Haastattelu: Tuottelias itseinhosta huolimatta – Rosita Luu tekee musiikkia mielenterveysongelmista ja ulkopuolisuudesta

Ville Pirinen

Merita Berg toimi aikaisemmin Hullu ruusu -yhtyeessä, ja nyt hän julkaisee musiikkia Rosita Luu -nimen turvin. Viiden vuoden mittaisen musiikkiuran aikana on syntynyt yhtä monta albumia, näistä viimeisimpänä Maaginen elävä -levy helmikuussa. Mikko Meriläinen jututti Bergiä Soundiin 2/22.

Yksi Maaginen elävä -albumin ja ehkä laajemminkin tuotantosi teemoista on normaalius, jota pohdit selkeimmin Normaali-singlessä. Normaaliuden määritelmä riippuu tietenkin aina kokijasta ja tilanteesta. Miten itse käsität sen?

– No juuri se, että mitä se ylipäänsä edes on. Se on jokaiselle kokijalle aivan eri asia, enkä mä itse edes tiedä mikä on normaalia.

– Tuon biisin lähtökohdat on mun omassa nuoruuden kokemuksessa sellaisesta ulkopuolisuuden tunteesta, että ei päässyt sisälle ihan kaikkiin juttuihin. Mun perhe-elämä oli skidinä aika rikkinäistä, ja siihen liittyi myös paljon muuttamista, joten sitä oli väkisinkin vähän levällään. Mutta kukapa ei olisi.

– Välillä miettii, että olisiko normaalimpaa ja helpompaa jos ei olisi esimerkiksi mitään tunne-elämän epävakauksia tai huonoa itsetuntoa, mutta toisaalta nuokin ovat aika normaaleja juttuja.

Missä päin vietit lapsuutesi?

– Synnyin Kirkkonummella, mutta me muutettiin Lahteen kun olin tokalla, ja siellä me asuttiin pitkään.

Olet puhunut lapsuutesi turvattomuudesta aiemminkin (kts. Soundi 7/20). Usein artistit kertovat paenneensa vastaavia kokemuksia taiteeseen. Oletko sinä tehnyt niin?

– Vaikka mun identiteetti onkin häilyvä, enkä aina tiedä mitä haluan tai millainen edes olen, niin mulla on kuitenkin vaisto ydinminästäni. Mun ydinminä esimerkiksi arvostaa vapautta ja joutilaisuutta ja sellaista tervehenkistä hitautta elämässä.

– No, jossain vaiheessa mulla oli sellainen kela, mikä oli tavallaan tosi epäminua, että halusin partnerin ja siten kokea perheen kautta kodin tunnun – vaikken haluakaan biologisia lapsia. Olin parikymppisenä piirtänyt päässäni, että kyllähän mulla kolmekymppisenä on kumppani ja asutaan kimpassa ja otetaan ehkä kissa tai koira ja mä rämmin paska-arkea jonkun kanssa tiiminä.

– No, tuota ei tapahtunut. Olen nyt 31.

– Sitten aloin kääntää sitä sellaiseen, että ok, mä rakennan sen kaiken sen sijaan musiikista. Että musiikki on mun boyfriend ja koti ja sänky ja kaikki. Mutta aika nopeasti putosin sieltä, se oli menossa epäterveeksi. Tajusin, etten halua lähteä sellaiseen, että puristan mailaa ja teen itsestäni työnarkomaanin. Sellaista energiaa en ole halunnut elämääni koskaan, vaan haluan vaalia rauhaa.

Ei ole varmasti ongelmatonta tasapainoilla sen suhteen, millaisen roolin taiteelle elämässään antaa että se pysyy mielekkäänä.

– Mun ajatus oli juuri se, että taide on turvapaikka. Mutta paskanmarjat, se on nostanut vain lisää kipupisteitä esiin. Mutta on siinä myös paljon sellaista, joka ravitsee minua ja on hyvää.

– Pahimmillaan taiteen tekeminen voi sairastuttaa ihmisen luulemaan, että on jotenkin äärimmäisen erinomainen. Mäkin olen käynyt noi reunamat läpi tavallani. Jotkut klaaraa huomion keskipisteenä olemisen tosi hyvin, mutta mua kiinnostaa lähinnä tunteiden välittäminen ja se, että että saan olla tekemisissä soittajien kanssa.

