Klassikkoalbumi, jolla kiteytyy Rushin soundi – Moving Pictures täyttää 40 vuotta

Rushin kaupallisesti menestynein albumi julkaistiin 12.2.1981

Rush perustettiin Torontossa, Kanadassa 1968. Basistilaulaja Geddy Lee, kitaristi Alex Lifeson ja rumpali John Rutsey julkaisivat ensimmäisen albuminsa vuonna 1974. Pian levyn julkaisun jälkeen Rutsey, joka ei jakanut samaa innostusta progressiivisempaan musiikkin kuin Lee ja Lifeson, jäi pois ja rumpujen taakse löydettiin Neil Peart.

Peartin kyvyt niin soittajana kuin sanoittajana innostivat trioa viemään musiikkiaan debyytin suoraviivaisemmasta rockista yhä kokeilevampaan suuntaan. Kahden heikommin menestyneen levyn jälkeen yhtye sai levy-yhtiöltään vielä yhden mahdollisuuden. Vuonna 1976 julkaistulla 2112-albumilla Rush löysi itsensä ja jätti pysyvän jälkensä progressiivisen rockin historiaan.

1980-luvulle tultaessa Lee, Lifeson ja Peart tunsivat kulkeneensa pitkien, moniosaisten ja kokeilevien biisien polkua niin pitkälle kuin se voi. Trio päätti palata lähemmäs perusasioita: kappaleet lyhenivät ja niistä tuli melodisempia sekä helpommin lähestyttäviä. Vuonna 1980 ilmestynyt Permanent Waves -levy oli ensimmäinen askel tähän helpompaan ja radioystävällisempään suuntaan, ja sillä kuuli vaikutteita muun muassa reggaesta, new wavesta ja pop rockista. Myös edellisillä levyillä bändin arsenaaliin lisätyt syntetisaattorit alkoivat saada yhä isompaa roolia Rushin soundissa.

Permanent Waves tasoitti tietä yhtyeen seuraavalle pitkäsoitolle, josta tuli yhtyeen kaupallisesti menestynein albumi. 12. helmikuuta 1981 julkaistu Moving Pictures ampui trion kertaheitolla suursuosioon. Tyyli, josta edellisellä levyllä kuultiin jo esimakua, hiottiin täydelliseksi Moving Picturesilla, joka on hittiä hitin perään.

Albumin kannen on suunnitellut ja toteuttanut monista klassisista levynkansista tunnettu Hugh Syme, joka on vastannut Rushin kansista vuoden 1975 Caress Of Steel -levystä asti. Kannessa on kolme eri tulkintaa levyn nimestä: muuttomiehet kantavat tauluja eli kuvat liikkuvat, väkijoukko itkee kuville (moving tarkoittaa tässä tapauksessa liikuttavaa) ja takakannessa koko tapahtumaa seuraa kuvausryhmä, joka tekee elokuvaa, eli liikkuvaa kuvaa.

Tom Sawyer

Tom Sawyer on Rushin Free Bird, Hotel California tai Bohemian Rhapsody: kappale, jonka kaikki tunnistavat ja johon Rushin soundi olennaisesti kiteytyy. Vaikka itse kappale ei olisikaan tuttu, harvassa ovat ne, jotka eivät ole kuulleet kappaleen käyntiin polkaisevaa bassosyntetisaattorin uhkaavaa ryöpsähdystä tai ilmarummuttaneet Peartin c-osan filliä. Kappaleet sanat Peart kirjoitti puolestaan harvinaisesti yhteistyössä ulkopuolisen tahon eli Pye Duboisin kanssa.

”Hänen alkuperäinen tekstinsä oli kuvaus nykypäivän kapinallisesta, vapaamielisestä yksilöstä, joka kulkee maailman läpi avoimin silmin ja määrätietoisesti. Lisäsin tekstiin teemoja sisälläni olevan pojan ja miehen yhdistämisestä ja siitä, miten ihminen eroaa siitä, millaisena muut hänet näkevät olevan”, Peart on kuvaillut.

Red Barchetta

Richard S. Fosterin A Nice Morning Drive –novelli inspiroi Neil Peartia kirjoittamaan sanat Red Barchettaan, joka on hyvä esimerkki Rushin tarinallisista kappaleista. Se kertoo maailmasta, jossa moottoroidut ajoneuvot on kielletty. Kappaleen päähenkilö asuu maaseudulla, jossa hänellä on piilossa Ferrari 166 MM Barchetta, jota hän aika ajoin ajeluttaa. Red Barchetta kuvailee yhden ajomatkan tapahtumia, jossa päähenkilö saa poliisit peräänsä.

