Haastattelu: Lauluntekijä Arppa jatkaa musiikin tekemistä ”järjettömällä tavalla” suuren yhtiön suojissakin

Andre Pozusis

Toisen albuminsa julkaissut Arppa kertoo ”vain harrastavansa” musiikkia, mutta Kinovalon alla -levyä kuullessa väitettä on pakko epäillä. Työskentelytavoistaan kertoessaan artisti paljastuu hitaaksi kiiruhtajaksi.

– Onko siellä saunassa muuten puita? huudahtaa Aaro ”Arppa” Airola haastattelupuhelun lomassa. Hän on yhtyeineen vetäytynyt Konnevedellä saaressa sijaitsevalle kesämökille, missä bändi tapaa käydä soittamassa, äänittämässä ja saunomassa.

– Tämä on kiireetön, stressitön tapa tehdä tätä hommaa. No, bändikamojen roudaaminen soutuveneellä myrskyssä oli ehkä vähän jännittävää, Airola summaa kuluneen viikon tapahtumat.

Tuore kakkosalbumi Kinovalon alla on syntynyt osittain juuri tällaisilla reissuilla. Saaresta on haettu työskentelyrauhaa, ja Airolan mukaan on hyvä saada kaikki yhtyeen jäsenet samaan paikkaan ja saman asian äärelle ilman ulkopuolisia häiriötekijöitä. Silloin työ kulkee vaivattomasti.

– Bändisovitukset tehtiin valmiiksi muutamalla mökkireissulla. Ei siinä kannattanut jäädä miettimään liikaa, touhuttiin vaan.

Airola tunnetaan siis taiteilijanimellä Arppa ja samanniminen on hänen yhtyeensä. Mitään tiukempaa hierarkiaa artistiminän ja bändin välille hän ei halua vetää, vaan korostaa porukan kollektiivisuutta. Airola säveltää ja sanoittaa biisit niin valmiiksi kuin mahdollista, ja siitä eteenpäin basisti Antti Ahoniemen, rumpali Okko Saastamoisen ja kitaristi Ville-Veikko Airaniemen kanssa työstetään erilaisia versioita ja sovituksia jamipohjalta. Esimerkiksi levyn nimibiisi on loppuvuosien Ultra Bran mieleen tuovaa ”hanat auki” -revittelyä. Myös funk- ja progevaikutteet kuuluvat levyllä ja tuovat mukaan entistä rikkaamman bändisoittotekstuurin.

Vaikka kokoonpano on lähes sama, on bändi juuri yhteensoittamisen osalta kehittynyt vuonna 2020 ilmestyneestä Laavalamppuja-esikoislevystä aimo harppauksen. Tuo albumi oli folkahtavampi, muun muassa J. Karjalaiseen vertailuja synnyttänyt seesteinen singer–songwriter-albumi. Sattumoisin sekä debyytin että uuden levyn äänittäjänä, miksaajana ja tuottajana on työskennellyt Jiin poika Väinö Karjalainen.

­Airola huomauttaa, ettei aivan usko nykyisin vallitsevaan tuottaja–kirjoittaja-kahtiajakoon, jossa tekijyys jakautuu tiukasti eri toiminimille studiossa. Hän korostaa, että kaikkeen levyntekoprosessissa on loppupeleissä panostettu yhdessä ja usein ainoa suunnitelmallisuus on ollut saada nauhalle vain mahdollisimman hyvä otto biisistä. Vasta sen jälkeen hän ja Karjalainen istuvat toden teolla alas miettimään, mistä raidassa todella on kysymys ja mitä voidaan lisätä tai mitä karsia.