– Olen loppujen lopuksi tajunnut, että mulle on tosi tärkeää saada olla muiden soittajien kanssa yhteistyössä. Se on eräänlainen perhe, kaikki he joiden kanssa olen tehnyt yhteistyötä.

Muistatko, missä vaiheessa elämääsi havahduit taiteen merkitykseen itsellesi?

– Ei se ollut nuorena kovinkaan selvää, vaikka tykkäsinkin kirjoittaa. Opin itsenäisesti lukemaan ja kirjoittamaan tosi nuorena, mikä on todella jännä koska mulla on ollut merkittäviä oppimisvaikeuksia läpi elämän vähän kaikessa. Joskus parikymppisenä todettiinkin, että mulla olisi ADD.

– Yläasteella aloin styylaamaan yhden tosi herttaisen kundin kanssa. Hän tuli ihan eri luokkataustasta kuin minä, sellaisesta kulttuurikodista. Hän tutustutti mut Stoogesiin ja Sparksiin ja niiden perhe oli aivan ihana. Sillä oli myös maailman kaunein isosisko, johon olin salaa rakastunut ja joka harrasti valokuvausta. Saatiin lainata häneltä kameraa ja kuvattiin toisiamme, siitä mulle avautui jotain.

– Se poika kannusti mua ja näki minussa sellaista, mitä en ollut nähnyt sitä ennen itsessäni.

Musiikki ei ollut ensisijainen valintasi, vaan päädyit Turun Taideakatemiaan opiskelemaan valokuvausta.

– Musiikki tuli tosiaan sattumusten kautta. Oli mullakin nuorena, 15–16-vuotiaana sellaisia ajatuksia, että joku bändi olisi kiva, mutta sitä kesti vain hetken. Enkä mä sen jälkeen keikoilla käydessäni ajatellut, että olisinpa minä tuolla lavalla. Ei se käynyt mielessäkään.

– Mutta kuitenkin mun päässä on soinut pienestä saakka. Mun isä just muisteli, että mä tein jo pienenä kappaleita. Mutta en mä silloinkaan ajatellut, että haluan olla laulaja, se oli vain sellaista mielekästä ajanvietettä.

– Valitsin elämääni valokuvauksen, koska se on ihmisten tarkkailua. Siinä saa olla utelias ja tehdä sitä itsekseen.

Turussa aloit pyörittää baarissa lavarunousklubia, jonka kautta jouduit nousemaan itsekin lavalle.

– Se syntyi jotenkin hetken impulssista. Mutta klubin loppua kohden mulla nousi paniikkihäiriöt, joten totesin että se ottaa minusta enemmän kuin antaa.

– Ne runot, mitä silloin lausuin oli kyllä ihan luokattoman huonoja. Mä olen mennyt tunne edellä. Eikä siinä mitään, tekijöitä on erilaisia ja eiköhän tänne mahdu kaikenlaisia kirjoittajia. Ja ei ne ainakaan keskinkertaisia olleet. Nyt kun luen niitä, tulee olo että mitä helvettiä! Miksi mä olen sanonut jotain sellaista. Ainakin ne herättävät jonkun tunteen, oli se sitten vaikka nolous, joten ei se ainakaan ole salonkikelpoista ja kilttiä.

Onko sinulla sama asenne myös musiikin teossa?

– Varmaan joo. Kyllä mä ajattelen, että tulee mitä tulee juuri sinä päivänä. Ja kiinnostaa myös tulkita asioita epäkypsäksi mielletyistä tunne tiloista käsin. Vaikka tällä uudella albumilla oleva kappale Älä kysy, latasin siihen tarkoituksella sellaisia epäkypsästi ja epätäydellisesti lauottuja tunnetiloja.

– Ihmisyys kiinnostaa mua kaikkine puolineen. Sellainen, että mä oon paha, mä oon hyvä, mä oon kaunis, mä oon ruma, mä oon kaikkea. Haluan pystyä samastumaan moniin nahkoihin.

Lavarunoudesta siirryitkin sitten tekemään biisejä, ja pian teillä oli Antti Hermajan kanssa Hullu Ruusu pystyssä. Miten päädyit runoilijasta rockbändin laulajaksi vaikka kerroit juuri, ettei lavalla oleminen ollut sinulle aivan helppoa?

