Olet kertonut, kuinka olit kiinnostunut musiikista jo lapsena. Haaveilitko laulajan urasta jo tuolloin?
– Muistan sellaisen konkreettisen hetken, kun mummo on kysynyt mikä musta tulee isona ja olen vastannut viihdetaiteilija. Esiintyminen ja taiteilu oli mulle luonnollista ja kokonaisvaltaista: kirjoitin runoja, piirsin, tein lauluja.
– Mun suurin idoli oli silloin pienenä Kikka. Ehkä se viihdetaiteilija tuli siitä, kun se oli sellainen hahmo. Että sellainen esiintyy ja laulaa.
Nautitko itse esillä olemisesta?
– Joo. Mä olin sellainen linssilude. Ainakin omalle lähipiirilleni. Se oli turvallista. Tykkäsin esiintyä myös koulun juhlissa. Se oli mulle luontevampaa kuin vaikka ystävien hankkiminen ja muu sosiaalinen minglailu.
Olet maininnut pitäneesi esimerkiksi samoista euroviisuista äitisi kanssa. Kuuntelitko tuolloin lainkaan samoja artisteja kuin muut ikäisesi?
– Ala-asteella ekat musarakkaudet oli vanhat iskelmät ja Finnhitsit. Etenkin Virve Rosti, myöhemmin Mona Carita ja muut pirteät, kovaa laulavat naiset. Kun olin varhaisteini, mun täti muutti Kuhmoon. Hän oli musadiggari, jolla oli ollut jo nuoresta lähtien vinyylikokoelma. Hän oli löytänyt CMX:n vanhemmalla iällä ja minäkin aloin diggailemaan CMX:ää. Sitä mä kuuntelin yläasteella tosi paljon.
– Muistan yläasteen musatunnin, jossa käsiteltiin populaarimusiikkia. Taululle oli listattu vanhoja klassikkobändejä, ja muistan kuinka mua hävetti, etten tiennyt niistä mitään. Joensuussa levykaupassa käydessäni ihmettelin, mitä nämä kaikki bändit on. Ajattelin että tässä on hirveä savotta, kun mun pitää alkaa tutkia näitä. CMX:n kautta löysin progen. Menin vaan kirjastoon ja aloin lainata ja ostella levyjä ihan sokkona.
Hahmottuiko tämän vaiheen myötä myös se mitä ja miten haluat musiikkia itse tehdä?
– Se tuli aika orgaanisesti. Se oli kausittaista, ensin kuuntelin progea, kaikki nämä perusbändit Yes, Jethro Tull ja King Crimson, sitten suomiprogea. Jonkun kautta löytyi aina jotain uutta. Sitten kun menin lukion jälkeen Oriveden opistolle, niin sieltä tuli taas hirveästi uutta musaa. Eri ihmisten kautta tuli musta rytmimusiikki, soul, funk, psykedelinen rock, fuusio, jazz.
– Siinä pahimmassa progeajassa joskus lukioaikana mua ällötti popmusiikki. En pystynyt kuuntelemaan mitään popmusiikkia, jossa on selkeät rakenteet ja jossa se kaupallisuus kuuluu ja näkyy. Se oli tosi luotaantyöntävää. Popmusiikin diggailu on tullut vasta myöhemmin.
”Pitääkö” muusikolla olla aina joku uusi asia tutkimisen alla vai onko tarpeeksi kahlattuaan ”valmis muusikkona”, kun tietää mitä haluaa tehdä?
– Olen maalle muutettuani laiskistunut. En mä enää etsi uutta musiikkia. Nuorempana se oli identiteettijuttu, että mä kuuntelen kotona tätä siistiä musaa. Mutta kun tuli Litku-homma ja teki sitä työkseen, niin välillä on ollut väsynyt musiikkiin. En jaksa kuunnella muuta kuin sitä mielimusiikkia, jossa on hyvä olla.
Oliko itsestään selvää, että menet lukion jälkeen opiskelemaan musiikkia?
