Haastattelu: Ville Valo puhuu uudesta bändistään, Agentsista, Iron Maidenista, Oulunkylästä ja säihkyvästä pimeydestä

Juha Mustonen

Uljaan HIM-tarinan tultua päätökseen Ville Valo veti muutaman vuoden henkeä. Nyt hän palaa näyttämölle kirjaimellisesti sooloartistina, sillä Neon Noir on ylhäässä yksinäisyydessä tehty taidonnäyte.

Kasvoin 2000-luvun alussa, cd-levyjen, iPodien ja musiikkivideoiden aikakaudella. Mp3-soittimeni huvittavan pientä muistia täyttivät kappaleet Join Me, Funeral Of Hearts, Killing Loneliness ja Wings Of A Butterfly. Samat biisit soivat jatkuvasti Music Television -kanavalla, koulun musiikkiluokassa ja lahtelaisten linja-autojen radioissa. Heartagram-logo vilahteli t-paidoissa ja julisteissa, samoin kaikkien tuntema levynkansi, jossa tatuoitu laulaja poseeraa pinkkiä taustaa vasten tupakka huulessa. Bändi oli HIM, ja sen laulaja nimeltään Ville Valo.

Nyt sama mies ilmestyy Helsingin rautatieasemalle mustassa villaneuleessa ja mustissa tennareissa, päässään valokuvista tuttu musta hattu.

– Hauska tavata, hän sanoo.

Tammikuun 13. päivä julkaistiin sooloalbumi Neon Noir, jonka Valo (45) on soittanut ja äänittänyt kokonaisuudessaan yksin. Miksauksesta vastaa Tim Palmer, joka on aiemmin tuottanut ja miksannut myös HIM-levyjä. Julkaisupäivänä alkaa myös Neon Noir -maailmankiertue Helsingin Tavastia-klubilta, ja sen on määrä jatkua vuoden loppuun. Valo käyttää sooloalbumin ja kiertueen yhteydessä nimeä VV.

– Ajatus yksin tekemisestä oli aika mielipuolinen, Valo sanoo. – Ennen tätä en ollut mikään äänittäjä kuitenkaan, eli tässä oli paljon opettelua rumpumikkien valitsemisen ja piuhoitusten ja muiden perusjuttujen kanssa… Siinä mielessä tämä oli ilkikurisuutta itseäni kohtaan, mikä on myös aika tervettä. On hyvä pysyä varpaillaan.

Jin ja jang

Valo vetäytyi kotistudioonsa syksyllä 2019, heti Agents-yhtyeen solistina tekemänsä kiertueen jälkeen. HIM oli kuopattu jo vuonna 2017, eikä uuden bändin kasaaminen tuntunut oikealta. Koronapandemian alkaessa yksin tekeminen muuttui myös ainoaksi vaihtoehdoksi – ja selviytymiskeinoksi.

– Minä, niin kuin koko maailma, menetin kaiken uskoni huomiseen. Musan tekeminen piti jotenkin pinnalla ja antoi syyn nousta ylös.

Eskapistinen ulottuvuus on aina ollut Valon musiikin ytimessä, kuten myös vastakohtien yhdistely ja huojunta synkkyyden ja kauneuden rajalla. Erilaiset todellisuudet kohtaavat jo Neon Noir -albumin nimessä, jonka vastakohtaisista sanoista muistuu mieleen vuonna 2003 julkaistu levy ja käsite, jolla HIM kuvaili koko musiikkityyliään: Love Metal. Samaa filosofiaa ilmentää Valon 20-vuotiaana piirtämä Heartagram-logo.

Valon kappaleiden äärellä voi itkeä, mutta yhtä hyvin nauraa. On riemastuttavaa katsoa YouTubesta keikkavideoita, joilla Rock am Ring -festivaalin tai Los Angelesin Orpheum Theatren tuhatpäiset yleisöt huutavat hymyssä suin ”This life ain’t worth living.”

Synkkyyden kohtaaminen ja sillä leikittely on hauskaa ja vapauttavaa.

– Olen aina tykännyt jin ja jang -ajattelusta ja ”dancing with tears in my eyes” -meiningistä. Se on tuon koko levyn teema, säihkyvä pimeys. Ikävyyksiä ei tarvitse jemmata maton alle, vaan ne voi ottaa avosylin vastaan. Se ei tarkoita mitään depression romantisointia, siitä ei ole kyse. Mutta meille ihmisille on yhteistä, että kaikilla menee tavalla tai toisella päin prinkkalaa. Sitä voi myös juhlistaa.