– Mulla oli menossa imarreltu vaihe, kun muutama ihminen oli sanonut, että hei sun pitäisi tehdä musiikkia. Syntyi Hullu Ruusu, ja kyllähän mä olin aluksi aika ujo ja halusin lauluja äänitettäessä laulaa selin muihin.

– Se homma lähti tosi vauhdikkaasti ja intensiivisesti. Alun hurmoksen jälkeen sitten vähän yllätti, että alkoikin tulla rimakauhua esillä olemiseen. Mutta kyllä mä pääsen aina siihen zoneen kun vain avaan suuni ja alan tulkita kappaleita.

– On ollut sellaistakin, että koko keikan on tärissyt polvet holtittomasti. Mulla on muutamia luottohenkilöitä, joilta voin kysyä keikan jälkeen että miten meni, ja kaikki aina sanoo, että ei se jännitys näy yhtään. Mutta kyllä mä olen tosi jännittynyt.

Liittyykö jännitys sinuun esiintyjänä ja laulajana vai tekemiisi kappaleisiin?

– Eniten varmasti esiintymiseen. Sitä väkisinkin miettii, että millaisia hahmoja on olemassa artisteina ja sinne mahtuu niin paljon sellaisia lanteenpyörittelijöitä ja villieläimiä. Mulle se on taas aika intiimi juttu, mutta kyllä mun mielestä esiintyjiäkin helvetti mahtuu tähän maailmaan kaikenlaisia. Siihen mä ha luan voida luottaa.

­– Tällä hetkellä mä olen juuri oikeassa paikassa. Ujous ja häpeän tunteet ovat siellä yhä, mutta mä teen indiemusiikkia ja ajattelen että saan olla tällainen. Paineet olisi varmaan aika hemmetin erilaiset jos löytäisin itseni tilanteesta, että olisin joku mainstream-popartisti.

Kai sinä kuitenkin haaveilet isommasta suosiosta, radiosoitosta ja kaikesta mitä siihen liittyy?

– Totta kai. Muutenhan tekisin näitä pöytälaatikkoon. Olisihan se hienoa, jos useampi ihminen löytäisi mun musiikin, mutta olen mä myös realistinen sen suhteen. Tietenkin me mentäisiin jonnekin helvetin isoille festareille päälavalle vetämään näitä biisejä jos päästäisiin, mutta kyllä mun lempparipaikkoja on intiimit klubit.

Onko sinulla pysynyt usko siihen, että voi olla hyvinkin persoonallinen tyyliltään eikä tarvitse tinkiä omista näkemyksistään ja silti saavuttaa suosiota?

– Uskon. Siis silleenhän se just nimenomaan parhaimmillaan menee.

– Mulla on ollut sellaisia pieniä harharetkiä, ja pystyn puhumaan tästä rehellisesti, että olen jäänyt itselleni kiinni sellaisesta kelasta, että olen tehnyt biisin jostain miellyttämisen halusta. On siis saattanut joskus lipsahtaa sellainen kappale. Puhun ehkä ihan vain yhdestä kappaleesta, enkä koskaan tule kertomaan, mikä se on.

– Se on hyvin inhimillistä. Artistin uraan mahtuu monenlaisia vaiheita, ja yhtäkkiä saattaakin olla nälkäinen jotain uutta asiaa kohtaan. Kunnes sitten huomaakin, että ei sittenkään, että vaali vain sitä sun omaa juttua äläkä sairastu laskelmoimiseen tai miellyttämisenhaluun.

Rosita Luu oli alun perin syrjähyppy elektronisempaan ilmaisuun Hullun Ruusun perinteisemmästä bändisoundista. Hullun Ruusun tarina jatkui vain kahden levyn verran, ja Rosita Luu on nykyään tavallaan yllättävänkin lähellä Hullua Ruusua.

– On niissä paljon samaa. Niissä maailmoissa ja siinä, miten kertojanäänet vaihtelee. Olen aina ollut kiinnostunut tulkitsemaan monesta eri kulmasta.

– Kuuntelin pitkästä aikaa Hullun Ruusun tokaa levyä, joka jäi ilmestyessään aika vähälle huomiolle. Ja onhan siinä Rosita Luun tyylisiä kappaleita.

