Jorma Kaukonen – Psykedeliaa suonissa

Jefferson Airplanen perustajajäsenenä 1960-luvulla maineeseen noussut kitaristilegenda Jorma Kaukonen saapuu Hot Tuna -trion kanssa Suomeen kahdelle keikalle lokakuun lopussa. Soundin Jussi Niemi pirautti isovanhempiensa kautta suomalaiset juuret saaneelle miehelle Atlantin toiselle puolen.

Myönnän auliisti, että olin aika innoissani, kun viimein pääsin puhumaan Jorma Kaukosen kanssa. Puhutaanpa bluesista tai psykedeliasta, niin Jefferson Airplanen ja parhaimmillaan jopa nelituntisia keikkoja heittäneen Hot Tunan ylt’ympäriinsä tatuoitu kitaristi, laulaja ja biisintekijä on paitsi huima kirvesmies niin myös yksi suosikkilaulajistani.

Tavoitan hyvin aktiivisen 72-vuotiaan Ohiossa sijaitsevan Fur Peace Ranchinsa läheisestä kaupungista, missä hän on hakemassa jotakin osaa yhteen intohimoisesti tuunaamistaan vanhoista autoista.

Meillä synkkaa välittömästi. Kaukonen on skarppi, energinen ja puhuu kursailematta mistä tahansa mitä hänelle heitän. Monesti pitkän keskustelumme aikana hän tajuaa pointtini parista sanasta ja vastaa pikemminkin etuajassa kuin viiveellä.

Hieno liitto

Koska Hot Tuna esiintyy Suomessa parin viikon päästä, kysyn ensimmäiseksi tänne saapuvasta kokoonpanosta ja onko bändillä muitakin toimivia inkarnaatioita.

− Nykyään akustisessa Hot Tunassa soittaa mun ja Jackin (Airplane-basisti Casady) kanssa mandoliinia Barry Mitterhoff. Silloin tällöin me vedetään sähkösettejäkin, jolloin rummuissa on Scoota Warner, Jorma kertoo.

Mitä bluesiin tulee, niin se on tietysti aina meillä läsnä, mutta en silti pidä meitä bluesbändinä

Pidätkö nykyään enemmän akustisesta kuin sähköisestä soitosta? Soitatte ilmeisesti lähinnä bluesia, vai kuinka?

− Mielenkiintoisia kysymyksiä. Mun juurethan on akustisessa sormipikkailussa ja rakastan sitä intohimoisesti, mutta kyllä sähköisellä soitollakin on puolensa. Ne on aika erilaisia tyylejä. Mitä bluesiin tulee, niin se on tietysti aina meillä läsnä, mutta en silti pidä meitä bluesbändinä, jos ymmärrät mitä tarkoitan.

Luulen ymmärtäväni. Soittoosi on varmaan jäänyt jotain pysyvää psykedeelisistä kokemuksistasi.

− Ha-haa, joo! Olin tietysti tukevalla blues ja gospel -pohjalla jo ennen Airplanea, joka taas oli ikään kuin muuraamassa psykedelian perustuksia. En koe itseäni enää ensisijaisesti psykedeeliseksi soittajaksi, mutta etenkin kun lähden sooloilemaan, tietty psykedeelinen ajattelu tulee vahvasti esiin, joten: kyllä!

Olen vankasti sitä mieltä, ettei vieläkään ole kunnolla tajuttu, kuinka ainutlaatuisen luova hetki 60-luvun psykedeelinen vallankumous oli musiikissa, ja muissakin taiteissa. Tyypit soittivat perinteistä bluesia ja rockia, sitten he – minusta on korkea aika puhua suoraan − alkoivat polttaa pilveä ja ottaa happoa, ja yhtäkkiä nuo samat tyypit veivät musiikkinsa aivan uusiin sfääreihin.

− Ehdottomasti! Se oli äärimmäisen vapauttava kokemus muusikolle. Tiedät varmaan, että jos otat niin sanotun ”aidon bluesmiehen” manttelin, niin alan fanit ovat koko ajan asettamassa sulle kaikenlaisia rajoituksia, joita ei saisi ylittää: tämä on bluesia, mutta tuo ei ole…

Vihaan sitä paskaa, henkäisen väliin sydämeni pohjasta.

− Samat sanat! Se on niin turhaa ja turhauttavaa! Lopulta on vain hyvää ja huonoa musiikkia. Soittajalle on todellinen helpotus päästä siitä ikeestä, että pitäisi kuulostaa samalta kuin joku toinen sen sijaan, että yrittäisi kuulostaa niin itseltään kuin suinkin pystyy.

En millään tajua sitä ajattelua, että jos soittaja lähtee bluesista psykedeliaan tai johonkin muuhun tyyliin, niin se koetaan ikään kuin bluesin dissaamiseksi. Eihän se mitenkään sitä tarkoita!