”Tarkoituksenamme oli luoda kappale, joka saa kuulijan mielikuvituksen liikkeelle ja jossa on toimintaa. Siitä tulee tavallaan elokuva ja mielestäni onnistuimme siinä erittäin hyvin. Olemme yrittäneet siitä lähtien tehdä musiikistamme mahdollisimman visuaalista, mutta erityisesti tuo kappale onnistui siinä hyvin ja se on aina ollut yksi suosikeistani. – – Pidän siitä, miten eri osat nivoutuvat yhteen. Pidän tunnelman muutoksista, melodiasta, kappaleen dynamiikasta – siitä, miten se alkaa tunnelman luovilla harmonioilla, siirtyy siitä kohti ajamisen tunnetta musiikin ollessa liikkuvaa ja eloisaa. Lopussa palataan takaisin rauhalliseen tunnelmaan. Kappale kantaa kuulijan mukanaan toiseen pisteeseen”, Alex Lifeson kuvailee In The Studio -dokumentissa.

YYZ

Keikkavakio ja yksi bändin tavaramerkkikappaleista on instrumentaali, jossa kukin soittaja pääsee vuorollaan valokeilaan esittämään taitojaan. Nimi YYZ viittaa Toronton lentokentän sijaintikoodiin. Alun rytmityksessä toistetaan kirjainyhdistelmää kansainvälisenä morse-koodina (y= 1 pitkä, 1 lyhyt, 2 pitkää ja z= 2 pitkää, 2 lyhyttä).

”Ajattelimme, että siitä saisi hyvän intron kappaleelle. Sitten päätimme, että kappale kuvailee elämää lentokentillä, joten osiot vaihtelevat eksoottisista tunnelmista toiseen. Lopun huippukohdassa kaikki palaavat jälleen yhteen”, Peart kuvaili vuonna 2021 antamassaan haastattelussa.

Limelight

Kappaleessa Neil Peart pohtii omaa suhtautumistaan bändin kasvaneeseen suosioon sekä innokkaisiin faneihin. Peartista kaikenlainen henkilöpalvonta tuntui kiusalliselta eikä hän myöskään osallistunut Lifesonin ja Leen tavoin meet & greet -fanitapaamisiin. Miehen suhtautumista kuvaa hyvin esimerkiksi kappaleen rivi ”I can’t pretend a stranger is a long awaited friend”.

”Olin nuorena kova The Who -fani ja kävin paljon keikoilla, mutten ikinä kuvitellutkaan meneväni takahuoneeseen tai hotellille kyttäämään bändin saapumista tavatakseni heitä. Kun Rush alkoi menestyä, oli shokeeraavaa huomata faneissamme noita piirteitä”, Peart kertoo Classic Albums -dokumentissa.

Musiikillisesti kappale tukee tätä teemaa: kevyet ja iloisemmat säkeistöt kuvaavat suosion hyviä puolia, kertosäe ja erityisesti Lifesonin kitarasoolo puolestaan kylmiä ja yksinäisiä hetkiä.

The Camera Eye

The Camera Eye kuvaa New Yorkin ja Lontoon hektistä elämää, ja miten eri suurkaupungeilla on oma tunnelmansa ja rytminsä. Nimi tulee John Dos Passosin samannimisestä novellista, joka on myös sanoitusten inspiraation lähde. Kappale oli yksi fanien suurimmista toivebiiseistä, jota kuitenkin soitettiin keikoilla hyvin harvakseltaan. 80-luvun alun jälkeen se löysi tiensä keikkasettiin vasta vuonna 2010 alkaneella Time Machine -kiertueella, jolla yhtye soitti koko Moving Pictures -albumin alusta loppuun. Yhtye vieraili kiertueen tiimoilta myös Suomessa.

Witch Hunt

Witch Hunt on osa Neil Peartin Pelko-sarjaa. Alun perin trilogiaksi kirjoitettu sarja käsittää kappaleet The Enemy Within Grace Under Pressure -levyltä (sisäinen pelko), The Weapon Signals-levyltä (pelko aseena) ja Witch Hunt (pelko massojen liikuttajana). Peart kirjoitti myöhemmin sarjaan neljännen osan Vapor Trails -levylle (Freeze).