– Eka Hullu Ruusu -levy sai aika mukavasti suitsutusta, mutta mehän painuttiin sitten saman tien pois, koska minulla itselläni ja mun ja Antin välillä oli ongelmia. Arwi (Lind, Helmi Levyt) sanoikin silloin, että sääli, koska tässähän olisi nyt tämmöistä pientä momentumia. Mutta en minä voinut sairaanakaan sitä tehdä.

Hullun Ruusun toinen osapuoli Antti Hermaja on entinen puolisosi ja yhä edelleen tärkein musiikillinen kumppanisi. Miksi Antin kanssa on niin hyvä työskennellä?

– Me ollaan kuin sisarukset. Me jeesataan toisiamme musiikkijutuissa, ja tehdään tosi paljon musiikkia yhdessä. Edelleen kirjoitetaan joskus sanoituksiakin kimpassa.

– Mullahan on kaksi työparia. Joko teen Antti Hermajan kanssa tai sitten Tuukka Tervon kanssa.

Kerro vähän biisintekometodeistanne?

– Yleensä minä laulan kappaleen sävelen ja sanat muistiin puhelimelle tai tietokoneelle. Sitten hyvin varhaisessa vaiheessa tsekataan yhdessä, että olisiko tämä siihen sopiva sointu, ja jos ei ole niin kokeillaan toista. Kuvailen, että kuulisin tässä tämän tyyppistä juttua, että kokeillaanko.

– Sekin on ollut kiva metodi, että olen pyytänyt Anttia soittamaan jotain sointukiertoa ja mä alan laulaa ja kirjoittaa siihen päälle.

– Antin kanssa me ollaan molemmat Logicin äärellä ja tehdään sitä kimpassa.

– Tuukalle mä heitän yleensä a cappella -biisin, ja hän sitten tekee etänä jonkun raakileen ja kysyy multa, että onko tämä se suunta.

– Nyt olen miettinyt, että jos tekisi välillä niin, että käyttäisi vähän enemmän aikaa levyntekoon. En tiedä, onko se mulle mahdollista kun kaikki on tullut tehtyä ikään kuin roiskien, silleen positiivisella tavalla. Mutta nyt voisi vähän miettiä enemmän. Ei me esimerkiksi olla koskaan tehty niinkään, että tehtäisiin biisejä treeniksellä koko bändillä.

– Toisaalta olen haaveillut sellaisesta tosi intiimistä levystä, mitä se sitten olisikaan muodoltaan.

Sinulta on tullut viidessä vuodessa nyt viisi pitkäsoittoa. Biisinkirjoitus taitaa olla aika helppoa?

– On se ihan paikkansa pitävä vaikutelma. Tosin se menee vähän kausittain ja rysäyksen omaisesti, että voi olla montakin viikkoa, etten edes suostu ajattelemaan musiikkia. Sitten yhtäkkiä huomaa heräävänsä horroksesta ja kävellessään alkaa hyräillä jotain. Silloin on kirjoitettava saman tien biisi siihen säveleen ja mentävä tekemään sitä Antin kanssa.

– Mutta joo, ilmeisen tuotteliaitahan tässä ollaan oltu. Meidän tapa Antin kanssa on ollut vain hengata yhdessä, ja siihen kuuluu biisien tekeminen. Aamukahvin jälkeen aletaan aina rämpyttää.

Onko sinulla biisintekijänä jokin missio?

– Ainakin se olisi hyvä missio, että olisin itse tyytyväinen siihen mitä teen. Olen rehellisesti sitä mieltä, että olen tehnyt myös liudan paskaa, mutta tavallaan olen ylpeä myös siitä, että uskallan päästää käsistäni sellaisia… biisejä, jotka ovat olleet tiettyä ajankuvaa ja jotka ovat hyvinkin äkkiä saattaneet tuntua että jumalauta, tuollainenkin syntyi ja piti vielä julkaista. Mutta ei sekään ole minua, että hinkuttaisin vuosikausia.

– Mulla on niin suuri itsekritiikki jatkuvasti, ja tietyllä tapaa niin syvä itseinho, että jos mä jatkuvasti antaisin sen määritellä tekemisiäni häpeästä käsin, en saisi aikaiseksi mitään.

Aiemmin puhuttiin normaaliuden suhteellisuudesta. Siinähän on merkityksellistä sekin, millaisia esimerkkejä ympärillään näkee. Haluatko sinä itse olla esimerkkinä muille tekijöille tai vaikkapa nuorille?

