Kolumni: Arttu Wiskaria ja Ville Valo & Agentsia yhdistää yksi varsin epämiellyttävä piirre

Timo Korhonen / AOP

Suomalaisuuden soisi olevan muutakin kuin nostalgiaa ja menneisyyteen tuijottamista, toivoo Arttu Seppänen kolumnissaan.

Jäin heti koukkuun Ylen esittämään ohjelmaan Unelmia ja studiohommia. Kymmenosaisessa reality-sarjassa seurataan Mökkitie Recordsin ja sen ydinhenkilöiden elämää sekä yhtiön tuotantoprosesseja. En suoraan sanoen olisi uskonut, että kuinka kiinnostavaa onkaan seurata sitä, miten Arttu Wiskarin laulut syntyvät.

Wiskarin säveltäjänä ansioitunut Janne Rintala suhtautuu työhönsä insinöörimäisen pedantisti. Kasilta töihin, neljältä pois ja takaisin perheen luokse. Säveltäminen on työtä siinä missä mikä tahansa muu, ja taiteilijamyyttikliseistä ei ole tietoakaan. Rintala pyöräyttelee melodioita ja niihin sanoja tämän tästä, jopa ihailtavan ja välillä häiritsevän vaivattomasti.

Sarjan johtoteemana on Arttu Wiskarin uuden singlen tekeminen. Laulu saadaan valmiiksi sarjan lopussa. Kappale saa nimen Suomen muotoisen pilven alla. Siitä on tullut radiohitti ja myös Spotifyssa se menestyy hyvin.

Työpöytänsä ääressä Rintala visioi, että haluaa tehdä laulun, jossa käsitellään suomalaisuuden kipupisteitä. Lauluun tuli esimerkiksi seuraavaa: ”Olisiko Nokian pääkonttorille Keilaniemessä käyttöä, jos johtajat olisi luureihin laittaneet kosketusnäyttöjä?” ”Olisiko Suomen itsetunto noussut kanveesista, jos Leijonat olisi kultaa tuoneet jo Lillehammerista?

Ei sinänsä mitään uutta Arttu Wiskarin tuotannossa. Odotan jopa innolla, että kuinka pitkään voi ammentaa lauluja samoista suomalaisuuden kliseistä.

Wiskari on armolahja niille, jotka haluavat velloa jo menetetyn yhtenäiskulttuurin sakeissa vesissä ja vapauttaa mielihyvähormoneja tutusta ja turvallisesta, kun kaikki uusi ympärillä pelottaa.

Haluaisin ajatella, että suomalaisuus ei ole jokin paikalleen jämähtänyt idea ja estetiikka, jota täytyy toisintaa vuodesta toiseen, tai se muuten unohtuu. Vaikka jotkut asiat jopa saisivat unohtua.

Katselin sarjaa ja samaan aikaan ilmestyi Ville Valo & Agents -levy. Näissä tuotteissa on paljon samaa. Ne yrittävät vielä roikkua langasta, joka on löystynyt jo aikoja sitten.

Topi Sorsakoski & Agents oli fantastinen yhtye 1980-luvulla. Sitä on edelleen suuri ilo kuunnella ja visioida itsensä keskiolutbaariin nuhjuisen jukeboksin viereen. Nostalgia-aallon ja suomenkielisen musiikin vetovoiman ollessa voimissaan, yhtye resonoi yhä myös nuorissa. Dj-keikoilla jatkuvasti tanssitan parikymppisiä Salatun surun tahdissa.

Ville Valo & Agents -projekti kuulostaa vain nuhjuiselta – joskin menestyksekkäältä – yritykseltä ottaa rahat pois. Sen johtoajatus tuntuu olevan, että tätä on suomalaisuus. Paratiisi, Ikkunaprinsessa ja Tähdet, tähdet. Esa Pulliaisen sinivalkoinen kitara.

En pysty enää edes kuuntelemaan alkuperäistä Paratiisia. Enkä todellakaan halua kuulla siitä yhtään uutta versiota enää koskaan.

Suomalainen kulttuurikenttä voi olla muutakin kuin kauan sitten korokkeelle nostettuja tuotteita. Kenen syntymästä tulee nyt kuluneeksi 150 vuotta, kenen kuolemasta 20 vuotta. Samaan aikaan meillä on kiinnostavia uusia taiteilijoita, joilta vanhojen sankarien juhliminen on koko ajan pois. Unelmia ja studiohommia -sarjassa sentään Maustetytöt pääsevät esiin ja katsoja saa nähdä, kuinka kaukana Mökkitie-porukan ja Karjalaisten siskosten näkemykset ovat toisistaan.

Mökkitie on suomalaiskliseiden tehdas.

Myös Ylen esittämässä Mullan alta -sarjassa nykymuusikot versioivat vanhojen runoilijoiden tekstejä. Ihan kivaa, että Lauri Viita teki runoja joissa oli loppusointuja, hyvä Lauri, mutta kuka niitä enää jaksaa lukea.

Suomalainen nykyrunouskenttä on täynnä kiinnostavia tekijöitä. Miksi emme juhlisi heitä ja tarjoaisi heille tilaa. Sen sijaan tuomme esiin samaa kaanonia vuodesta toiseen, samat juhlapäivät, samat kliseet ja samat Agentsit.

Ei ole mikään ihme, että Suomessa on paljon muukalaisvihaa, rasismia, eli niin sanottua maahanmuuttokriittisyyttä.

Pelkäämme uutta ja meille vierasta. Olisipa kivaa kun saataisiin olla vain täällä Suomessa keskenämme ja tehdä vain suomalaisia juttuja. Eli niitä muualta lainattuja asioita.

Miksi me hätäilemme? Agentsin sinivalkoiset sävelet, Nokia, jääkiekkokulta tai Minna Canthin tekstit eivät häviä minnekään. Ei niitä kukaan ota meiltä pois, vaikka välillä lakkaisimme ajattelemasta niitä.

Haluaisin ajatella, että suomalaisuus ei ole jokin paikalleen jämähtänyt idea ja estetiikka, jota täytyy toisintaa vuodesta toiseen, tai se muuten unohtuu. Vaikka jotkut asiat jopa saisivat unohtua.

Suomalaisuus voi olla idea, joka muuttuu, ja se olisi myös varsin toivottavaa. Kulttuuri muuttuu jatkuvasti myös kansainvälisesti, ja tässä kontekstissa näyttää aina surulliselta, kun joku yrittää naulata sitä paikalleen.

Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 3/2019.