Ursus Factory esiintyi taannoin Ylen Luovia suhteita -tv-sarjassa. Jaksossa nähtiin episodi, jossa he tekivät Onnellinen sukupolvi -albumin singlenä julkaistua Mitä mies mitä äijä -kappaletta. Kohtauksessa selviää, että Jussi Pelkonen (kitara, laulu) on kirjoittanut kappaleen bändikaveristaan Aleksi Ripatista (rummut, laulu). Pelkonen heittelee Ripatille kappaleen teksti-ideoita ja visioi, että hän voisi laulaa ”Mä sua rakastan, ystävänä rakastan.”
Lopullisessa kappaleessa rakkaudentunnustusta ei kuitenkaan valitettavasti kuulla. Jussi Pelkonen, miksi jätit sen pois?
Ripatti: – Niin, miksi? Etkö sä rakastakaan mua?
Pelkonen: – Kyllä mä rakastan sua.
Ripatti: – Mäkin sua.
Pelkonen: – Siihen pois jättämiseen saattoi liittyä jotain tekstillisiäkin syitä… Äh, tämä kuulostaa selittelyltä. Sanotaan suoraan, että mulla meni pupu pöksyyn.
Ilman julkilausuttua rakkaudentunnustustakin Mitä mies mitä äijä ilmentää hyvin Ursus Factoryn omalaatuista kulmaa rockestetiikkaan: jyräävän äänekkään kitara-rummut-pohjan päälle maalaillaan häpeilemättömän herkkää kuvaa miesten välisestä ystävyydestä. Eikä yhtye toki muutenkaan ole testosteronia uhkuvan rockbändin perikuva lähtien jo siitä, että he ovat aika usein astelleet lavalle hameissa.
Kaikesta huolimatta Pelkonen ja Ripatti eivät myönnä, että heidän agendanaan olisi tehdä rockista epämaskuliinisempaa.
Ripatti: – Ei ole mitään agendaa. Me tehdään vain omannäköistä rockia, ja jos se on – niin kuin se onkin – epämaskuliinista ja normeja vastaan, niin se on hienoa. Mutta ei se ole mikään missio.
Pelkonen: – Ainakaan ei ole ensin agendaa, josta sitten tehtäisiin musiikkia. Ensin tehdään musaa ja sen jälkeen voi miettiä, mitä piirteitä siitä voisi löytyä.
Ripatti: – Totta kai me ymmärretään, että kun laittaa mekon päälle, niin se herättää porukassa ajatuksia. Mutta silti täytyy sanoa, että on jopa yllättänyt, miten paljon se on herättänyt ihmettelyä. Ehkä jopa niin paljon, että siitä haluaa mennä vähän pois ettei se vie liikaa huomiota.
– Välillä on jopa kuullut sitä, että ollaanko me Jussin kanssa pari. Enpä ollut itse ajatellutkaan, mutta sitten kun joku sellaista kysyy niin tajuaa, että voihan se varmasti käydä mielessä.
Ursus Factoryn viehätys pohjautuu laajemminkin kontrasteihin ja ristiriitaisuuksiin. Hassuttelu kohtaa melankolisen syvällisyyden, hienostuneet sovitukselliset sävyt äänekkään rytinän.
Ilmeisin ristiriita liittyy siihen, että vaikka Pelkonen ja Ripatti ovat taitavia muusikoita, päästävät he etenkin keikoilla irti kontrollista eivätkä anna soittomokien tai sekoilujen hidastaa menoa. Päinvastoin.
Ripatti: – Me ollaan tavallaan tehty mokailusta osa meidän livejuttua. Joskus tuntuu, että ihmiset jopa kaipaa sitä.
Pelkonen kiirehtii lisäämään väliin, etteivät he kuitenkaan koskaan mokaile tahallaan.
Ripatti: – Ei niin, mutta me ollaan luotu sellainen bändikuvio, että jos sä teet mokan niin se ei haittaa. Se on osa show’ta, ja voi olla että yleisö jopa tykkää siitä. Mutta ei se ikinä tosiaan ole tarkoitus, kyllä me ihan oikeasti mokaillaan.