– En mä osaa itseäni esimerkkinä pitää. Mutta toivon, ja tiedänkin, että on paljon ihmisiä, jotka voi samastua minuun ja taiteen tekemiseen niin, että on taustalla mielenterveysjuttujen kanssa painimista. Se ei tee kenestäkään vähempiarvoista.

– Haluaisin, ettei sellaisissa asioissa olisi stigmaa. Ja tietyllä tapaa yhteiskunta onkin menossa siihen suuntaan, että näistä asioista pystytään puhumaan avoimemmin. Sitä kautta ehkä sellaiset outsider-Rainerit alkavat löytää toisiaan.

Anteeksi, mitkä?

– Heh, outsider-Rainerit, mä olen keksinyt sellaisen termin. Siinä on hieno klangi!

Viittaatko sillä myös itseesi?

– No juu, itseeni totta kai, ja sitten muihin, jotka ovat erinäisistä syistä aika yksin. Mutta se ei välttämättä meinaa yksinäisyyttä, vaan että on tehnyt sellaisia valintoja, että on aika paljon yksin.

Sinun musiikissasi yhdistyy jännällä tavalla juuri tuollainen temaattinen ulkopuolisuus ja tietynlainen vastavirtaan meneminen sekä sen vastavoimana musiikillinen helppous ja tarttuvuus.

– Se tulee multa luonnostaan. Mä pidän kappaleista, joissa on tarttumapintaa ja melodiaa. Tämähän on myös kausittaista. Esimerkiksi nyt on ollut aika paljon sisäänpäinkääntyneisyyttä, joten nyt olen kuunnellut paljon vaikkapa Paavoharjua. Olen saanut siitä hirveästi voimaa ja turvaa.

­– Eli olen kiinnostunut monenlaisesta, mutta tuollaista mulla vain tulee selkäytimestä. Semmoista tiivistettyä pop rock -musiikkia.

Erotut monista indieskenen kollegoistasi sillä, että Rosita Luun musiikki on hyväsoundista ja huolella tallennettua. Eli tunnut tekevän pesäeroa indiekentän suosimaan lofi-estetiikkaan.

– Mä ymmärrän kyllä hyvin, että jotkut tekee tietoisesti lofi-soundisempaa kamaa ja että heille sellainen estetiikka sopii. Ja pidän minä siitäkin. Mulle ydinjuttu on aina ollut biisi, se edellä mennään, eikä siellä kuitenkaan ihan mielettömin määrin ole mitään soundihinkutusta.

– Mutta joo, pitää paikkansa että ollaan aina tehty se hyvin, varsinkin kun tässä ajassa voi tehdä asiat hyvän kuuloisesti ihan vaan Logicilla.

Kuinka paljon seuraat, mitä musiikkimaailmassa tapahtuu ympärilläsi?

– On sitä tullut peilattua, mutta nyt se on helpottanut. Joku murros on tapahtunut. Nämä on outoja juttuja, ja tiedän että olen ikuinen vuoristoratasydän, ja vaikka jossain vaiheessa peilasin niin paljon, että se melkein pääsi sairastuttamaan minut, nyt minulla on aidosti rauha sen suhteen. Olen tajunnut, että olen itse itseni pahin kilpailija eikä minusta koskaan tule ketään toista. Ei ole ketään toista, joka tekisi juuri näitä biisejä.

Maaginen elävä -albumilta löytyy kappale nimeltä Astroboy. Jos saisit vapaasti valita, minkä supervoiman haluaisit?

– Kyllä näkymättömyydestä olisi hemmetisti hyötyä. Tekisin kaikenlaista pientä nilkkiä, kävisin kaupasta hakemassa jotain kivoja pikkujuttuja ilman että kukaan näkisi. En tekisi mitään hirveän tuhmia asioita, mutta olisihan se kova juttu päästä näkymättömänä paikkoihin tarkkailemaan että mistä noi puhuu.

Menisitkö lavallekin näkymättömänä niin, että pelkkä mikrofoni liikkuisi ilmassa?

– Se voisi olla hauskaa, mutta ehkä se olisi kuitenkin pieni pettymys yleisölle. Ehkä sille ei ole tarvetta, mun pitää vain mennä läpi sen että olen vähän ujo. Mutta kukapa ei olisi.

Teksti: Mikko Meriläinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 2/22.