Varhain eräänä aamuna puhelin soi. Knucklebone Oscar herää pirinään, haparoi luurin käteensä, sanoo pöpperöisen haloon ja kuulee tutun äänen. Soittaja on Boomhauer-yhtyeen laulaja-kitaristi Saku Krappala.
– Sieltä kuului: ”Lähde Norjaan soittamaan bassoa! Me tarvitaan äkkiä tuuraaja! Lento lähtee parin tunnin päästä!” Knucklebone Oscar muistelee työhuoneessaan Helsingin Käpylässä.
– Vastasin, että ”Okei, mä tulen.”
Tämä tapahtui kauan sitten, mutta se kertoo huomattavan paljon Knucklebone Oscarista ja hänen urastaan. Tämä mies ei järkeile tai suunnittele. Hän elää hetkessä ja reagoi nopeasti. Sama pätee hänen siviiliminäänsä Oskari Martimoon, mutta ei onneksi ihan aina.
Spontaani ote elämään on sisäsyntyistä, ei vapaan kasvatuksen tulosta. Aaro Oskari Martimo (s. 1972) ei varttunut boheemien pesässä vaan ihan tavallisessa porvarillisessa helsinkiläisperheessä. Hänen isänsä on insinööri ja äiti varatuomari.
Jos oikein huolella etsii, suvusta löytyy myös kansanmusiikkipelimanneja ja yksi kansainvälisesti arvostettu barokkimuusikko, mutta ei se mitään merkitse. Hänen lapsuudenkodissaan oli vain muutamia kasiraitakasetteja, kuten Simon & Garfunkelia ja Hiski Salomaata, eikä niitä juuri kuunneltu.
– Isosysteri kuunteli jotain kasarihittejä, Martimo muistelee. – Sillä oli jotain vinyylejä, Laura Branigania ja Bruce Springsteeniä. Aloin käydä piano-ja kitaratunneilla vain siksi, että mutsista oli ihana ajatus, että Osku osaisi soittaa jotakin. Se oli ihan hirveetä. En tykännyt yhtään.
Valaistuminen tapahtui vasta vuosia myöhemmin, kun teini-ikäinen Oskari kuuli BB Kingiä, Buddy Guyta ja Jimi Hendrixiä.
– Musta musa, blues ja skittajutut iskivät tosi kovaa. Se oli todellinen herääminen, jonka jälkeen musa alkoi oikeasti kiinnostaa. Siinä vaiheessa soittotuntipohja auttoi pääsemään musaan sisälle. Sain ekan sähkökitaran ja styrkkarin systerin silloisen puolison veljeltä, joka soitti bändissä nimeltä Pienet Miehet.
Nuoren kitaristin ensimmäiset yhtyeet olivat koulussa kyhättyjä viritelmiä, joita ei oikein edes voinut bändeiksi sanoa. Ne saattoivat tapailla Scorpionsia tai Iron Maidenia ja heti perään Kolmatta Naista, koska kaikilla soittajilla oli erilainen musiikkimaku.
– Ne biisit eivät kiinnostaneet mua enkä osannut soittaa niitä. En varsinaisesti kieltäytynyt kuuntelemasta ajankohtaista musaa, mutta en ymmärtänyt sitä. Siihen aikaan oli vaikea löytää samanhenkisiä soittokavereita. Blues ei ollut silloinkaan mitään nuorisomusaa vaan villatakkimiesten musiikkia. Mä suhtauduin siihen nuoren miehen puristisella intohimolla. Musan piti nousta sieltä, mistä Muddy Waters oli tullut. Jopa Stevie Ray Vaughan oli aluksi liian teksasrokkia mulle.
Kuuluisaa vaaran tuntua
Ajan mittaan samanhenkisiä ihmisiä löytyi. Helsinkiläisestä Fennica Records -levykaupasta tuli Martimolle tärkeä paikka. Siellä työskennellyt musiikkikirjoittaja ja muusikko Honey Aaltonen (1960–2022) oli hänelle merkittävä henkilö.
– Honey oli aina tosi auttavainen ja esitteli mulle skittoja ja musaa. Katsoin häntä ylöspäin, Martimo muistelee.
Ensimmäinen kunnon bändi sai alkunsa varsin epätodennäköisessä ympäristössä, armeijassa.
– Olin upseerikokelaana, kun tapasin Jaakko Mansikkamäen eli Telamiina-Jaskan, joka oli sellainen kuriton rockabillykitaristi. Me perustettiin bändi, johon tuli rumpaliksi S. Isaksson ja basistiksi A-Rapa Antti Mykrä.
Knucklebone Oscar & His Hitmen soitti ensimmäisen keikkansa vuonna 1993. Bändi oli huomiota herättävä ilmestys hillityssä bluesskenessä. Martimon alter egon riivattu lavakäyttäytyminen pani miettimään, oliko bluesmiehen ja paholaisen välisissä sielukaupoissa mennyt jotakin pahemman kerran pieleen.