– Joo. Muistan että olisin halunnut musiikinopettajaksi. Olin ollut lukion musiikkilinjalla, mutta soittotunneilla olin käynyt viimeksi ala-asteella. Olin itseoppinut ja sinne olisi pitänyt olla jotain klassisia opintoja. Päätin mennä Oriveden opistolle: preppaan siellä sen vuoden ja sitten menen konservatorioon. Oli mulla jo silloin kiinnostusta opiskella musiikkitiedettä.
Onko musiikin teorian opiskeleminen auttanut myöhemmin esimerkiksi säveltämisessä?
– Vaikea sanoa. Enemmän opiskelut on tuonut kaveripiiriä ja organisointitaitoja. Biisien tekeminen on mulle ollut aina ihan erillinen juttu kaikesta. Se on mun oma maailma. Olen harrastanut sitä aina, ainakin ysiluokalta asti. Se on sitä mitä mä teen. En ole koskaan miettinyt mitään teoriaa, mä vaan teen. Kun teininä tein eniten musaa, se oli mulle iso identiteetin osa, että mä sävellän musaa yksin huoneessa pianon kanssa.
Onko säveltäminen ollut siitä lähtien samalla pohjalla? Onko se edelleen sun juttu, josta vain sinä olet vastuussa?
– Kaikissa bändeissä mitkä mulla on ollut, se on ollut mulle hyvinkin oma juttu. Olen aina ollut se bändin taiteellinen johtaja. Mutta ne muut ihmiset on sovittaneet sitä. Ollaan me siitä aika paljon riidelty millaista se musa sitten on. Silloin kun mulla on tiukin kuri, se on taiteellisesti parasta.
– En tee mitään demoja. Soitan sitä biisiä niin kauan, että se on mulle selkeää miten se menee. Puolisoni ja bändin kitaristin Pekan kanssa mä pystyn tekemään yhteistyötä, mutta se on vaatinut hirveästi riitelyä. Mutta se on eka kerta, kun mä olen voinut ottaa joltakin vastaan ideoita. Kysyn häneltä esimerkiksi sanoituksista, että miten tämä vois mennä paremmin. Hänellä on hyviä ideoita ja hän ymmärtää Litku-homman. Joskus paremmin kuin mä itse. Se kertoo myös mun väsymyksestä. Musta on tullut vähän laiska.
Progeyhtye Jesufåglar taisi olla ensimmäinen bändisi, johon panostit. Kuinka kunnianhimoisesti suhtauduit siihen?
– En mä osannut unelmoida mistään mitä se olisi voinut olla. Treenattiin Porissa, jonne kaikki tuli ympäri Suomea. Oltiin monta vuotta tosi tiiviisti tekemisissä. Bändi syntyi Oriveden opistolla ja se oli eka bändi, joka soitti mun tekemiä biisejä, sellaisia tosi massiivisia progebiisejä. Ennen ekaa keikkaa oltiin treenattu varmaan kaksi vuotta. Se oli hyvin tiukasti mun senaikainen visio. Mutta kyllä mua loppuaikoina alkoi vähän harmittaa, kun oli keikkoja eikä ne menneet toivotulla tavalla. Ei saatu oikein vastakaikua (naurua). Se sai miettimään, että ei tässä ole mitään järkeä.
Tällaisesta kuviosta tuntuu olevan sekä henkisesti että musiikillisesti pitkä matka Litkuun.
– Olihan siinä välissäkin bändejä. 2012 mulla oli jo Zorse-niminen bändi, joka oli sellaista englanninkielistä psykedeelistä rockia, indietä. Sekään ei oikein lähtenyt. Olin vähän katkerakin siitä itselleni. Tiesin että mussa on jotain potentiaalia (naurua). Zorse kaatui siihen ja mua vitutti se, ettei se löytänyt yleisöä. Mehän ei julkaistu (täyspitkää) levyä. Tehtiin kyllä levy, mutta sitä ei julkaistu. Svart olisi halunnut sen myöhemmin julkaistakin, mutta mä en, en ollut siihen tyytyväinen.
