Usein ennakko-odotukset menevät herttaisella tavalla pieleen. Olin ehdottanut Mustan Valon laulaja-kitaristi-sanoittaja Lauri-Matti Parppeille ja kitaristi Timo Kuismaselle tapaamispaikaksi Helsingin Toukolassa sijaitsevaa Oljenkorsi-kuppilaa, koska se on lähellä kotiani ja miellyttävä paikka, mutta myös siksi, että elokuva- ja tv-puolella ohjaajana ja käsikirjoittajana toimiva Parppei on opiskellut Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitoksella aikana, jolloin Oljenkorsi oli tunnetusti ”taikkilaisten” eräs lähikuppila.
Parppei toteaa kuitenkin käyneensä paikassa ehkä kerran, kaksi.
– Mä olin ehkä siinä suhteessa vähän huono opiskelija, hän naurahtaa.
Parppein ja Kuismasen kanssa keskustellessa tulee selväksi, että vastaava ulkopuolisuuden tunne leimaa heidän yhtyetoimintaansakin. Tai toimintaa kahdessa yhtyeessä: ennen Mustaa Valoa oli Itkevä Tyttö, Raumalla 2000-luvun alussa aloittanut taiderock-yhtye, jota bändi itse luonnehti ”grungejazziksi”, mutta jossa oli kuulijan korvaan paljon kohtalokasta runoteiniyttäkin. Siitä tuli kulttibändi, mutta vain sitä. Nollaluvun loppuun mennessä ”Itkikset”, kuten Parppei ja levyjen äänittäjänä ja tuottajana toiminut Kuismanen sitä kutsuvat, oli julkaisut ep:n, singlejä ja kolme täyspitkää.
Sitten bändi kuopattiin ja tilalle perustettiin vuonna 2013 debytoinut post punk -draamayhtye Musta Valo. Parppein ja Kuismasen ohella sen muodostavat rumpali Tuuli Kristola, kosketinsoittaja Iiro Liesmäki ja basisti Ilari Pulli.
Yhtyeen viides albumi Valtakatu julkaistiin maaliskuun lopussa. Sopii toivoa, että se saisi edes hieman enemmän huomiota kuin edeltäjänsä: varsinkin Kaikki on haurasta (2017) ja Tuleville sukupolville (2020) jäivät tasoonsa ja isoon toteutukseensa nähden naurettavan vähälle huomiolle. Jälkimmäistä tietenkin hiekoitti myös liian usein näillä sivuilla mainittu itsestäänselvyys, se taannoinen kulkutauti. Se iski päälle juuri Tuleville sukupolville -levyn ilmestyessä.
Timo: – Oli sovittuna 12 keikkaa, yksi soitettiin Loosessa. Kyllähän se vähän turhautti, kun oltiin tehty mielestämme meidän paras levy.
Lauri-Matti: – Rehellisesti sanottuna me ollaan niin hyviä livenä, että jos nyt saadaan edes muutamia keikkoja, sitten tulee useampiakin. Yritämme panostaa myös visuaaliseen puoleen.
Arkitodellisuuden yläpuolelle
Musta Valo on aina tehnyt kaiken itse, niin Itkevä Tyttökin. Levyt on julkaistu oman Kaakao-yhtiön kautta, Klustermus-kulttuuriyhdistystä ja festivaalia ollaan myös pyöritetty. Vasta nyt on edes keikkamyyntiin hankittu vähän apuja. Rauman jäätyä taaksekaan ei olla osattu isompien kaupunkien sisäpiireihin pyrkiä. Ei edes Suomen pieneen post punk -skeneen.
Asiaa pohdittaessa otan puheeksi stereotypiat satakuntalaisista hankalina ihmisinä. Sellaisia tosin Musta Valo -muusikot eivät selvästikään ole. He naureskelevat aiheelle itseironiseen tapaan, joka leimaa koko haastattelua.