– Useimmat alan bändit soittivat rauhallisesti, mutta meissä oli vanhan rhythm and bluesin ja rock’n’rollin riehakkuutta, sitä kuuluisaa vaaran tuntua. Esiintyminen oli arvaamatonta, kaoottista, aika saatanan railakasta toimintaa. Lavalla sahattiin kitaroita, ja joskus terä osui käteen niin että veri lensi, ja me soitettiin toistemme olkapäillä soittamassa ja yleisön seassa. Ajattelin olevani vähintään yhtä paljon viihdyttäjä kuin soittaja.
Bändi oli päättänyt painaa adrenaliinipiikin bluesin sydämeen, ja se toimi. Maine kasvoi pääkaupunkiseudulla, ja 1990-luvun puolivälissä Bluelight Recordsin Mika Myyryläinen ehdotti levyn tekemistä. This Is Knucklebone Oscar & His Hitmen! ilmestyi vuonna 1996.
– Se tehtiin hirveän nopeasti. Olin tosi pettynyt soundeihin, joita pidin liian moderneina. Se vitutti mua monta vuotta ja vähän vieläkin. Mutta mulla oli ollut vain kaksi haavetta: päästä keikalle ja tehdä levy. Molemmat toteutuivat hetkessä.
Ja huolella toteutuivatkin. Keikkamyyjä Ben Pennanen otti asiakseen laajentaa yhtyeen Helsinki-keskeistä maailmankuvaa buukkaamalla sille esiintymisiä eri puolille Suomea ja Tallinnaankin.
– Me liikuttiin kahdella henkilöautolla. Keikkamestoja oli paljon, siihen aikaan pystyi tekemään parin viikon klubikiertueita. Me soitettiin sata, joskus jopa 150 keikkaa vuodessa, ja saatiin paljon huomiota rajulla show’lla. Meidän ilmaisuvoima ja energia ja vuorovaikutus puri jengiin musiikkimausta riippumatta. Kun panee itsensä likoon ja menee rajoille, se toimii.
Muutaman intensiivisen vuoden jälkeen Knucklebone Oscarin ensimmäisen levyttäneen kokoonpanon tie päättyi.
– Meillä oli oma homma hallussa, mutta me ei osattu uudistua. Loppujen lopuksi bändi jäi tyhjiöön ja kaikki halusivat tehdä jotain muuta.
Itseään ruokkiva hirviö
Uusi visio avautui heti, kun edellinen hiipui. Martimo haali ympärilleen uuden porukan, jossa vanhoista ajoista muistutti enää Telamiina-Jaska. Pete Loukalan, Juha Litmasen ja Sami Niemisen kanssa perustettu bändi oli edellistä ammattitaitoisempi ja monipuolisempi.
– Musassa oli erilaisia sävyjä ja svengejä, mutta se ei ollut mikään yhteen kasvaneiden luonnonlasten ryhmä. Me tehtiin yksi levy, Songs From My Heart (2001), ja vielä enemmän keikkoja kuin edellisellä bändillä.
Martimo naurahtaa tuon ajan olleen ”aika rapeeta sekoilua”.
– Klassisin klisee oli hotellihuoneen tuhoaminen. Aamulla piha ikkunan alla oli kuin kaatopaikka teeveineen ja sohvakalusteineen. Me oltiin jo melkein hiivitty ulko-ovelle asti, kun respasta kuului: ”Pojat, tulkaas tänne vähän juttelemaan.” Vieläkin naama punoittaa muistellessa. Seinän takana majaillut lapsiperhe oli joutunut vaihtamaan huonetta, eivätkä festarin muut bändit saaneet liksaansa ennen kuin asia oli selvitetty. Porsastelu kävi kalliiksi ja hirveä morkkis tuli.
Uusiutunut Hitmen etsi rajoja myös esiintyessään. Ennen pitkää ne tulivat vastaan.
– Me ajettiin livemeininkiä koko ajan pidemmälle, pantiin aina vähän enemmän peliin. Mulla on varmaan vieläkin porttikieltoja eri keikkapaikkoihin. Villiä apinamiestä ei haluttu toista kertaa pelaamaan ananaksella pesistä tai kolhimaan parkettia.
– Esiintyminen oli itseään ruokkiva hirviö. Aluksi sitä tehtiin täysin fiiliksen vallassa, mutta sitten niitä juttuja alkoi toistaa tietoisesti. Siitä tuli rutiinia: ”no niin, kantakaa se kuvaputkitelkkari tänne, niin mä mäiskin sitä.” Yleisö tiesi odottaa tiettyjä juttuja ja oli kai tyytyväinen, kun show oli mitä oli.
