”Jengi ei tiedä, että Esa Pulliainen on mieletön elektronisen musan fani” – Pekka Laine kertoo kitaralevynsä synnystä

Pitkän linjan musiikkitoimittaja ja The Hypnomen -yhtyeen primus motor Pekka Laine julkaisi maaliskuussa ensimmäisen soololevynsä. Soundissa 3/21 julkaistussa haastattelussa Laine kertoo, millaisissa tunnelmissa Esa Pulliaisen myötävaikutuksella syntynyt albumi tehtiin. Julkaisemme katkelman jutusta nyt verkkomuodossa.
6.4.2021 09:35

Pekka Laine kertoo, että Ennio Morricone ja spagettilänkkärit ovat aina olleet hänelle kova juttu.

— En tietenkään ole siinä yksin. En tiedä ketään instrumentaalimusafriikkiä, jolle Morricone ei olisi kova juttu. Tosin en ole mitenkään systemaattisesti tutkinut leffamusaa, koska se on niin loputon suo, mutta Morricone on sellai nen alan peruskallio, ettei sitä pysty kiertämään. Se kauneuden ja rajuuden yhdistelmä on niin dynamiittinen. Itse asiassa ajattelin ensin, että Déjà Vuhun tulisi vihellystäkin, mutta Esan ehdotuksesta luovuin siitä.

­Pekka viittaa albumin vankkana taka piruna, yhtenä soittajana ja kirjaimelli sesti myös käynnistäjänä toimineeseen Esa Pulliaiseen. Agents-maestro nimittäin lähetti taannoin Pekalle meilin, jossa täysin yllättäen ehdotti levyn tekemistä. Ensin tuli hämmennys: onko minulla edes mitään eväitä? Pienen sulattelun jälkeen järki puhui: onhan noita ideoita ja aihioita kertynyt aika paljonkin. Sitten alettiinkin yhteyttää.

Vihellys kuitenkin liittyi Morriconea enemmän ruotsalaisen Soundtrack Of Our Livesin lyhytaikaiseen perustajajäseneen, kitaristi Björn Olssoniin, joka bändin jälkeisillä instrumentaalisoololevyillään suosii usein vihellystä.

Pekka painottaa Olssonin musiikin pysyvää paikkaa sydämessään. Sen ytimessä on horjumaton usko kauniiseen melodiaan: ”Olsson ei koskaan lähde haahuilemaan, vaan soittaa sitä melodiaa todella uskollisesti”.

Esan tutustuttua Olssonin musaan hän oli viisaasti todennut, että ”vihellys olisi jo liikaa Olssonin tontille menemistä”.

— Päätös oli oikea. Olen oikeastaan vasta viime vuosina todella oppinut, että vaikutteet pitää sulatella. On sellai nen termi kuin ”levyhyllymusa”. Se tarkoittaa, että kaikki sieltä hyllystä menee suoraan sun tekemään musaan. Musafriikillä on suuri vaara innostua jutuista ihan hirveästi, että ”noin mäkin haluan tehdä”. Olen syyllistynyt siihen aikaisemmin, mutta nyt olen edistynyt vähän pidemmälle. Kaikki tällä levyllä olevat jutut ovat saostuneet henkisessä kompostissa helvetin pitkään, Pekka muotoilee.

­Ymmärrän hyvin, koska jotenkin poimin levystä heti sen viban, että tämä tulee pitkältä, vaikka fyysinen tekoprosessi on ehkä ollutkin lyhyt.

— Just noin. Sitä on joskus aika vaikea sanoa, kuinka kauan levyä on tehty, koska tekeytymisvaihe saattaa olla tosi pitkä. Ekaa levyäni tein 20 vuotta, tää tehtiin puolessa vuodessa.

Puhuit äsken oivaltamisesta ja se on toinen juttu, mikä minulle tuli tästä musasta vahvana. Ajaton rauha, jonka – valitettavasti vain tilapäisesti – kokee kun oivaltaa jonkin elämän tosiasian.

— Joo, huomenna se on long gone, Pekka nauraa kohtalotoverin myötätunnolla.

— Rauhan tuntu tulee siitä, että olen tajunnut oman paikkani musiikillisessa universumissa. Meillä oli tästä Esan kanssa antoisia keskusteluja. Sanoin heti alussa, että ”kyllähän sä tiedät, että mä olen aika karu ja primitiivinen kitaristi”. Esa sanoi, että ”joo ja mä diggaan sitä”. Rujo on Link Wraykin ja se on mun ja Esan yhteinen kotijumala. Mun vahvuus on soundillinen ymmärrys. Mä tiedän millaisilla soundeilla musta on iloa itselleni ja universumille. Se oli urani kohokohtia kun Esa kaikista maailman ihmisistä sanoi, että ”toi sun soundi on muuten aika hyvä”. Ajattelen niin, että kun se tuli alan mestarilta, joka itse soittaa ihan älyttömän kauniisti ja hienostuneesti, niin se on nyt niin kuin… virallista tietoa.