L-M: – Siellä on omintakeinen huumori, joka ei kaikille aukea.
T: – Mikä on ehkä ollut meidänkin ongelma.
L-M: – Omaehtoisesti ja aika sivussa ollaan tehty kaikkea ja siksi jääty sivuun mediahuomiosta. Ei olla osattu kurottaa ulospäin. Me ollaan ”genre fluid”, ei post punk -skeneä eikä indietä eikä mitään.
T: – Kun on järkätty itse keikkoja, niin ollaan otettu toisiksi bändeiksi vaan jotain, mistä ollaan tykätty. Ei olla yhtään mietitty, onko se samaa genreä.
Mustan Valon musiikki kuulostaa niin maksimalistiselta, että on pakko vähän kysellä tekemisen prosessista. Se paljastuu olevan laitteistopuolen osalta varsin samanlainen kuin bändin aloittaessa. Musikantit kertovat vain oppineensa tekemään paremmin.
Kuinka suuri vaiva noin muuhun elämään nähden albumin tekeminen täysin itsenäisesti on?
L-M: – Tavallaan haluaisin sanoa, että ei ole iso vaiva.
T: – Se tekeminen on vaan niin siistiä. Mutta loppuvaiheessa se vaatii paljon. Kun tulee se, että mitäs tähän vielä tarvittais?
L-M: – Ja sitten kun levy on tehty, niin rupeat tiedottamaan. Ja mä olen tehnyt meidän musiikkivideot, kuvitukset, grafiikat ja kaikki. Mutta se on tärkeääkin, että se ei tunnu… puuhastelulta.
T: – Että laitetaan kasettimankka treeniksen nurkkaan ja mennään soittaan.
L-M: – Vaan siltä, että ollaan arkitodellisuuden yläpuolelle kohoavaa, että meidän rajoitteet ja realiteetit ei kuulu siinä musiikissa itsessään.
Rauha menneisyyden kanssa
Musta Valo ei todellakaan olekaan puuhastelua, eikä yhtyeen musiikissa erityisempiä rajoitteitakaan kuulu sen enempää aiheiden kuin niiden käsittelynkään suhteen. Varsinkin viimeisimpien albumeiden mittaan yhtye ja sanoittaja Parppei ovat ottaneet haltuun mahdollisimman suuria niin yksityisen kuin yleisen elämänkin teemoja. Allekirjoittaneen havahdutti Kaikki on haurasta -levyn päätöskappale Suola-aavikko, jonka olin valmis julistamaan suoraan klassikoksi.
Kohtalokkaassa goottieepoksessa visioidaan syrjäisillä seuduilla sijaitsevat valtavat prosessorihallit, joiden uumeniin some- ja hakujätit ovat rakkaimmatkin muistomme varastaneet ja piilottaneet. Biisi tuntui ilmestyessään lausunnolta aiheesta, josta kukaan muu ei ollut aiemmin laulua kirjoittanut.
Teksti on niin definitiivinen, että tuntuu yllättävältä, kun Parppei väittää sen syntyneen improvisaationa studiossa.
L-M: – Haluaisin sanoa, että mietin asiaa tosi paljon, mutta ehkä se kuvastaa meidän hyvin intuitiivista lähestymistapaa. Mulla oli pitkä, kahden maan välinen etäsuhde just päättynyt, ja meillä oli treenit, ja jotenkin se teksti tuli siitä tunteesta, että se suhde ja kaikki ne viestit ja kuvat jäi olemaan sinne serverihalleihin, ikuisesti talteen sinne sen sijaan, että ne jäisi vaan omiin muistoihin… ja onko ne hallit edes suola-aavikoilla?
T: – Ehkä sä olit kuitenkin miettinyt aika paljon sitä asiaa, koska se teksti-idea oli vaan niin hyvä.
L-M: – Joo, se oli vaan niin hyvä kuva, suola-aavikko, kyberaavikko. Mutta ehkä se kertoo siitä, että kun se musiikki on tehty, ne sanoitukset solahtaa sinne sekaan.