– Mäsä oli puolestaan kaveriporukka. Se oli sellaiseen luovaan hulluuteen liittyvä juttu. Täysillä turpaan -meininkiä. Se oli mun Jyväskylässä vaikuttaneiden ystävien kreisi porukka. Sillä ei todellakaan ollut mitään tavoitteita! Se oli demokratia ja perustui improvisaatioon. Sitten kehitit Litku-hahmon, jonka kautta musiikkia alkoi syntyä ja joka myös saavutti vastakaikua. Mutta kuinka sillä nimellä tehty musiikki voi elää konseptin sisällä, onko Litkun persoona muuttunut vuosien varrella?
– En mä sitä ajattele. Kaiken pitää mennä luontevasti, tartun ideoihin intuitio edellä. Yritän olla ajattelematta liikaa, koska mä ajattelen vitusti. Kirjoitan levyn jostakin Litkun näkökulmasta. Biisejä tehdessä se on auttanut mua kirjoittamaan eri näkökulmista. Eli vähemmän paatoksellisesti. Paitsi uudella levyllä mä en ole ajatellut Litkua, vaan ajatellut itseäni aika lailla.
Satunnaiselle kuulijalle Sanna Klemetin ja Litku Klemetin ero ei välttämättä hirveästi hahmotu.
– Se on mulle niin tiedostamaton prosessi. Haluan että se musa on jollain tavalla jännää. Ihmiset joutuu miettimään, kuka tässä nyt puhuu. Litku on vaan sellainen näkökulmahenkilö. Välillä hyvinkin erilainen: mies, lapsi, raju, herkkä, säälittävä, itseironinen. Se on mulle vain tapa ottaa jonkinlainen asema biisiin, koska olen kirjoittanut niin paljon lauluja, niin olen halunnut kokeilla erilaisia näkökulmia.
Mikä on uuden levysi Asiatonta oleskelua johtoajatus?
– Mun on hyvin vaikea selittää sitä. Luin kipeänä ollessani vanhoja päiväkirjoja. Löysin ekoja mainintoja tästä levystä vuodelta 2018. Siinä oli mainittu Asiatonta oleskelua, joka oli ensimmäisiä biisejä tälle levylle. Mulla oli sellainen aika visuaalinen johtoajatus siitä, että tekisin ymmärrettävää musiikkia, koska se Ding Ding Dong (2019) oli aika poukkoileva. Ja diskolevy nyt oli vaan sellainen, mikä tehtiin.
– Olen etsinyt pitkään sellaista uutta suuntaa. Mutta siinä sivussa sattui vaan tulemaan ennen kaksi levyä. Tämän piti tulla jo paljon aiemmin. Mutta se on ollut hyvin pitkä etsintä. Se liittyy myös juurille paluuseen, siihen ajatukseen mikä oli silloin kun aloitettiin: tarinankerrontaa, puhutaan vaan niistä asioista mitä tapahtuu eikä mennä liikaa fantasiaan.
Omaan korvaan Asiatonta oleskelua kuulostaa identiteetin etsimislevyltä, yritykseltä olla onnellinen.
– Joo, se on etenkin yritystä olla onnellinen tässä maailmassa. Se kertoo siitä mun olosta, mikä mulla on aina kaiken julkisen esiintymisen ulkopuolella. Musta tuntuu koko ajan, että mä ajelehdin. Se levy kertoo ajelehtimisesta, myös tämän ammatin kautta. Prekaarista asemasta ja mitä taiteilijan elämä päivisin on. Miten Litku elää, mitä se ajattelee, mitä se tuntee.
Taiteilijan ammatti voi yhä olla Suomessa vaativa. Ammattina se hahmotetaan vieläkin hieman toisarvoisena. Esimerkiksi verbiä ”taiteilla” pidetään myös puuhastelun halventavana synonyyminä. Mutta jos olet ammatiltasi taiteilija, niin juuri sitä taidettahan siinä on tehtävä ja sitä on synnyttävä.