Vanhat kaitafilmit

The Enchanted Guitarin soundissa on tiettyjä ydinominaisuuksia. Se on hyvin kerroksellinen ja avara, tilan tuntu on vahva ja se hengittää hienosti. Lisäksi on hienovarainen psykedelia, vähän niin kuin katsoisi maisemaa kuumuuttaan värisevän ilman läpi. Tulee mieleen vanhat kaitafilmit, joilla perheiden elämää tallennettiin 50-, 60- ja 70-luvuilla. Usein niissä oli jotain lasten leikkiä rannalla tai perheretkiä, ja kun niitä katsoo nyt, niin värit ovat menneet jotenkin liikuttavasti soirolle.

— Mun lapsuus on kaitafilmillä! Isä otti niitä tosi paljon ja mä rakastan sitä niiden rakeisuutta. Siitä tulee sellainen harso todellisuuden eteen ja se on, miten sen nyt sanoisi, mun juttu, Pekka tunnustaa auliisti.

Se on kiinnostavaa, koska siinä yhdistyvät tavallaan vastakkaiset asiat. Ne filmithän ovat spontaaneja snapshoteja eletystä todellisuudesta, mutta kun niitä nyt katsoo, niin ne tuovat muistoja jostain kaukaa ja herättävät kaipauksen. Siinä on kyseessä eräänlainen etäännytys.

— Tästä just on kysymys. Kaikki noi asiat: se kerroksellisuus ja avaruuden tuntu, joka paljolti tulee mun kovasti viljelemästä kaiusta. Mutta haluan nähdä sen kaiunkin jotenkin syvällisemmin kuin että vaan pannaan joku nappi johonkin asentoon. Pitää kuulla ja nähdä etukäteen, mitä olet sillä hakemassa ja sitten vangita juuri se juttu. Sekin on pitkän prosessin tulos. Jotkut on nopeita oppimaan, mä oon hidas, mutta nykyään koen kaiun jonkinlaisena fundamenttina. Kerroksellisuuskin on hyvin harkittua. Sain vision tavallaan orkestraalisesta levystä, jossa ei kuitenkaan rytmisoitinten lisäksi olisi juuri muuta kuin aivan helvetisti kitaraa. Mutta siinä ei juurikaan ole häröilevää sooloilua, vaan se on aika läpisävellettyä, niin kuin viihdelevy autotallisoundeilla. Että siellä avaruudessa leijuu helvetisti sellaista kaikuvaa massaa. Ja sitten se unenomaisuus, se tosiaan on niin kuin huonoa kotifilmiä: tunnistettavia asioita, mutta vähän nyrjähtäneessä, ehkä jopa hiukan surrealistisessa muodossa.

Levy on myös erittäin ehjä kokonaisuus: eräänlainen trippi, jossa aika ei kulu ennen kuin ”huumeen vaikutus” eli levy loppuu.

— Nimenomaan, ja se on asia, joka ei vaan tapahdu niin, että äänitetään 10 biisiä ja pannaan ne levylle. Kyse on hyvin harkitusta rikoksesta. Alussa me alettiin vaan tekemään eikä oikein tiedetty mikä siitä tulee, että kestääkö se yhtään. Sitten sain vision, että siellä voisi olla jotain välisoittoja, joissa olisi jotain luonnonääniä ja soittaisin kitaraa ihan spontaanisti niiden päälle. Kuin päiväkirjamerkintöjä kaitafilmillä tai kun mitään kelaamatta piirtelee paperille joitain hahmoja. Ne tukisivat sitä kokonaisuutta, ettei se uni katkea.

— Jengi ei tiedä, että Esa on mieletön elektronisen musan fani. Se palvoo Erkki Kurenniemen kaltaisia pioneereja ja Mikkolan Jukan Avaruusromua ja tekee itse elektronimusaa kaikenlaisilla generaattoreilla ja nauhoja leikkaamalla. Esalla on sitä kamaa tuntitolkulla ja ehdotin, että laitettaisiin sitä niihin sketseihin. Se on varmaan eka kerta kun niitä kuullaan julkisesti, Pekka paljastaa.

Teksti: Jussi Niemi
Lue koko haastattelu Soundista 3/21.

Lisää luettavaa