Pelkonen: – Me myös aika paljon improvisoidaan, ja välillä se vaan menee vihkoon. Mutta on se myös tietynlaista estetiikkaa, eikä kaikessa musiikissa voisi tehdä sellaista. Onhan se tavallaan nerokasta, että vaikka me soitetaan väärin niin jengi tykkää.
– Mutta ehkä mua on joskus jopa harmittanut, jos joku tulee sanomaan, että ”Te ette enää mokaile.” Mä oon, että mitä? Ei se ole se juttu.
Ursus Factory on luonnollisesti muuttunut vuosien ja albumien myötä, ja Onnellisella sukupolvella yhtye esittäytyy aiempaa melodisempana, musikaalisempana ja aavistuksen vakavampana. Vain aavistuksen, onneksi.
Pelkonen itse analysoi, että uusi albumi on paitsi melodisempi myös enemmän kallellaan 1970-luvun classic rockiin. Totta sekin, mutta on levyllä myös yhtä suoria viitteitä nollariluvun moderniin rocksoundiin.
Pelkonen: – En tiedä onko noloa sanoa, mutta mä kuuntelen tätä levyä tosi paljon itse. Jos mulla on vaikea olo, kuuntelen meidän levyä. Käytän sitä medikaalisiin tarkoituksiin.
Osa yhtyeen olemuksen muutoksesta ei kuitenkaan ole lähtöisin suoraan yhtyeestä vaan muuttuneesta kontekstista.
Ripatti: – Tämähän tulee koko ajan kiinnostavammaksi kun me ollaan isommilla lavoilla ja soitetaan täydelliseksi hiottujen aktien välissä. Siitä tulee aiempaa erikoisempaa, kun verrokkina onkin nyt isommat artistit.
Toisin sanoen se, mikä Lepakkomiehen lavalla tuntui asiaankuuluvalta saattaa Ylex Popin kontekstissa pompata joukosta ihan eri tavalla. Mikä ei tietenkään ole huono asia.
Pelkonen: – Joku tosi mietitty paketti, missä on tanssijat ja iso show ja valot ja taustanauhat voi olla tosi hieno juttu, mutta perusluonteeltaan se on älyttömän erilainen esitys kuin se, että me tullaan siihen soittamaan liverokkikeikka, mitä ei paljon suunnitella ennen keikan alkua. Se on hauskaa, että tuollaiset on peräkkäin.
Ripatti: – Ihan jo se, ettei meillä ole mitään taustanauhoja, on tavallaan statement.
Toki Ursus Factoryn ennakkoluulottomassa maailmassa taustanauhatkaan eivät ole täysin poissuljettuja.
Pelkonen: – Joskus mietin, että olisi hauska semmoinen taustanauha, mikä ei olisi synkassa biisin kanssa. Vaikka joku lyhyt jousisample. Siitä tulisi semmoinen matto, joka menee täysin aleatorisesti suhteessa siihen mitä me soitetaan.
On helppo ajatella, että Onnellinen sukupolvi -nimeen liittyisi sarkasmia. Pelkonen ei ajatusta ainakaan täysin allekirjoita.
– Mun kaveri kuunteli tän levyn, ja sanoi että laittakaa nimeksi Onnellinen sukupolvi. Mä olin että, hetkinen… se kuulostaa kirjan nimeltä ja mä tykkään paljon kirjoista. Onnellinen on hieno ja koskettava sana. Sukupolvikin on mielenkiintoinen sana, joka leijailee näiden biisien taustakerrostumissa, koska siellä käsitellään paikkaa historiassa ja yhteyttä suurempaan elämänpuuhun.
– Varmasti se näyttäytyy suurimmalle osalle sarkastisena, mutta mitä se kertoo lukijasta jos se ajattelee, että se on sarkastinen nimi? Mä ajattelen sitä enemmän avainsanaparina kuin sarkastisena heittona.
– Senkin ajatuksen siitä voi vetää, että onko mikään sukupolvi onnellinen sukupolvi. Tai ehkä mikä tahansa sukupolvi on sitä silloin kun niillä on hauskaa ja ne kuuntelee rokkia tai tekee rock’n’rollia… sängyssä.
Teksti: Mikko Meriläinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 6/21.