– Uudella levyllä on paljon juttuja, joista on vaikea erotella, kuka todella on mistäkin vastuussa. Biisintekovaiheessa soittelen ensin kitaralla tai pianolla ja teksti tulee sen jälkeen. Levyntekovaiheessa arvioin sitten, onko tää mun tyyli ok, vai pitäisikö jonkun osaavamman soittaa se nauhalle. Kun tällä ”musiikkiuralla” on nyt vähän päässyt tekemään levyjä, niin osaa myös pyytää apua tarvittaessa, Airola sanoo kuulostaen vaatimattomalta ottaen huomioon, että se kuuluisan vaikean kakkoslevyn haaste on juuri selätetty ja omakustanteena syntyneen debyytin jälkeen levyyhtiönäkin on nyt Universalin alainen Johanna Kustannus.

Perään Airola toteaa puolihuolimattomasti, että musiikki on jotain mitä hän vain sattuu ”harrastamaan”.

Kahden levyn säveltäminen ja sanoittaminen on ollut Airolalle oppimiskokemus. Hän asui kaksi edellistä vuotta Jollaksen lähettyvillä sijainneessa kommuunissa. Sekin vaikutti paikkana uuden levyn syntyyn ja antoi luottoa omaan tekemiseen.

– Kutsuimme sitä Jollaksen rokkikouluksi, oli musakamat kellarissa ja se ympäristö oli tosi iso vaikute: paikka kasvaa ihmisenä, oppia soittamaan ja tutustua uusiin musiikkikulttuureihin. Olen lopulta alkanut hiffaamaan, mikä on biisinkirjoittamisessa itselleni ominaista ja tätä mä nyt sitten teen. Kyllä mä aina välillä haaveilen, että olisin vaikka trumpetisti! Mutta silloin ei ehkä syntyisi näitä lauluja.

Helsinki on Airolan nykyinen koti ja ollut hänelle aina läheinen kaupunki. Airola vietti jo lapsuudessaan siellä aikaa isänsä luona, ja myös näyttelijäsisarukset Oona ja Anna Airola muuttivat varhaisessa vaiheessa pääkaupunkiin. Kinovalon alla -albumilla kuitenkin vilahtelee vielä yksi maantieteellinen sijainti, jolla on Airolalle erityismerkitys: Ykspihlajan satamakaupunginosa Kokkolassa, lapsuudenkoti. Siellä sävelletty ja sinne viittaava materiaali erottuu levyltä kotiseuturakkautena ja lämminhenkisenä paikalliskuvauksena.

– Esimerkiksi levyn nimibiisissä fiilistellään Ykspihlajaa. Tunnen tosi paljon kotiseutuylpeyttä, ja siellä on vahva tuki, sukulaiset, tapahtumat, tyypit. Vietän siellä yhä paljon aikaa ja siitä huolimatta, että olen pitkään asunut muualla, olen tehnyt siellä nyt neljä kesää peräkkäin kesäteatteria. Bändin kanssa keikkailemme Ykspihlajassa edelleen jatkuvasti.

­Jo Laavalamppuja-levyllä huomiota keräsivät sen romanttiset, hauskat ja ajoittain äkkiväärät, sadunomaiset sanoitukset. Niiden syntyhistoriaa Airola ei lähde avaamaan enempää, kuin että kyse on useiden laulunkirjoittajaesikuvien sekoittumisesta, maltillisesta lainaamisesta ja tajunnanvirtamaisesta yhdistelystä. Airola kertoo kuuntelevansa laulunteksteissä yleensä eniten sitä, kuinka hyvä kirjoittaja onnistuu tiivistämään lyhyeenkin kappaleeseen tarinan.

Tarinoita kuullaan uudellakin levyllä ja niiden keskiössä seikkailevat välillä enemmän tai vähemmän kuvitellut ja usein toisilleen vastakohtaiset hahmot. Välillä tekstit heijastelevat ympäröivää nykyhetkeä. Yks kriisi ja Väistä sisältävät molemmat katuja yössä kulkevan kertojan, yksi pohtii etuoikeuksiaan, toinen haastaa humalaisena riitaa. Metsässä tarkoituksella ja Oulu (Theme) esittelevät harhaisempia kuvia ongelmakimppumaisista henkilöistä, ja Hauki-kappale on tyylipuhdasta surrealismia. Punainen lanka näiden kaikkien välillä jää kuulijan etsittäväksi. Airolan mukaan albumilla ei ole tekstuaalisesti mitään tiettyä teemaa.

