Jukka Takalo katsoi kuihtuvaa kotikyläänsä ja kirjoitti kappaleen, johon Bruce Springsteen voisi samaistua

Niko Peltonen toimittaa Soundiin Martti Luther ja muovipussi -juttusarjaa, jossa tutkitaan suomalaisia poplauluja kulttuurihistorian valossa. Vuoden 2020 ensimmäisen Soundin artikkeli käsittelee Jukka Takalon tuotantoa.


Martinniemi on merenrantakylä entisessä Haukiputaan kunnassa, Oulun pohjoispuolella. Vuosikymmeniä sen elämänmenoa hallitsi vuonna 1905 perustettu saha, joka toi pikkupaikkakunnalle kansainvälistä kauppaa, värikästä elämänmenoa ja tietysti töitä. Parhaimmillaan Martinniemi kamppaili Kotkan kanssa Suomen suurimman puutavarasataman asemasta.

Ajat muuttuivat, 1950-luvulla kukoistuskauttaan elänyt saha kävi lopulta kannattamattomaksi ja lakkautettiin vuonna 1988. Silloin parikymppinen Jukka Takalo oli aloittamassa uraansa Aknestik-yhtyeen laulajana. Bändi ei koskaan peitellyt haukiputaalaisia juuriaan, onpa yksi sen rakastetuimmista kappaleista nimetty kotikunnan mukaan. Mutta definitiivisen kotipaikkalaulunsa Takalo teki vasta toiselle sooloalbumilleen Vastarannan laulut (2011), tosin kappale ilmestyi singlenä peräti kolme vuotta ennen pitkäsoittoa.

Olen usein kutsunut Martinniemeä springsteeniläisimmäksi Suomessa koskaan tehdyksi biisiksi. Takalo alleviivaa tietysti vaikutelmaa tarkoituksella kosketin- ja kitaraintrolla, joka on kuin Born to Run lokalisoituna jäyhemmänsorttiselle Pohjois-Pohjanmaalle. Toinen ilmeinen rinnastus Brucen tuotannosta olisi My Hometown, jossa on sama alkuasetelma kuin Martinniemessä: kertoja istuu pienenä poikana isänsä kanssa autossa, isä kertoilee tarinoita kotikaupungista, sen ihmisistä ja olemuksesta.

Kumpikin tarina jatkuu tietysti niin, että työt loppuvat, kaupunki kuihtuu, mutta ihmisten on silti koetettava elää.

Takalo etenee kuitenkin paljon Springsteenin kopiointia tai edes lokalisointia syvemmälle ja piirtää muutamassa säkeistössä tarkan kuvan siitä, miltä juuri Martinniemessä tuntui elää ja olla ja millaisia ihmisiä siellä eli ja oli. Viitekehys on 1970-luvun Suomi, mutta kansainvälisestä kauppasatamasta katsottuna sekin näyttää moniarvoisemmalta kuin yksiulotteisissa mielikuvissa.

­”Isän kanssa me istutaan meiän ysikutos-Saabissa / Tuo Hauki-Jussi muuten, se ei ole kaapissa / Ja tuota maalaria, sitä ei ole siunattu aivoilla / Ja tuo rouva tuolla oli ennen tyttö laivoilla.’

Ylvään kertosäkeen manifesti ”Ei se tuokaan aivan täysillä käy / mutta silti sahalla se töissä vain käy” tiivistää inklusiivisen ja yhteisöllisen yhteiskunnan ihanteen, siis sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion. Tai kun laulussa kylällä oli ennen kaksi vappumarssia, lienee paikallaan siteerata myös Marxia: Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.

Mutta ei kylällä pelkästään työtä ollut, vaan huveja myös, niitäkin kenties jokaisen tarpeiden mukaan: ”Tuossa talossa näytettiin ennen elokuvia / ja tuossa toisessa merimiehet piti öisin huvia / Ja tuossa oli kenttä, jossa peli oli aina rajua / Nyt kentänlaidan pultsarit jo puskee pajua.

Kulta-aikojen Martinniemessä oli elokuvateattereita kaksikin, samoin useita kauppoja ja kapakoita. Kaksin kappalein kerrotaan tarvitun myös kyläpoliiseja.

Kaikki tietävät, mikä teki kulta-ajasta lopun, mutta laulun loppunostatus vaatii silti sen sanomisen ääneen: ”Kapitalismin lait kovemmiksi ovat muuttuneet / Raha jumalaksi tehty, siitä tuulet suuttuneet / Moni henkensä eestä joutunut on lähtemään / Mutta kylä jäi siihen, ja henki elämään.

Kun se kehitykseksi kutsuttu pienentää maailmaa, köyhdyttää se sitä myös, sikäli kuin rikkaudella tarkoitetaan elämän lonkeroiden ulottumista monissa eri muodoissa mahdollisimman moniin eri paikkoihin. Ne paikat ovat aina ihmisten koteja, jonkun juuret etsivät aina ravintoa maaperästä, jossa sitä ei enää ole.

Martinniemen sahan voimalaitoksen 72-metrinen piippu hallitsi kylää eräänlaisena muistomerkkinä vuoteen 2017 asti, kunnes se purettiin turvallisuusriskinä: oli asbesti- ja homevaaraa, piipun sortumistakin pelättiin. Paikallisiin niin ikään kuulunut kirjailija Joni Skiftesvik luonnehti silloisessa Ylen jutussa piippua ”melkein kuin inhimilliseksi olennoksi”, joka tarkkaili kyläläisiä ja näiden tekemisiä.

Metafora kapitalismin ja työväenluokan sopimukselle, joka sanottiin yksipuolisesti irti.

Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 1/20.