Neon Noir -nimessä Valoa viehättää myös se, että sanat ovat universaaleja. Samalla nimi viittaa tietysti neo-noir -elokuvagenreen, jota edustaa esimerkiksi 1980-luvun klassikko Blade Runner.

Albumi julkaistaan tuplavinyylinä, jonka ensimmäisellä puoliskolla on Valon mukaan ”kaikki rokkibiisit” ja toisella ”sunnuntaiaamu”. HIM-menneisyys kuuluu albumilla voimakkaana, mutta aavistuksen keveämmäksi ja virtaviivaisemmaksi päivitettynä. Vaikutteita on haettu muun muassa shoegaze-rockista ja new wave -genrestä.

– Musiikissa on hienoa se, että levylle tulee asioita ilman että tietää, mistä tai miksi ne tulee. Joku vain kuulostaa oikealta. Mulla voi olla toiveita siitä, millainen uudesta biisistä tulee, mutta yleensä se muuttuu matkan varrella täysin. Rankimmista rokki-idiksistä voi tulla kauneimmat slovarit. Samalla se on ilmaisua oman musiikillisen historian ja fetissien kautta. Tällä levyllä kuuluu 80-luvun new wave ja Duran Duran, kaikki ne synat ja muut.

Oikean tunteen etsiminen ja intuitioon luottaminen on läsnä myös sanoittamisessa. Oikeiden säkeiden tai biisien nimien ei tarvitse liittyä sanojen kirjaimelliseen merkitykseen, vaan siihen, miltä ne kuulostavat yhdessä ja millaisen kokonaisvaikutelman ne avaavat. Hän mielellään myös sekoittaa ”50-luvun I love you teddy bear -osastoa” syvällisempään tekstiin.

Hiilikellarin hämärässä

Ville Valon ulosannista välittyy kokonaisuuksien ja eräänlainen mystisyyden arvostaminen. Hänessä on häivähdys vanhan maailman tyyliä, Rauli Baddingin kaltaista irtioloa ajasta ja paikasta. Hän ei käytä sosiaalista mediaa, eikä hän haastatteluissakaan juuri avaudu yksityiselämästään. Hänet on vaikea kuvitella Vain elämää -pöydän ääreen. Sen sijaan hän puhuu vuolaasti albumien kappalejärjestyksistä, vinyylilevyn väristä ja ”lasten leimasimista”, joilla takakanteen sai tietyn fontin.

– Pidän siitä, että tarjotaan kokonaista maailmaa sen sijaan, että kuulija yritettäisiin tuoda lähemmäs arjen realiteetteja. Sellaista Tolkien-osastoa, sitä edusti Iron Maiden mun lapsuudessa, kuten myös Ismo Alanko tai vaikka J. Karjalainen. Niiden jutuissa on vahva oma maailma, johon kuulija pääsee vieraaksi. Levynkannet on iso osa sitä maailmaa, ne on aina olleet mulle tärkeitä.

Yksin kotistudiossa – jota Valo kutsuu ”hiilikellariksi” – työskentely mahdollisti kokeilut, joita toisten rahalla tai ajalla ei olisi viitsinyt tehdä. Moni sovituksellinen ja tuotannollinen erikoisuus karsiutui pois, mutta moni myös jäi. Esimerkiksi päätösraita Vertigo Eyes loppuu pitkään kertosäettä toistavaan looppiin, joka kaikuu ja vääristyy hitaasti niin, että syntyy kuumeen nousemista muistuttava vaikutelma.

Suoratoiston aikakaudella albumien kaltaiset kokonaisuudet eivät useinkaan pääse oikeuksiinsa. Valo soisi, että lyhytjänteisen kulttuurin ja runsaudenpulan keskellä teosten äärelle maltettaisiin pysähtyä.

– Aiemmin keskityttiin yhteen levyyn tai yhteen elokuvaan kerrallaan. Tarjontaa oli vähemmän, joten yksittäisistä jutuista piti repiä kaikki irti. Muistan miten Iron Maidenin Live After Death -video maksoi 250 markkaa, eli kun se ostettiin, sitä todella tsiigattiin ja siitä imettiin kaikki. Tuntuu, että nykyään jengi ei investoi aikaa samalla tavalla. On vaikea löytää hyvää musaa, kun tarjontaa on niin paljon.