Rakastan kaikkia näitä tyylejä, mutta vielä enemmän rakastan sitä, että musiikki menee eteenpäin.

− Älä muuta virka. Bluesin ja psykedelian liitto on hieno juttu. On psykologisesti kiinnostavaa, että jotkut ihmiset tuntee niin vahvasti tarvetta noihin rajoituksiin. Barry tulee bluegrassista ja niissä kehissä on paljon suoranaisia natseja, siis tyylipoliittisesti. Jos bändissä ei ole maniskaa, banjoa, dobroa ja akustista bassoa, ne ei halua kuulla sitä. Rakastan kaikkia näitä tyylejä, mutta vielä enemmän rakastan sitä, että musiikki menee eteenpäin.

Echoplexin seuraamukset

Ketkä muuten ovat suurimmat innoittajasi? Reverend Gary Davis, Mississippi John Hurt, keitä muita?

− Davis on suurin. Blind Boy Fuller ja Blind Arthur Blake myös. Hurtiin tutustuin aika myöhään. Alkuaikoina varsinkin olin hulluna Brownie McGheen soolotyyliin.

Pitääkö paikkansa Wikipedian väite, että Airplaneen sinut ”houkuteltiin” sähkökitaran efektilaitteilla?

− Tavallaan, Jorma nauraa. – Menin Airplanen koesoittoon ja kaikista maailman ihmisistä siellä oli (kirjailija ja Merry Pranksters -hippiryhmän puuhamies) Ken Kesey mukanaan nauhaviiveellä toimiva Echoplex. Mulla oli silloin vain vahvistimeen liitetty akustinen, ei siis sähkökitaraa. Mutta kun kokeilin Echoplexiä niin tajusin yhtäkkiä sen tuovan mukanaan valtavan määrän uudenlaisia mahdollisuuksia ja innostuin sähköisestä soittamisesta.

Mitä ajattelit, kun sitten kuulit Hendrixiä?

Mulla oli onni nähdä Jimi keikalla muutaman kerran ja pari kertaa soittaakin hänen kanssaan

− Jimi oli täydellinen nero, eihän sellaista oltu koskaan aikaisemmin kuultu. Mulla oli onni nähdä Jimi keikalla muutaman kerran ja pari kertaa soittaakin hänen kanssaan. Silti täytyy tunnustaa: suurin sähköinen esikuvani silloin oli Eric Clapton ja Cream. Fanina rakastin Jimiä, mutta soittajana Eric puhutteli mua enemmän, koska sen soitto oli selkeämpää ja järjestelmällisempää. Sain siitä tolkun. Jimi oli niin yläpilveä. Samasta syystä Gary Davis kosketti mua enemmän kuin Robert Johnson. Johtuneeko suomalaisjuuristani, että kaipaan elämääni jonkinlaista järjestelmällisyyttä.

Jumaliste, Jorma! Hippikuoresi alla asuu pieni streittari!

− Niinpä. Minkäs teet? Jorma nauraa.

Sinulla ja Jack Casadyllä on varmaan liki telepaattinen yhteys soittaessa. Olette soittaneet todella kauan yhdessä.

− Vuodesta 1958. On se aika uskomatonta. Jack on mua kolme vuotta nuorempi, mutta me käytiin koulua yhdessä. Jackin isoveli manageerasi mua ja me huomattiin Jackin kanssa, että meillä oli hirveästi yhteistä, vaikka musiikillisesti tultiin eri paikoista. Mä pikkailin soolona kun taas Jack soitti jo silloin bändeissä, missä se oppi paljon yhdessä soittamisen dynamiikasta, mikä on tosi tärkeää.

– Kaiken pohjana on se, että me on aina kunnioitettu toisiamme syvästi soittajina ja ihmisinä. Me kuunnellaan tosiamme tosi tarkkaan. Soolona soitan paljon bassojuttuja peukalolla, mutta Jackin kanssa voin keskittyä enemmän muihin osiin. Hot Tunan erikoislaatu tulee paljolti siitä, että me edelleen haetaan ratkaisuja siihen, miten sovittaa yhteen meidän keskenään hyvin erilaiset tyylit ja soittotavat. Silloin kun me aloitettiin, akustisen kitaran ja sähköbasson yhdistelmää ei käyttänyt kukaan. Sitä paitsi Jack oli kitaristi ennen kuin tarttui bassoon. Se tekee Jackin bassottelusta ihan omanlaistaan, mikä taas vaikuttaa mun soittotapaani, Jorma purkaa kaverusten ainutlaatuista dynamiikkaa.

Mustaa huumoria ja vahvoja mielipiteitä

En puhu suomea, mutta aina kun käyn siellä, tunnen oloni hyvin kodikkaaksi

Viittasit jo suomalaisjuuriisi. Miten suomalaisuutesi ilmenee?

