy Fields, Currentin, tai Alice Coltranen vähäeleisen Kirtan: Turiya Singsin.
Kotimaassakin osataan, josta näytteiksi käyvät esimerkiksi Mikael Saastamoisen eli Perussastamalan mainiot julkaisut, näistä uusimpana LA, ja Sid Hillen albumit, joista tähän poimittakoon vuoden 2016 Ugetsu. Myös Kööpenhaminassa asuvan Johanna Elina Sulkusen uutuus Terra osuu tämän segmentin ytimeen, ja Josu Mämmin Mirari on sekin mainintansa ansainnut.
Genremäärittely ei ole ollut koskaan yhtä vähämerkityksellinen asia kuin 2020-luvulla. Odotan innolla, mihin toivottavasti arvaamattomaan suuntaan ambientista ja muusta kokeellisesta musiikista ammentava jazz virtaa vuoden 2022 aikana.
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 1/22.