Lifeson muisteli In The Studio -dokumentissa, miten yhtye äänitti kappaleen alussa kuultavan väkijoukon luomusti albumin äänityspaikkana toimineen Le Studion pihalla Quebecissa.

”Oli todella, todella kylmä, sillä olimme jo pitkällä joulukuussa. Asetimme pari mikkiä ulos ja aloimme huutaa ja mesota. Nauhoitimme sitä parin raidan verran. Meillä oli pullollinen viskiä tai jotain lämmikkeenä ja mitä enemmän pullo tyhjeni, sitä erilaisempia sävyjä meidän melskaaminen sai. Olimme äänittäneet varmaan kahdentoista raidan edestä sitä touhua, kun menimme tarkkaamoon kuuntelemaan lopputulosta. Se oli hysteeristä. Aina välillä kuuli, kun joku sanoi jotain todella typerää”, Lifeson muisteli huvittuneena.

Vital Signs

Levyn päättää muista kappaleista selkeästi erottuva Vital Signs, jossa reggae-vaikutteet tulevat esille selkeimmin.

”Sen kirjoittaminen oli hulvatonta. Se tehtiin studiossa noin viidessä minuutissa. Kasasimme sen vain nopeasti ja meillä oli hauskaa niin tehdessämme. Sitä on myös hauska soittaa – se esittelee Rushin omituisempaa puolta, mille on mielestäni aina tarvetta”, Geddy Lee totesi The Plain Dealer -lehdessä vuonna 2011.

Vaikka tekijöillä olikin hauskaa, fanit eivät lämmenneet kappaleelle ihan toivotulla tavalla.

”Se vaati yleisöä reagoimaan rytmisesti hyvin eri tavalla – kappaleessa ei ollut selkeää iskua [ensimmäisellä tahdilla], siinä oli kaikuja reggaesta ja new wave -musiikista, joista imimme paljon vaikutteita. Kesti noin kolmen kiertueen verran, ennen kuin yleisö pääsi biisiin mukaan. Meille se oli kuin vauva – soitimme sitä jatkuvasti emmekä luovuttaneet, koska uskoimme siihen. Mielestäni se edustaa yhä parasta kulminaatiopistettä, jossa musiikki, sanat ja rytmi kohtaavat. Siinä on monia tasoja todella simppelistä ja minimaalisesta isoon ja monikerroksiseen soittoon. Se on meille hyvin erityinen kappale, mutta meidän piti olla sen kanssa kärsivällisiä ja odottaa, että yleisö ymmärtää meitä”, Lifeson kommentoi vuorostaan Guitar for the Practicing Musicianissa vuonna 1986.

Moving Pictures on levy, joka on kestänyt hyvin aikaa ja se on edelleen niin fanien kuin kriitikoiden suosiossa. Esimerkiksi Rhythm Magazinen lukijat äänestivät levyn maailman progressiivisimmaksi rumpualbumiksi. Sekä Moving Pictures että 2112 löytyvät myös 1001 Albums You Must Hear Before You Die -listalta ja Rolling Stone -lehden päivitetyllä 500 kaikkien aikojen parasta levyä -listalta Moving Pictures löytyy sijalta 379. Levyn kappaleita voi myös kuulla monissa elokuvissa (kuten Fanboys, Adventureland ja I Love You, Man) ja sarjoissa (kuten The Sopranos, American Dad!, Family Guy ja Futurama).

Kuten tammikuussa 2020 syöpään menehtynyt Neil Peart yllä olevassa vanhassa haastattelupätkässäkin toteaa, Moving Pictures tehtiin nimenomaan keikoilla soitettavaksi. Vaikka kappaleet ovat haastavia, niissä ei ole elementtejä joita trio ei pystyisi tuottamaan livetilanteessa. Tom Sawyer, YYZ ja Limelight pysyivät keikkavakioina bändin viimeiseen kiertueeseen saakka. Ja kuten jo edellä mainittiin, levy soitettiin läpi kokonaisuudessaan Time Machine -juhlakiertueella albumin täytettyä pyöreät 30 vuotta. Kiertueen Clevelandin-konsertti myös kuvattiin ja julkaistiin dvd:nä marraskuussa 2011.

Teksti: Vesa Siltanen
Artikkeli julkaistu alun perin 12.2.2016. Juttua päivitetty 12.2.2021.