− Jaa-a. Tykkään mustasta huumorista, mulla on paljon vahvoja mielipiteitä (naurua), välttelen lääkäreitä enkä ota pulttia kunnon talvesta. En puhu suomea, mutta aina kun käyn siellä, tunnen oloni hyvin kodikkaaksi. Kyllä se jostakin kertoo. Olen omaksunut suomalaisuuteni isän vanhemmilta.

Isäsi oli armeijan leivissä, eikö niin?

− Joo, sodassa, mutta palveli sen jälkeen ulkomailla. Asuin kersana kolme vuotta Pakistanissa, kuusi vuotta Filippiineillä ja kävin usein Ruotsissa, kun isä palveli siellä. Ensimmäinen vaimoni oli ruotsalainen ja puhunkin hiukan ruotsia.

Tarttuiko noista maista jotakin sinuun musiikillisesti?

− Uskon niin. Pakistanissa ja Filippiineillä on mahtava musiikkikulttuuri. En soittanut silloin vielä kitaraa, mutta psykedeelisessä vaiheessa soittooni ilmestyi tiettyjä itämaisuuksia.

Tuliko isän kanssa riitoja hippikauden tiimoilta?

− Lievästi sanoen. Isä ei voinut sietää vaatteitani, tukkaani, tai mitään mistä me sauhusimme. Mutta uransa loppuaikoina, kun Vietnamin sota vain jatkui karmein tuloksin ja isä oli nimenomaan Kauko-Itä-spesialisti, hänen ajattelunsa alkoi siirtyä vasemmalle, minkä seurauksena hänet lopuksi siirrettiin Kanadaan. Tyyliin: siellä susta on vähiten harmia.

Shit happens

Jos puhutaan San Franciscosta 60-luvulla, niin mitkä sinusta olivat koko homman hyvät ja huonot puolet?

En ole kaikilta osin ihan niin nopea kuin nuorena, mutta näkemykseni on syvempi

− Frisco oli mahtavan musiikki- ja kulttuurimyönteinen paikka 1950- ja 1960-luvuilla eikä kovin iso. Soittajalle skene oli tosi rohkaiseva. Kaikki tunsi toisensa ja tuki toisiaan. Kaikki soitteli yhdessä. Luovuus kumuloitui. Sitten kun Summer of Lovesta tuli kansainvälinen ilmiö, sinne alkoi lappaa naurettavia määriä ihmisiä ympäri Amerikkaa ja muistakin maista. Siitä seurasi paljon kaikenlaisia ongelmia. Kovat huumeet tuli mukaan. Koko homman loppu alkoi siitä. Se on hassua, miten ajan kuluminen muuttaa asioita. Shit happens, eikä sille mitään voi. Kun ajattelen lapsiani – mulla on 16-vuotias poika ja 7-vuotias tyttö, vaikka mun pitäisi olla isoisä – niin en haluaisi niiden tekevän mitään niistä jutuista joita itse tein, paitsi käymään koulua ja soittamaan musiikkia, Jorma pohtii filosofisesti naurahtaen.

– Multa kysyttiin äskettäin mitä lapseni ajattelee suurista taiteellisista saavutuksistani ja vastasin: ne ei merkitse niille mitään! Ja se on ihan ok niin. Ehkä ne joskus myöhemmin funtsii, että ehkä iskä olikin vähän coolimpi kuin me tajuttiin. Tai sitten ei. Se on kuitenkin varmaa, että me ei oltaisi sitä, mitä me nyt ollaan, jos ei oltaisi tehty sitä kaikkea mitä me tehtiin.

Miten ikä vaikuttaa soittamiseen?

− En ole kaikilta osin ihan niin nopea kuin nuorena, mutta näkemykseni on syvempi. Opettelen yhä uusia juttuja ja rakastan soittamista intohimoisesti.

Onko mitään mahdollisuutta, että Jefferson Airplane soittaisi vielä yhdessä?

– Ei. Viime kädessä siksi, ettei taidemaalariksi ryhtynyt Grace (Slick) laula enää ollenkaan eikä Airplanea voi olla ilman Gracea. Puhun Gracen kanssa usein, mutta Paulin (Kantner) kanssa olen hyvin vähän tekemisissä. Marty (Balin) tulee piakkoin opettamaan Fur Peacen kitaraleirille, missä olen antanut viikonloppuisin kitarakursseja vuodesta 1996 saakka.

 

Hot Tuna trio keikalla Helsingin Kulttuuritalossa 29.10 ja Tampere-talossa 30.10. Molempina iltoina esiintyy myös Canned Heat.

Ja näin hyvältähän se herrojen Kaukonen, Casady ja Mitterhoff soitto kuulostaa: