Levyarvio: Sauhutaan menemään eikä takerruta muotoseikkoihin – Ursus Factory soittaa levotonta ja nokkelaa nuorisomusiikkia

Ursus Factory
Onnellinen sukupolvi
Johanna

Viime viikkoina vallinnut euroviisuhysteria kirvoitti somessani keskustelua siitä, miten Tiktokiin ja meemimaailmaan kasvavat nuoret ovat ehkä lopulta luopumassa genreistä identiteetin rakennuspalikoina. Mikä tahansa kelpaa, kunhan siinä on tarttumapintaa, energiaa ja tunne siitä, että asiat on tehty just eikä melkein.

Jatkokysymys kuuluu, eikö popmusiikki ole tarkoitettukin kulutettavaksi näin? Ehkä keskenään taistelevien tyylilajien vuosikymmeniä jatkunut valtakausi alkaa jossain vaiheessa näyttää alaviitteeltä.

Näitä ei voi olla miettimättä Ursus Factoryn kolmoslevyä kuunnellessa, vaikka Jussi Pelkosen ja Aleksi Ripatin duo toki tekeekin rockmusiikkia termin laajassa merkityksessä. Kaksikon tekemisessä keskeisimmältä tuntuu silti epämääräinen vapauden tunne. Sauhutaan menemään eikä takerruta muotoseikkoihin. Ainoa maksiimi on, että viihdyttää pitää.

Kaksikon tekemisessä keskeisimmältä tuntuu epämääräinen vapauden tunne.

Siinä Onnellinen sukupolvi onnistuukin. Rakkauttasi tarvitsen -avauksen parodisen queenmaiset stemmatyylittelyt antavat ymmärtää, että tulossa olisi paljon raskaampi matka kuin sitten tuleekaan. Pian keitokseen heitetään vapaasti annostellen pop punkia, nu metalia, suomirockia ja ehkä – vähän yllättäen – kaikkein eniten nollari-emon teatraalisinta laitaa, My Chemical Romancea ja vastaavia, ilman angstia kuitenkin.

Onnellinen sukupolvi otsikkona pakottaa toki otaksumaan ironisia tarkoitusperiä, ja se levyn nu metal -runttaus, Leino / Loiri -viitteinen Stadin kesä, kokeekin tavoittaa tekijöidensä ikäluokan kriisipisteitä, mutta kieli syvällä poskessa siinäkin sekoillaan. Ursus Factory ei karvoistaan pääse: heidän musiikkinsa on ilottelua, jossa vaihdetaan lennosta pop-teemahuvipuistosta toiseen.

Ursus Factory ei karvoistaan pääse: heidän musiikkinsa on ilottelua, jossa vaihdetaan lennosta pop-teemahuvipuistosta toiseen.

Temaattiseksi pariksi hahmottuvat Tytär radiojuontajan ja Portilla pastoriopiston – kaksi suloista katkeruutta mallintavaa rakkaustarinaa, joista ensimmäinen lainailee retorisia aineksia Son Of A Preacher Manista ja jälkimmäinen pelaa hyvin klassisella meemillä, uskovaisen nuoren kokemalla maallisella rakkaudella. ”Ei se synti oo jos et vedä takaapäin”, neuvoo kirkollinen opiskelutoveri jälkimmäisen kertojaa, ja tässä kiteytyykin Ursus Factoryn hilpeä ote mihin tahansa aihemaailmaan.

Näkemättä duoa livenä, mutta keikkamaineestaan jotain tietäen, on helppo päätellä Onnellisen sukupolven bängereidenkin nousevan arvoonsa hikisessä yleisömassassa. Elävänä rokkenrollia soittavana entiteettinä Pelkonen ja Ripatti tuntuvatkin identifioituvan osaksi ikiaikaista ja sinänsä genrevapaata perinnettä, ja levyn kenties ilahduttavin kappale Tanssi, ukko! kertookin juuri tästä. Siinä Ursus Factoryn keikalle ilmaantuu omia muuvejaan vetämään vanhempi mies, joka tosin tykkää ennen kaikkea jatsista. Myöhemmin kertoja nähdään saman ukon hautajaisissa, joissa tämä vielä rajan takaa kannustaa: ”Ihan hyvin sä soitat, vaikkei toi mitään jatsia oo.”

Onnellisella sukupolvella Ursus Factoryn kyky viihdyttää on tapissa ja lievät rasittavat ainekset jäävät toiminnan ilahduttavuuden varjoon. Tämä on levotonta ja nokkelaa nuorisomusiikkia, jolle on aina paikkansa.