Hyvästi, Eddie Van Halen – suuren soittajan mukana haudataan koko perinteinen kitarasankaruus

MediaPunch / BACKGRID / AOP

Eddie Van Halen on kuollut. Saku Schildt pohtii kolumnissaan, miten suru-uutinen merkitsee kokonaisen aikakauden loppua.

Harva muusikko voi astua tuonpuoleiseen tietäen mullistaneensa maailman. 6. lokakuuta kurkkusyöpään menehtynyt Edward Lodewijk Van Halen pystyi.

Hän oli raskaan rockin suurin kitarasankari, jonka luoma arkkityyppi dominoi koko populaarimusiikkia läpi 1980-luvun. Hän oli supermies, jota aikakauden nuoret imitoivat soittaessaan peilin edessä tennismailalla ilmakitaraa.

Siitä voidaan kiistellä loputtomiin, mitä soittotekniikoita Van Halen kehitti itse ja mitä hän lainasi muualta. Hänelle tunnusmerkinomaista “täppäämistä” harrastivat aikaisemmin ainakin Genesiksen Steve Hackett ja Led Zeppelinin Jimmy Page. Viimeksi mainitun Heartbreaker-kappaleen Van Halen on itse nimennyt inspiraation lähteekseen.

Van Halenin tapauksessa on kuitenkin rajoittavaa puhua pelkästään musiikillisista saavutuksista. Hän loi ennen kaikkea prototyypin – hahmon, jonka kaltaiseksi tuhannet ja taas tuhannet muusikot halusivat tulla.

Komea, itsevarma ja Kalifornian aurinkoa henkivä Van Halen sai rockyleisön haukkomaan henkeään heti vuonna 1978 julkaistulla debyyttilevyllään. Tuo albumi loi Ritchie Blackmoren, Eric Claptonin ja Jimmy Pagen kaltaisten edellisen sukupolven kitaristien rinnalle uudenlaisen soittajatyylin: näyttävän tekniikkavelhon, joka käsitteli soitintaan konserttiviulistin tapaan toinen toistaan nopeampia juoksutuksia viljellen.

Sähkökitaran soittamisesta tuli Eddie Van Halenin myötävaikutuksella tekniikkalaji. Soolokitaristien odotettiin olevan samanlaisia taitureita kuin Wayne Gretzky oli jääkiekkokaukalossa tai Michael Jordan koripallokentällä. Turboahdetulla 1980-luvulla kitaristien teknisiä valmiuksia alettiin verrata kuin huippu-urhelijoiden ominaisuuksia tai Schwarzeneggerin ja Stallonen lihasten kokoa.

Steve Vai, Nuno Bettencourt, Yngwie Malmsteen, Dimebag Darrell, Kirk Hammett – kaikki nämä ja lukemattomat muut jatkoivat samaa kehityskulkua, jonka Van Halen oli sysännyt liikkeelle.

Kaikella on aikansa, ja myös kitarasankareiden hohto alkoi ajan mittaan hiipua. Yksi merkittävä virstanpylväs tässä oli mies nimeltä Kurt Cobain.

Smells Like Teen Spiritissä riitti, kun kitarasoolon kohdalla soitti vähän onnahdellen toisinnon säkeistön melodiasta. Vuoden 1991 tunnussävel oli melkoinen vastakohta edellisen vuosikymmenen taidonnäytteille.

1990-luvulla sähkökitara dominoi yhä, mutta soittimesta tuli bändisoitin muiden joukossa. Grungebändit arvostivat Tony Iommin ja Neil Youngin kaltaisia romuluisempia soittajia tekniikkataitureiden sijaan.

Sooloja ei juuri viljelty sen paremmin brittipopissa, industrialissa, indierockissa kuin muissakaan vuosikymmenen musiikkitrendeissä. Sekä yleisö että muusikot kerta kaikkiaan kyllästyivät alati mahtipontisempiin vingutuksiin.

Sama linja on jatkunut 2000-luvulla, jolloin sähkökitaran merkitys on ylipäätään laskenut vuosi vuodelta. Tämän ovat tunteneet nahoissaan myös kitaravalmistajat, kun Fenderin ja Gibsonin kaltaiset jättiläiset ovat joutuneet ahdinkoon myynnin huvetessa. Washington Post uutisoi vuonna 2018 sähkökitaroiden myynnin laskeneen kolmanneksella edellisen vuosikymmenen aikana.

Niinpä nyt, oman alansa suurimman kitarasankarin kuoleman hetkellä, tuntuu kuin todistaisimme kokonaisen aikakauden loppua. Se muusikkoarkkityyppi, jonka jokainen 1980-luvulla elänyt tunnistaa, on poissa.

On kuin koko perinteinen kitarasankaruus haudattaisiin Eddie Van Halenin mukana.

Uusia kitaristeja tulee yhä, ja uusia kitaravelhojakin näkyy esimerkiksi Gary Clark Juniorin ja Nita Straussin muodossa. Lähtökohtaisesti heissä on kuitenkin kysymys retroilusta tai oman, pienemmän yleisön kanssa kommunikoimisesta. Populaarimusiikin valtavirta kulkee aivan muualla.

Tai ehkä kitarasankaruus onkin vain vetäytynyt horrokseen, kunnes yhtenä päivänä harjoituskämpillä läpi maailman punotaan taas kitarakuvioita järjestykseen?

Fender ilmoitti hiljattain koronapandemian ajaneen ihmiset pitkästä aikaa kitaraostoksille. Karanteenissa on aikaa treenata, ja kitaravalmistaja tekee paraikaa ennätystulosta.

Kenties Van Halenin henki on jo siirtynyt eteenpäin, ja jossain tuolla tapailee ensimmäisiä sointujaan joku, joka iskee yhtenä päivänä pöytään oma Eruptioninsa. Ja maailma menee jälleen sekaisin.

Teksti: Saku Schildt