Hulluuden aika oli ohi, kun Oscar ei enää saanut omasta riehumisestaan mitään irti. Myös Hitmen jäi historiaan. Seuraava bändi oli Circus Knucklebone, jonka Martimo perusti Stringbeansista tutun Sami Roineen kanssa. Yhtye teki venäläiselle firmalle levyn nimeltä It’s A Psychoblues Freakshow! (2006).
– Ikävä kyllä se juttu ei oikein koskaan lähtenyt toimimaan. Me ei puhuttu samaa kieltä musan tekemisessä. Se meni liian kauas bluesista, joka on mun core-asia, eivätkä soittajat olleet samasta puusta. Ja kun oli kaksi liidaavaa solistia, bändistä tuli kaksipäinen kotka. Mulle se oli hukassa olemista ja etsikkoaikaa.
Kun sirkus lakkasi kiertämästä, Martimo kasasi taas uuden bändin. Tällä kertaa otsikkona oli simppelisti Knucklebone Oscar.
– Niko Votkin, Janne Valppu, Tommi Ollikainen ja minä oltiin helvetin hyvä kvartetti. Meidän levy Back From The Jungle (2008) oli makee sekoitus bluesia ja garagea.
Nelikko esiintyi aluksi bluestapahtumissa, mutta sitten musiikki kehittyi rajummaksi ja rouheammaksi. Sitä oli yhä hankalampaa lokeroida bluesiksi, garageksi, action rockiksi, psychobillyksi tai yhtään miksikään. Sellainen on musiikillisesti mielenkiintoista mutta kaupallisesti hankalaa.
– Meidän gumbo ei solahtanut mihinkään genreen. Sellaisesta on ollut mulle paljon harmia. Mua itseäni se ei haittaa, mutta se vaikuttaa keikkailuun. Monet tapahtumat ovat musatyylien suhteen niin puristisia, etten sovi esiintyjien joukkoon
Toisaalta Martimon fokus ei ollut enää kotimaisissa niche-tapahtumissa. Back From The Jungle ilmestyi Saksassa Rookie Recordsin kautta, ja Knucklebone Oscar löysi sieltä managementin ja ohjelmatoimiston. Bändi vastasi Keski-Euroopan kutsuun.
– Me rundattiin Saksassa tosi paljon usean vuoden ajan, yritettiin oikein tosissaan, kohkattiin, viihdytettiin ja saavutettiin kulttimainetta. Meillä oli hullu rock’n’roll-show, mutta ei mitään sliipparispedeilyä vaan hyvää musaa ja soittamista. Me tehtiin Rookielle toinenkin levy, roisisoundinen Welcome To Trash Vegas (2010), ja keikkailtiin helvetisti.
Hahmo nimeltä Knucklebone Oscar on osittain Oskari Martimo, osittain mielikuvituksen tuotetta. Vuonna 2012 ensi-iltaan tullut Oskari Pastilan elokuva Knucklebonehead otti lähtökohdakseen tämän kaksijakoisuuden. Knucklebonehead on puoleksi fiktiota, puoleksi faktaa.
– Leffan ideana oli ristiveto perheellistymisen ja tuhoamisvimman välillä. Niihin aikoihin Olavi Paananen järkkäsi meille pitkän rundin Kiinaan, ja Pastila lähti mukaan kuvaamaan. Me kierrettiin Kiinassa 14 keikan verran. Se oli mieletön, mielenkiintoinen ja absurdi elämys.
Näinä vuosina kiertuemeininki oli jälleen ”aika rapeeta” myös lavan ulkopuolella.
– Ne olivat mielettömiä mutta raskaita aikoja. 22-Pistepirkon Asko Keränen huomautti kerran, että ei keikkailu itsessään ole raskasta, vaan kyse on siitä, miten raskaaksi sen itselleen tekee. On se niinkin, mutta jatkuva Suomen ja Saksan välillä matkustaminen oli työlästä. Me puhuttiin paljon Berliiniin muuttamisesta, mutta me ei koskaan tehty sitä. The King Of Helsinki -levyn (2016) aikaan me vielä kierrettiin Saksassa, mutta sitten se kaari tuli päätökseensä.
Paluu juurille
Knucklebone Oscarin musiikillinen ympyrä sulkeutui, kun hän kyllästyi garagen jyystämiseen ja meni sinne, mistä kaikki oli alkanut. Hän palasi perinteisemmän bluesin pariin, aikaan ennen rock’n’rollia.
– Me perustettiin Mikanderin Jukan ja Kumpulaisen Riston kanssa White Knuckles Trio. Sen eka levy Got It Bad (2015) oli kova blueshitti. Me kierrettiin sillä kokoonpanolla Suomea ja käytiin Baltiassa, Jenkeissä ja ties missä. Jossain vaiheessa Eero Raittinen tuli solistiksi keikoille. Sillä kokoonpanolla tehtiin livelevy Live At Suisto (2019).