Musta Valo tietysti henkilöityy jossain määrin laulaja–sanoittaja Parppeihin, mutta hän ja Kuismanen tekevät selväksi, että bändin musiikki syntyy yhteistyönä. Eikä sitä myöskään sävelletä valmiiksi tehtyihin teksteihin.
L-M: – Äärimmäisen harvoin sanat tulee kirjallisena. Mä kirjoitan niin paljon työkseni. Huvikseen kirjoittamista ei halua niin kauheasti tehdä. Editoiminen tapahtuu siinä mikin ääressä. Usein tuntuu, että se on kaikkein parasta tekstiä sen takia, että tekstiä ja musiikkia ei voi taideteoksina erottaa toisistaan.
Onkin totta, että Mustan Valon musiikissa iso musiikki kohtaa isot aiheet optimaalisesti. Tuleville sukupolville resonoi vahvasti ilmastokriisin synnyttämiin ajatuksiin, Valtakadulla keskiössä ovat kehollisuuden ja sukupuoli-identiteetin pohdinnat, joita aiemmillakin levyillä on kyllä ollut.
L-M: – Tekstit syntyi aika lyhyessä ajassa, tietyn elämänvaiheen aikana, joka on ruokkinut niiden teemoja. Niissä on ristiviittauksia meidän musaan, meidän omaa mytologiaa. Sellaista, että voidaan tehdä mitä huvittaa.
Jos Valtakatu nyt ei progebändin teemalevy olekaan, niin draamankaari sillä selvästi on. Magnoliat-aloituskappale tuntuu alkupisteeltä ja päätöskappale Valtakadulla mä istuin penkille ja itkin kiihkeän romanttisena alkaneen tarinan surulliselta lopulta. Parppei tarkentaa tulkintaani.
– Mä toivoisin, että eka biisi on eteenpäin katsova ja muu on sitten katsetta taaksepäin. Kukin tulkitsee optimistiseksi tai surulliseksi. Vahva teema siinä on rauhan tekeminen menneisyyden kanssa. Valtakatu-biisi on antiteesi meidän aikaisemmille lopetuskappaleille, introspektiivinen. Oikeasti mä mietin vaan jotain mun sydänsuruja enkä sotia tai ilmastonmuutosta.
Oma kokemukseni Mustan Valon musiikista onkin ollut eräänlainen romanttinen pessimismi. Kaikki menee pieleen, mutta kauniilla tavalla. Lauri-Matti ja Timo näkevät asian hieman toisin.
L-M: – Haluaisin ajatella enemmän niin, että asiat menee pieleen kauniilla tavalla, mutta ne voi vielä mennä hyvin. Jos joku saa sanoitettua negatiiviset tunteensa itselleen, niin sehän on jo positiivista. Me ollaan yllättävän positiivisia ihmisiä lopulta.
T: – Ollaan positiivisia, koska meillä on tämmöinen väylä. Kolme vuotta sitten ei ollut bänditreenejä koronan ja Uudenmaan sulun takia, niin sitten kun pääsi soittamaan, siitä metelistä tuli parempi fiilis.
Haastattelun lopulla kirjoitankin muistikirjaani avainsanaksi ”eskapismi”. Mustavalolaiset naurahtavat tälle, mutta vaikuttavat allekirjoittavan tulkintani yhtyeen ydinolemuksesta.
L-M: – Tavoite on päästää kuulija musiikin kautta johonkin muualle, samalla tapaa kuin itse joskus pääsi Raumalla. Meidän basisti Ilari näytteli kerran yhdessä mun lyhytelokuvassa, ja joku tuli sitten kehumaan sen suoritusta, että mitä sä teit. Ilari sanoi: ”Näyttelemisessä, kuten kaikessa muussakin taiteessa, tärkeintä on pudota hetkeen.”
Teksti: Niko Peltonen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 4/23.