– Ajattelen itse niin, että jos säveltää tietyn ajanjakson, esimerkiksi reilun vuoden sisällä kaikki biisit, niin vääjäämättä mielessäni toistuu silloin samoja teemoja, ja niitä livahtaa musiikkiin, mutta ei se ole suunnitelmallista. Veikkaan että joku muu kuulee ne jutut sieltä jopa paremmin kuin minä, Airola arvelee.

Sen, perustuvatko tekstit sitten jossain määrin omaan elämään, hän tahtoo jättää arvoitukseksi.

– En koe että mun tarvitsee selittää niitä edes itselleni. Ja mitä tulee tekstien omakohtaisuuteen, niin sen voi jokainen varmasti itse päätellä, olenko oikeasti ollut Laila Kinnusen kanssa Kokkolan Puomi-baarissa vuonna 1958, Airola naurahtaa viitaten levyltä lohkaistuun Laila-singleen.

Entä mitä nuo mainitut laulunkirjoittajavaikutteet sitten ovat? Airola kertoo kuuntelevansa paljon uutta ja vanhempaa musiikkia sieltä täältä, kausittain ja valikoivasti, ajattelematta sen tarkemmin mistä genrestä tai viitekehyksestä musiikki tulee. Hän ei tavoittele tyylipastisseja, mutta yli sukupolvien tapahtuvat hypyt makutottumuksissa ovat kuitenkin hauskoja. Viime vuosina tiheään ovat soineet ainakin Michael Kiwanukan Love and Hate -levy sekä Litku Klemetti, joista jälkimmäinen oli yllättäen muistuttanut Airolan isää tämän omasta nuoruudesta. Näin Airola on huomannut jatkavansa suomirockin perinteitä tiedostamatta ensin itse koko asiaa.

Laavalamppuja-levyn positiivisen vastaanoton jälkeen Airola näkee bändin tulevaisuuden valoisana. Omakustannemaailmasta on siirrytty ison yhtiön suojiin, ja seuraavaksi yhtyeellä on kova halu päästä jatkamaan keikkailua. Keikat ovat bändille lähes välttämätön tapa toteuttaa itseään. Kuluneen koronapandemian aikana keikkoja on pystytty heittämään noin toistakymmentä, uuden levyn tiimoilta toivottavasti viimein lisää. Livenä yhdessä soittamisen Airola toteaa olevan yksinkertaisesti ”hiton hauskaa”.

­Airola korostaa kuitenkin olevansa edelleen tässä vaiheessa edelleen jalat maassa -tyyppi.

– Jos johonkin ihmistyyppikategoriaan pitäisi laittaa, niin oon vähän hippi ja kiireettömämpi kuin moni muu. Johtuu varmaan siitä, että olen varttunut esimerkiksi skeittarikulttuurissa, mikä on todella rento ympäristö. Musiikin tekeminen taas on elämässäni uudempi juttu, mutta toimin silti aika old schoolisti.

Airolalle old school tarkoittaa, että hän tekee omasta mielestään musiikkia nykyajan valossa ”vähän järjettömälläkin tavalla”.

– Ja hitaasti! Siis että opettelen vaikka pianonsoittoa sen sijaan että laitettaisiin levylle pianosample.

Samalla Airola muistuttaa, ettei kukaan hänen bändissään ole mitenkään kategorisesti esimerkiksi koneita ja samplejä vastaan, mutta ainakin tällä hetkellä levyt syntyvät niin sanotusti käsityönä. Ja retriitillä saaressa.

– Tämä on nyt se tapa tehdä, mikä tällä hetkellä kuulostaa hyvältä. Kun itse tekee, niin tulee oman maun mukainen lopputulos, Airola toteaa.

Tässä on mies, jolla ei tunnu olevan mihinkään kiire.

Teksti: Joni Kling
Haastattelu on julkaistu Soundissa 8/21.