Olet seurannut suomalaista musiikkia sekä artistina että laululyriikkavalmentajana. Miten suhtaudut suomen kielen muutokseen ja tekstittämistyylin elämiseen vuosikymmenten aikana?
– Minä en ole lainkaan sitä Jukka Virtanen -sukupolvea, vaikka olen kyllä valmentanut jo silloin 90-luvulla, kun käytiin skabaa puhtaista ja epäpuhtaista riimeistä. Suhtautuminen riimeihin oli lähes moraalista.
– Se on suhteetonta, kun ajattelee että riimi on vain yksi tehokeino kymmenien muiden rinnalla. Tosin kylläkin tärkeä tehokeino.
– Puhdas riimihän lähti purkautumaan jo uuden aallon aikaan, ja se toinen uusi iso muutos oli tietenkin räppärit.
Suomiräpin tekijät ovat ottaneet melkoisia vapauksia suomen kielen suhteen.
– Kieli elää. Räppäriosastolla on matkittu paljon muunkielisiä tekijöitä, mikä vaikuttaa kielen muutokseen ja siihen, että on ruvettu tekemään vokaaliriimejä.
– Mutta voisi myös sanoa, että räppiriimittely on helppoa verrattuna muuhun biisintekoon, ja varsinkin rakenneajattelu on siinä yksinkertaista. Siellähän on periaatteessa vain kaksi osaa, kun taas jos ajattelee perinteistä laululyriikkaa, niin niitä on jopa seitsemän, ja jokaisella osalla on oma tehtävänsä – ihan kuin lentokoneessa on pyörät, siivet, moottori ja potkuri. Siihen verrattuna räppi vaikuttaa potkukelkalta.
Missä vaiheessa sinulla heräsi kiinnostus tekstittämisen teoriaan ja tiettyjen sääntöjen mukaan tekemiseen?
– Ei mulla ole sääntöjä, se on ihan bullshittiä. Sanon sen jo Kahlekuningaslaji-kirjan alussa, että laululyriikassa ei ole sääntöjä. On olemassa vain joukko tehokeinoja, joista jotkut toimii biisissä a ja toiset biisissä b.
– Klinikoilla sanon aina, että me ei olla täällä siksi että me etsittäisiin jotain säännönmukaisuuksia, vaan että jokaisella kirjoittajalla pitäisi olla oma laulunkirjoittajan silmä. Silmä on se, joka määrää eikä mitkään säännöt. Tietenkin pitää harjoitella ja kehittää silmää.
Nythän sinua tietenkin pidetään ansaitusti sanoittajamestarina, mutta silloin kun aloitit tekstittämistä, miten asemoit itsesi suhteessa silloisiin mestareihin? Koitko olevasi perinteen jatkaja vai uudistaja?
– Kaikkihan lähtee leikistä tai ihastumisesta. Eli ensin kuuntelee jotain Davea tai Hectoria, että ai noi tekeekin tuolla lailla, tai että Juice laulaa Elämässä pitää olla runkkua. Eihän noin voi sanoa! Ai noin voikin sanoa!
– Sitten alat itse leikkiä eli matkia. Mun eka biisini meni: ”Isä kiertää maata, eikä itkeä saata, että lapsikin kärsiä voi.” Ihan Hectoria! Jossain vaiheessa ne, joihin olet ihastunut jää taakse.
– Sitten 80-luvulla ajattelin, että mä haluan etsiä toisenlaista näkökulmaa mitä kaikki muut etsii, eikä niinkään ajatellen niitä vanhoja mestareita, vaan mitä mä kuulen nyt ympärilläni. Että mikä on se mun juttu tässä ajassa.
– Yksi hyvä esimerkki on Veitsen valossa -levyn (1989) kauhuteema. En mä tiedä oliko kukaan tehnyt suomalaista kauhulevyä, mutta mun mielestä ei ollut ja se tuntui mielenkiintoiselta.
– Ja sitten Nuoli ja väri (1991), joka oli kaiken kaikkiaan poliittisesti väritettyä aikaa meille. Pantiin keikan lopuksi kaksi muovisankoa kiertämään ja aina ne oli puolillaan rahaa. Aika paljon kerättiin rahaa yanomami-intiaaneille.
Väittäisin, että sinä olet mainettasi poliittisempi sanoittaja. Onko ollut vaikeuksia löytää tasapainoa siihen, miten suhtaudut lauluntekijänä politiikkaan?
– Olen aina ajatellut, että lauluntekijän pitää uskaltaa tehdä myös poliittisia biisejä. Mutta ajatukseni on se, että en halua tehdä puoluepoliittisia vaan yhteiskuntapoliittisia biisejä. Vaikka on mullakin tiettyjä sympatioita.
– Esimerkeistä vaikka Meitä jyrätään (1991). Oli syksy, lama päällä ja me oltiin tekemässä Lelukaupan häät -albumia. Soitin Jannelle (tuottaja Louhivuori) että nyt tehdään tämä yksi biisi ensiksi ja sitten vasta keskitytään muihin. Kaksi viikkoa myöhemmin Meitä jyrätään oli pihalla.
