Arvio: Litku Klemetti pyytää lauluissaan lupaa epäonnistua, mutta turhaan – Asiatonta oleskelua on viiden tähden levy

Litku Klemetti
Asiatonta oleskelua
Is This Art!

Kuusi omanlaistaan levyä. Hengästyttävä määrä keikkoja. Nousu kotimaisen indien kiintotähdeksi. Jatkuva halu uudistua, korventava polte tehdä. Ja yhtäkkiä pysähdys. Luottobändin kivulias kokoonpanomuutos ja ahdistuskohtaukseen päättynyt kevätkiertue.

Tuo kaikki vain kuudessa vuodessa. Eipä ihme, että Litku Klemetti miettii uudella levyllään, ”oisko rohkeeta […] hajottaa bändi ja hypätä pois” (Läpi Helsingin yön).

Oikeastaan Asiatonta oleskelua kyseenalaistaa kaiken. Laulu toisensa jälkeen Litku pyytää lupaa epäonnistua. Ja kun lupaa ei kuulu, hän pyytää myös anteeksi. Levyn tuokiokuvia reunustaa syyllisyys, laajempia pohdintoja vierauden kokemus. Jopa albumin nimi vaikuttaa omaa olemista tökkivältä piikiltä. Myötätunnoksi tutkistelu pehmentyy vasta päätösraidalla. Soita, Sanna! on helppo tulkita taiteilijan suoraksi puheeksi hänen sisällään oireilevalle ihmiselle, jonka hän haluaa hyväksyä puutteineen päivineen.

Sävellykset etenevät huokoisina, paineettomina, vailla hinkua lyödä kaiken varalta yli.

Musiikki vastaa Litkun tuntemuksiin hellyydellä. Sävellykset etenevät huokoisina, paineettomina, vailla hinkua lyödä kaiken varalta yli. Vaikka lauluissa on jääräpäisyyden rajalle ulotettua dramatiikkaa, painottuvat sovituksissa ne ratkaisut, jotka palvelevat tunnustuksenomaista kerrontaa. Kiteytyneimmin levyn orientaation vangitsee keikan jälkeiseen tyhjyyteen istahtanut Hommat ei mee hyvin, jonka tunnelmankäsittely on mestarillisen tarkkasyistä.

Ilmaisun yhtenäisyys ei tarkoita yksitotisuutta. Asiatonta oleskelua on itsekriittisyydestään huolimatta rikas ja joustava levy. Pienieleisen etsiskelyn taustalta löytyy sekä julistusta että irrottelua – iskelmällisyyttä, viihdepuhaltimia, glam rockia – mutta räikeimmilläkin tyylikujeilla on perusteltu paikkansa. Ne asemoituvat terapeuttiseksi virikeaineistoksi: inspiraatiota ruokkiviksi yllykkeiksi, jotka tuuppaavat kokonaisuuden juuri sen verran leikin puolelle, että Litku uskaltaa pysyä paljaana laulujensa äärellä.

Tällaista avoimuutta voi vain ihailla. Niin rohkeaa kuin bändin hajottaminen olisikin ollut, on jatkaminen vielä rohkeampaa.