Viiden vuoden jälkeen White Knuckles Trio loppui. Siinä vaiheessa Martimolla oli jo uusi rauta tulessa. Satunnainen kohtaaminen Tuomari Nurmion kanssa oli johdattanut hänet hurmahenkisen gospelin pariin.
– Kaikki lähti siitä, kun me tavattiin Handen kanssa Weird Antiques -liikkeessä ja huomattiin diggaavamme samantyyppistä musaa, myös gospelia. Me tehtiin siltä pohjalta Judge Meets The King -ep (2018), Believe It Or Not -albumi (2022) ja konserttisalikiertue päälle.
Siitä, kun Knucklebone Oscar & His Hitmenin ensimmäinen inkarnaatio alkoi puhuttaa blueskansaa, on noin kolmekymmentä vuotta. Sinä aikana musiikkibisnes on muuttunut täysin. Martimo ei kuitenkaan koe jääneensä alan mullistusten riepoteltavaksi.
– Esimerkiksi striimaus ei ole vaikuttanut meikäläisen tekemisiin mitenkään. En ole koskaan hirveästi edes digannut levyjen tekemisestä. Studiotyöskentely on epäluontevaa mulle ehkä sen vuoksi, että olen luonteeltani hetkessä eläjä. Levyt ovat vähän niin kuin pakollisia käyntikortteja. Tämä nykyaikainen sinkkujulkaisuhomma voisi sopia mulle. Sillä lailla uuden musan ilmestymiseen ei menisi aina miljoonaa vuotta.
Spontaanin ja villin Knucklebone Oscarin onneksi Oskari Martimossa on aina ollut myös järkevä puoli, joka kykenee harkitsemaan päätöksiään.
– Mulla on ollut kaiken aikaa kaksi ammattia. Musiikista on tullut tuloja, mutta olen myös valmistunut Taikin Media Labista maisteriksi. Olen tehnyt työkseni AV-alan juttuja, kuten äänisuunnittelua, videokuvausta ja muuta. Silti on ollut raskaitakin aikoja. On pitänyt pinnistellä eteenpäin ja tehdä vitusti duunia.
Knucklebone Oscar tahtoo edelleen viihdyttää, mutta eri tavalla kuin ennen. Esimerkiksi tavaroiden tuhoaminen ei enää kuulu kuvioon.
– En mä enää tee sellaista… paitsi ehkä läpällä joskus. Keikat ovat nyt enemmän musiikkia. Enää me ei soiteta niin saatanan lujaa, ja nyt keskitytään sovituksiin ja grooveen. Viisikymppisenä musan tekeminen on hyvin erilaista kuin kaksikymppisenä. Nykyään mieluummin korjaan kamoja kuin rikon niitä.
Knucklebone Oscar on tehnyt pitkästä aikaa oman levyn. Martimo sanoo, että Uncle Knuckle -albumin vastaanotto jännittää. Kyseessä on tavallista bändilevyä erikoisempi julkaisu.
– Sillä on bändisoittoa, samplejuttuja, livesoittoa ja niiden erilaisia hybridejä. Osa biiseistä on vanhoja, makeita juttuja, jotka kaivoin pöytälaatikosta ja tein viimeinkin valmiiksi. Levyn nimi on Uncle Knuckle, mutta se voisi olla yhtä hyvin Lost & Found. Tai Friends & Family, koska mun poika laulaa yhdellä biisillä. Monta muutakin fiittaajaa on: Tuomo Prättälä, Molly Moonstone, Tuure Kilpeläinen, Ina Forsman, Eero Raittinen, Marjo Leinonen ja Hande Nurmio.
Uncle Knuckle on eräänlainen välitilinpäätös sille, mitä Knucklebone Oscar on saanut aikaan kolmen vuosikymmenen varrella. Oskari Martimon mielestä viivan alle jää kohtalainen tulos.
– Olen tyytyväinen siihen, mitä olen tehnyt, mutta olisi tää voinut paremminkin mennä. Olen kunnianhimoinen tyyppi, jota tyytymättömyys ajaa toimimaan. Toisaalta en tiedä, mitä olisin voinut tehdä eri tavalla. Suomi on pieni maa tällaiselle musalle. Ehkä olisi pitänyt suunnata ulkomaille vielä tomerammin.
Bluesmiehellä on puolellaan se etu, ettei hän voi koskaan olla liian vanha, eikä Knucklebone Oscar muutenkaan taida totella fysiikan lakeja. Eli kaikki on edelleen mahdollista.
– Joo, todellakin!
Teksti: Ari Väntänen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 4/24.