– Mulla on ollut sellaista syyllisyydentuntoa koko tästä alasta. Kaikki, jotka tekee kulttuuriin liittyvää freelance-työtä tietää sen. Mulla oli jo opiskeluaikana sellainen olo, että on paljon ihmisiä, jotka pitää mua ihan turhana, kun mä opiskelen jotain musiikkitiedettä. Kirjoitin jo Zorsen aikaan lauluja siitä, mitä mun elämäni oikein on. Jotain todella epämääräistä. Varsinkin kun Litku-homma alkoi enkä enää opiskellut, olin tosi hämmentynyt monta vuotta, mihin mä lähden aamulla. Lähdin vain johonkin. Meillä oli osuuskunnan toimisto, jonne usein menin.
Kertooko levyn ensimmäinen kappale En elä tavallaan tästä hahmottomuudesta ja kaipuusta johonkin selkeään muottiin?
– Kyllä se kertoo siitäkin. Se kertoo siitä apeudesta ja siitä, että seuraa muiden elämää sivusta. Mulla on tunne, että mä en täytä sitä potentiaalia mikä mulla on. Dream big -meiningissä on istutettu ajatus, että koko ajan pitäisi elää täysillä. Mä en useinkaan elä. Olen usein masentunut ja koen siitä syyllisyyttä.
– Ristiriita on siinä, onko joku tietty tapa elää ja kokee syyllisyyttä ettei elä niin. Ja sen takia ei pysty olemaan onnellinen. Vaikka voisi olla onnellinen, kun vain hyväksyy sen, että elän näin. Osittain sen takia me muutettiin maalle ja meillä on vaikka koiria, että mun elämässä on konkreettisia asioita, joita mä teen enkä ajelehdi kaupungilla kahviloissa.
Tuntuu että Litku Klemetin ensimmäisillä levyilläsi kirjoitit omaelämäkerrallisiksi tulkittavista aiheista kepeämmin kuin nyt. Esimerkiksi Progetytössä ja monissa monissa tuon ajan kappaleissa on sellaista hyvän mielen nostalgiaa, kun taas vaikkapa uudella albumilla henkilökohtaisiksi arvelemani asiat esitetään paljon synkemmässä valossa.
– Niin, Litkuna mun suuri ajatus oli, että vältän kaikkea paatosta, kun olin kyllästynyt siihen, kuinka suomalaisessa populaarimusiikissa silloin ja nytkin suurta taidetta on se paatos ja vakava ilmaisu. Olen tarkoituksella tehnyt sellaisella suomirockin pilke silmäkulmassa -asenteella, kepeämmällä otteella. Mutta siihen saattaa kyllästyä. Se paatos mikä minussa on kuitenkin puskee sieltä läpi. Mulla on ollut tarve tehdä tämä levy. Haluan kuitenkin olla vakavasti otettava. En oikein tiedä mitä mä ajattelen siitä koko ilmiöstä. Sellainen on pyrkinyt ulos ja se pitää hyväksyä.
Jotenkin tuntuu, että Hommat ei mee hyvin olisi albumin avainbiisi, eräänlainen tsemppiviesti itselle. Onko se lopputulema, jonka haluat levylläsi viestiä? Että lopulta kaikki on hyvin.
– Kyllä mä ajattelen, että tuo levy on kuitenkin pohjimmiltaan, tai ainakin yrittää olla, positiivinen. Olen päästänyt sinne aika paljon masentavaakin viestiä. Mutta levyn päätösbiisi Soita, Sanna! on kuitenkin positiivinen kappale. Siinähän lauletaan ikään kuin mulle, että minä voin ihmisenä soittaa jollekin. Ihmisten välinen kanssakäyminen auttaa moneen asiaan.
Teksti: Antti Luukkanen
Lue koko haastattelu Soundista 9/22.