Milloin viimeksi olet ollut totaalisen jumissa kirjoittamisen kanssa?
– Olen noin kolmesti lopettanut laulujen tekemisen. Nuorena päätin, että jos en ole 27-vuotiaana julkaissut albumia niin lopetan pään hakkaamisen seinään. No, silloin mä lopetin, mutta meni kaksi kuukautta ja mä värkkäsin taas jotain. Ja sitä ennenkin oli joku tällainen nuoruuden turhautuminen.
– Ja sitten 2000-luvun alussa, kun olin myrtsääntynyt Miljoonasateeseen, niin mä ajattelin että vittu mä rupean tekemään jotain ihan muuta. Mutta ei sitäkään kauan kestänyt.
– Mä olen myös julistanut valkoisen paperin kammon ohimenneeksi asiaksi kaikessa kirjoittamisessa. Kahlekuningaskirjassa on luku vivuttamisesta, joka on mun mielestä aika hieno luku, että miten ihan mistä tahansa voi värkätä tekstiä. Ja sitten mulla on sellaisia keinoja, että jos istun työpöydän ääreen, ja tajuan, että nyt ei kyllä lähde, niin päätän että tämä on se päivä kun teen paskan tekstin. Eka päivä voi mennä roskikseen, mutta toisena päivänä alkaa jo tarttua jotain.
Millaisia Miljoonasateen ulkopuolisia projekteja on nyt käynnissä?
– Nyt minä kirjoitan musiikkia aivoinfarktipotilaille Helsingin yliopiston tutkimukseen, jossa tutkitaan musiikin käyttöä kuntoutuksessa. Musiikki on loistava tapa, koska jos ajatellaan että esimerkiksi puhe tapahtuu aivojen tietyssä osassa, niin musiikki tapahtuu joka puolella.
– Näillä potilailla on elämä järkkynyt. Sä olet voinut olla elämäsi sankari, bisnes menee helvetin hyvin ja sanot vaimollesi, että pari vuotta mä vielä teen ja sitten muutetaan Espanjaan ja otetaan drinkkiä uima-altaan reunalla. Sitten lähdet lenkille ja yhtäkkiä istutkin pyörätuolissa, vaimo vaihtaa sulle vaippaa eikä sulta tule puhe. Semmoisille ihmisille tässä nyt teen sitten lauluja.
Olet vuosikymmenten mittaan tehnyt paljon tekstejä muillekin artisteille, mutta vähemmän nykyään. Ainakaan et ole tehnyt Pyhimyksen Jättiläistä (2018) lukuun ottamatta uudemmille artisteille.
– Mulla oli 25 vuoden ihan ajan koko ajan tilaus päällä jonnekin. Jos joku nyt kysyisi, niin varmaan tekisin vieläkin, mutta ne loppui kuin seinään. Mä en mielelläni tee kustannussopimusta, vaikka olen joskus tehnyt, koska siinä menee heti kustantamolle 30 prosenttia. Ja kustantamoillahan on itsellään isoja kirjoittajatalleja. Levy-yhtiökaverit myös aika paljon haluaa sanella sisältöä, ja kai ne kokee että mä olen vanha änkyrä jonka kanssa ne ei halua leikkiä.
– Mutta en minä siitäkään ole katkera. Tekemistä mulla riittää, ja jos pitäisi valita että teenkö tekstejä iskelmäartistille vai aivoinfarktipotilaille, niin kyllä jälkimmäinen on paljon kiinnostavampaa.
Musiikin ohella teatterin tekeminen on kulkenut elämässäsi opiskeluvuosista saakka. Usein nivoutuen puolisosi Sirkku Peltolan teatteritöihin.
– Sirkun yksi ensimmäisiä ammattiteatteriohjauksia oli Jyväskylän kaupunginteatterissa Hannu Salaman Se tavallinen tarina, johon Miljoonasade teki biisit (1988). Jälkikäteen ajatellen se oli mulle ensimmäinen snaijaus, että minkälaisia tekstejä teatteriin pitää tehdä. Laulut on siinä sen takia, että ne avaa niitä ihmisiä sisältä päin.
– Teatterin puolella mun päätyö on ihan selkeästi ollut Momentum 1900 (Tampereen työväen teatteri, 2022). Mä tein sitä oikeasti viisi vuotta, enkä kyllä tule ikinä tekemään toista niin isoa.
Entä musiikin puolella, mitä pidät päätyönäsi?
– Mun elämähän kiertää laulua, se on aina ollut se juttu. Jos ajattelen Lato-orkesterin lastenmusaa tai Salorantala Soin kupletteja tai Miljoonasateen suomirockia, niin kaikessa siellä keskellä on laulu. Mä yritän vain lähestyä sitä mahdollisimman monesta eri suunnasta.
Teksti: Mikko Meriläinen
Lue koko haastattelu Soundista 9/23.