Ogelin puskat

Ville Valo on kotoisin Helsingin Oulunkylästä.

– Jos on nähnyt sen ruotsalaisen vampyyrielokuvan Let The Right One In, tietää miltä Oulunkylä näytti 1980-luvulla. Kaikki talot ja kadut on ihan samoja.

Kyseinen elokuva, alkuperäiseltä nimeltään Låt den rätte komma in, sijoittuu Tukholmaan, Blackebergin lähiöön, vuoteen 1982.

– Olen aika nostalginen Ogelin suhteen. Se on niitä paikkoja, joista muistaa kaikki hiekkatiet ja sen, miten puiden juuret tulee maan alta esiin… Siellä kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa, ensimmäiset koulumatkat ja viinit ja hammassäryt, elämä itsessään. Ogeli on aina ollut hima. Siellä on ne kaikki puskat.

Valo kävi bassotunneilla Oulunkylän Pop & Jazz -musiikkiopistossa. Saman opiston ovista ovat aikoinaan kulkeneet myös esimerkiksi Alexi Laiho, Marko Hietala, Yona, Maija Vilkkumaa ja Timo Kotipelto.

Lukua suomalaiseen musiikkihistoriaan alettiin kirjoittaa, kun Valo tutustui koulussa Mikko ”Mige” Paanaseen ja Mikko ”Linde” Lindströmiin, joista tuli myöhemmin HIMin basisti ja kitaristi. Etenkin alkuvuosina bändin muut jäsenet vaihtuivat tiuhaan, mutta Valo, Mige ja Linde pysyivät mukana loppuun asti.

– Me aloitettiin tosi nuorina. Sitten Mige meni inttiin, ja homma loppui vuodeksi kokonaan. Kun Mige tuli takaisin, alkoi tuntua että nyt pitäisi tehdä jotain. Silloin me aloitettiin tosissaan uudestaan.

Elokuvaohjaaja David Lynch muutti 1990-luvulla monen elämän Twin Peaks -sarjallaan, ja hänellä oli osuutensa myös HIMin tarinassa. Valo oli nähnyt Lynchin elokuvan Wild At Heart, jonka soundtrackina soi Chris Isaakin balladi Wicked Game. Valo etsi levyn Pasilan kirjastosta, ja kappaleesta sovitettu cover osoittautui avaimeksi levytyssopimukseen.

Lynch-vaikutteita voi muuten nähdä myös viime vuonna julkaistun Loveletting-singlen musiikkivideossa, jossa artisti vaeltaa pitkin hämärää, Caspar David Friedrichin maalauksia muistuttavaa vuoristomaisemaa ja illastaa mustan lampaan kanssa.

Oliko Ville Valolla muita vaihtoehtoja kuin musiikki?

– Ei. Kun asuin vielä kotona, kävin jamittelemassa Suho Superstarin Jimsonweed-yhtyeen kanssa. Suho oli mulle mentori, ja hän kannusti mua panostamaan omaan bändiin. Musaan panostamisen mahdollisti se, että faija jeesasi ensimmäisissä vuokrissa. Muut HIMin jäsenet kävivät töissä, mutta mä pystyin keskittymään taiteiluun. Olen kyllä maksanut faijalle rästit takaisin.

Seuraava rock’n’roll

Vuosituhannen vaihteessa tähdet olivat suomalaisen musiikkiviennin kannalta oikeassa asennossa. Muutaman vuoden sisällä ulkomaille ponnisti liuta bändejä, jotka pukeutuivat mustaan, yhdistivät mollissa runnovat särökitarariffit radiokelpoisiin kertosäkeisiin ja ylsivät maailmanlaajuiseen suosioon: Nightwish, The Rasmus, Children Of Bodom, Apocalyptica… Ja HIM, jonka single Join Me päätyi The Thirteenth Floor -nimiseen scifi-elokuvaan ja avasi tien Keski-Eurooppaan.

– Me saatiin tavallaan vahinkosuksee Join Me -biisillä. Saksassa me oltiin jonkinlainen teinipop-sensaatio ja päädyttiin yhtäkkiä täysin vääränlaisiin tilaisuuksiin. Me oltiin kuitenkin rokkareita.

Vuodet 1999–2006 menivät ”suhisten” ja ”koko ajan lentokoneessa”. Varsinainen massasuosion huippu saavutettiin kenties Dark Light -albumilla (2005). Sen myötä HIMistä tuli ensimmäinen suomalaisyhtye, joka on saanut kultalevyn Yhdysvalloissa. Heartagram päätyi Lontoon ja New Yorkin klubien seiniin ja skeittarikaveri Bam Margeran myötä myös Adion skeittikenkiin.

– Itselleni tärkeimpiä vuosia oli Love Metal -levyn aika, Valo sanoo.

– Se on mulle edelleen meidän tärkein levy. En tarkoita, että se olisi välttämättä paras levy, mutta se on tietyllä tavalla meidän Biblia. Aiemmilla levyillä me oltiin vielä haettu omaa juttua. Toisaalta hakemisessakin on puolensa, ja alkupään levyissä on usein vilpittömyyttä, jota ei myöhemmin saa takaisin.

Rockbändeille 2010-luku oli hankalaa aikaa. Elektroniset, pohjiaan myöten tuotetut soundit veivät sähkökitaran ja orgaanisen bändisoiton paikan, ja tuntui, että sana ”rock” tarkoitti ainakin nuorille lähinnä H&M:n Nirvana– ja Metallica-paitoja. Viime vuosina sähkökitara ja rock’n’roll ovat kuitenkin tehneet paluuta.

– Asiat menee sykleissä. On hyvä, ettei kerralla tule liikaa. Kaipaan kyllä vielä sellaista Apulannan kaltaista haistakaa paska -bändiä, jonka tyyli ja ulkoasu eivät olisi liian mietittyjä. Veikkaan, että seuraava Sid Vicious tulee jazz-maailmasta. Mulla on tästä vahva fiilis. Joku junnu joka improaa kuin Charlie Parker ja tuo vähän keskisormea sieltä, se voisi olla seuraava rock’n’roll. Jengihän sekoaisi.

Valo muistuttaa, ettei hän ole miettinyt tekemisiään kaupallisen menestyksen kautta tai yrittänyt säveltää musiikkia, joka myisi tai olisi muiden mielestä mukavaa.

– Jos ihminen tekee sitä mitä rakastaa, ei jollain myynnillä ole sen jälkeen väliä, hän summaa.

Neon Noir -levyyn ja alkavaan kiertueeseen viitaten hän sanoo, että pitää olla ”nöyrää poikaa” ja ”katsoa miten jengiä kiinnostaa”.

Nöyryydestä ja myyntilukujen merkityksettömyydestä puhuminen voisi helposti kuulostaa tekopyhältä. Valon tapauksessa se tuntuu kuitenkin aidolta ja luontevalta tyyliltä suhtautua asioihin. Hänestä huokuu muutenkin kohtelias ja häkellyttävän vilpitön läsnäolo. Kun hän istuu kahvilan pöydässä ja hörppii Jaffaa, unohdan, että siinä istuu kaveri, jonka näin lapsena MTV-kanavalla ja joka on myynyt yli kymmenen miljoonaa levyä.

Uudessa bändissä

Neon Noir -kiertueelle lähtee Valon itsensä lisäksi nelihenkinen bändi: Mikko Virta (kitara), Risto Rikala (rummut), Sampo Sundström (kitara) ja Juho Vehmanen (basso). Lämmittelijänä on islantilainen kolmen naisen synth punk -trio Kælan Mikla.

Sooloalbumin kappaleiden ohella VV:n settilistassa on myös HIM-kappaleita. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut kasata uutta HIMiä, vaan hakea uutta tyyliä ja lähestymistapaa.

– On vain yksi Mige ja yksi Linde. Olisi mautonta toistaa vanhaa tyyliä ja korvata soittajat jollain halvoilla kopioilla. Nyt kiertuebändissä on vähän enemmän U2-meininkiä… Toisaalta on myös asioita, joita ei pidä muuttaa, kuten vaikka Join Me -biisin pianokuvio. Ei sitä voi lähteä muuttamaan.

Kukaan kiertuebändin jäsenistä ei ollut Valolle tuttu entuudestaan.

– Tämä on sikäli uusi tilanne, että aiemmin bändi on ollut ikään kuin perheyritys, jonka jäsenet olen tuntenut lapsesta asti. Mutta tuntuu hyvältä olla tässä. Yritän olla bändin hyväntahtoinen diktaattori.

Kevään osalta kiertue kattaa Euroopan ja Yhdysvallat, ja tätä juttua tehdessä esimerkiksi Praha, Berliini, Wien, Manchester ja Los Angeles ovat myyty loppuun. Kesällä on luvassa festivaaleja ja syksyllä toivottavasti lisää kiertämistä.

HIM on kiertänyt maailman useaan otteeseen, ja Ville Valo on monelle karisman synonyymi. Mutta pitääkö Valo esiintymisestä?

– Joskus. Olen oppinut diggaamaan siitä. Mutta esiintyminen on aina ollut vaikeaa, se vaikeus on liittynyt johonkin jännittämiseen ja epävarmuuteen. On vaikeaa unohtaa itsensä hetkeen. En ole luonteeltani sellainen, että hyppisin pöydille, niin kuin jotkut on sillä tavalla ekshibitionisteja. Olen aika introvertti tyyppi, mutta toisaalta se yhdistää monia esiintyjiä.

Agents-solistin pesti muutti Valon suhdetta esiintymiseen.

– Agentsin myötä opin tykkäämään siitä enemmän. Oli hienoa soittaa ihan erilaisten tyyppien kanssa ja ihan erilaista musaa. Se oli tärkeä oppitunti.

Kaikkensa antanut

Valo julkaisee soololevyn oman levy-yhtiönsä kautta, joten siihen on liittynyt paljon taustatyötä, joka ei näy ulospäin.

Jännittääkö levyn vastaanotto ja ihmisten reaktiot? Kuinka tarkasti seuraat esimerkiksi netin kommenttikenttiä?

– Olen huono kommenttipalstojen kanssa, en osaa filtteröidä niitä. Tuntuu, että ne ovat joko pelkkää rakkautta tai pelkkää vihaa, eikä mitään siltä väliltä. Mutta totta kai vastaanotto jännittää, varsinkin nyt, kun on yksin vastuussa kaikesta. Olen suhtautunut jokaiseen kappaleeseen kuin viimeiseen biisiin ja nyt on yleisön käsissä, pidetäänkö niistä ja osuuko ne oikeaan hetkeen.

Valo ei osaa sanoa, miten hänen uransa jatkuu ensi vuonna. Hän aikoo ottaa kaiken irti alkavasta kiertueesta ja edetä yksi asia kerrallaan.

– Minussa ei ole enää biisejä, olen antanut kaikkeni tälle platalle. Mutta kyllä biisit tulee sieltä aina, jonkun ajan jälkeen. Se on sitä rutiinia. Musiikin luominen ja esittäminen ovat tosi erilaiset vaiheet.

En tiedä, onko viimeinen kysymykseni hölmö, mutta kysyn sen silti. Rocktähti. Mitä Ville Valo ajattelee tästä sanasta?

– Ei niitä varmaan ole enää. Ne on usein vähän Napoleon-kompleksisia pyrkyreitä, hän sanoo ja nauraa.

– Jos Neil Young tai Ismo Alanko on rocktähtiä, se on ihan okei… Se on myös kulttuurisidonnaista, tuntuu että Suomessa tähteyttä pitää jotenkin peitellä, kun taas muualla se on pelkästään hyvä asia. Olen vähän kiirastulessa sen kanssa, onko tähteys hyvä vai huono juttu.

Valolle musiikin tekemisen ja kuuntelemisen perimmäiset syyt ovat kuitenkin muualla kuin tähteydessä.

– Mulle tyypillinen tunne on kuulumattomuus. Usein tuntuu, että mä en kuulu tänne yhtään, ja uskon että kaikki voi samaistua tähän. Kaikki haluaa tulla ymmärretyiksi. Jos joku pystyy ilmaisemaan jotain universaalisti ja niin, että toiset ymmärtää, siinä on hienoa olla mukana. Sitä musiikki on parhaimmillaan, se saa aikaan sisäisiä yhteenkuuluvuuden hetkiä. Ja jos musiikki onnistuu siinä, silloin on ihan sama, onko sen esittäjä tähti vai ei.

Teksti: Antti Rönkä
Haastattelu on julkaistu Soundissa 11/22.