Kaikesta voi aistia, että viime aikoina on tapahtunut jotain ainutlaatuista. Mikko, Kie ja Jonne von Hertzen valmistautuvat kertomaan keskellä harmainta helmikuuta vehreästä Red Alert in the Blue Forest -albumistaan.
Se on yksi sellaisista teoksista, joka olisi muodoltaan hyvin erilainen, jos maailmaa vavisuttanut pandemia ei olisi toiminut tienhaarana ihmiselämissä. Nyt kansan kuultavaksi on saatettu poikkeusaikoina syntynyt poikkeuksellinen albumi, jolla Von Hertzen Brothers soi sanan monessakin merkityksessä luonnollisemmin kuin ikinä.
– Ennen koronan alkua me kolme ajauduttiin aika eri paikkoihin maailmalla. Levyn biisit lähtivät syntymään, kun olin itse vielä Intiassa, Kie oli kitaran kera luodoilla kanoottimatkoilla ja Jonne vietti paljon aikaa mökillämme, Mikko muistelee kahden vuoden takaisia tapahtumasarjoja istuessaan Viikin Viihdekeskuksessa sijaitsevan studion tuoliin.
– Se vaihe kesti paljon pidempään kuin tavallisesti, koska sulkujen takia Mikko vietti Intiassa aikaa suunnitellun kuuden viikon sijaan yli neljä kuukautta, Mikkoa vastapäätä istuva Kie lisää ja sanoo sitten Jonnen suuntaan vinkaten, ettei kolmikko ole tainnut koskaan aiemmin työstää musiikkiaan näin pitkään omillaan ja näin kaukana toisistaan.
Ikkunasta ulos vilkaiseva Mikko arvelee että näin kaukaisissa ympäristöissä musiikkiin välittyvä impulssi on aika erilainen kuin siinä tapauksessa, jos tekisi musiikkia vaikkapa sitten talvisessa kaupungissa.
– Heti kun kuulin Kien biisejä ensimmäistä kertaa, aistin että ne on kirjoitettu keskellä luontoa, koska niissä oli ihan erilaista energiaa kuin vaikka hektisessä rockissa, jota olemme toisinaan kirjoittaneet.
– Siemen tälle kaikelle oli istutettu jopa vielä aiemmin, koska War Is Over -albumin (2017) ja sitä seuranneen kiertueen jälkeen me ei puhuttu yhtään siitä, millaista musiikkia lähtisimme seuraavaksi tekemään, Kie lisää.
– Huomasin ajattelevani aluksi, että nyt teen sellaista musiikkia, mitä bändi ei varmasti tule käyttämään. Näissä hetkissä syntyi esimerkiksi All of a Sudden, You’re Gone. Niinhän siinä pitikin käydä, että juuri nämä biisit olivat niitä, joista kaikki muutkin innostuivat eniten, ja mainitusta tuli jopa levyn ensimmäinen single.
Motiivina merkityksellisyys
Blue Forest -kappale kuvastaa sitä, miten veljesten lapsuuden rakas leikki- ja samoilupaikka, kokonainen metsä, hakattiin tasaiseksi. Se on ollut iso asia aina luonnossa viihtyneelle veljeskolmikolle.
Albumia koskettavasta luontoteemasta puhuessaan Mikko toteaa, että kaiken maailmalla viime vuosina tapahtuneen jälkeen veljeksiä ei kiinnostanut yhtään kirjoittaa sellaisista asioista, jotka eivät ole heille oikeasti tärkeitä.
– Ainoa biisi, jossa on mukana vähän kevytmielisempää hauskuutta, on Pirates of the Raseborgian. Se on eräänlaista jatkumoa sille ajatukselle, että meillä on aina levyllä se yksi keventävä biisi siellä joukossa.
– Sen sijaan koko Blue Forest -metsäteema on kypsynyt hiljalleen vuosien, jopa vuosikymmenien aikana. Pandemia ja kaikki vastakkainasettelut olivat kuin viimeinen pisara sille, että tämän oli tapahduttava nyt.
– Day of Reckoning -kappale lähestyy aihetta katastrofien kautta. Se maalailee globaalia dystopiaa, joka on ympärillämme juuri nyt, kun maapallon yhdellä puolella tulvat piinaavat maata ja samalla Australiassa maa palaa.
– Maailmassa on valloillaan harmonian ja tasapainon katoaminen, joka koskettaa meidän kaikkien elämää monella tavalla. Koemme sen maailmanlaajuisesti esimerkiksi ilmastonmuutoksena ja jyrkkänä polarisaationa.
– Samalla valloillaan on disruptiota, jossa monen ihmisen huomaa taistelevan päänsä sisällä sen kanssa, miten tähän kaikkeen tulisi suhtautua ja mitä näille asioille voisi tehdä.
– Luontoteema oli tavallaan koko ajan läsnä, kun kirjoitettiin levyn tekstejä ja moniin kappaleisiin syntyi tuon pohjavireen myötä monia merkityksiä. All of a Sudden, You’re Gone on kappale, jonka moni on mieltänyt ihan puhtaasti ihmissuhdelauluksi, kun taas itselleni se merkitsee vielä isommassa mitassa jostain tärkeästä luopumista.
Kie täsmentää, ettei koko albumia määrittävä tekijä ole metsäteema, vaan ennen kaikkea Mikon mainitsema halu kirjoittaa niistä tekijöilleen kaikkein merkittävimmistä, jopa kivuliaimmista asioista.
– Me ollaan tehty näitä hommia kauan, ja välillä se luova työ on niin raskasta, että lopputuloksen haluaa olevan itselleen koskettavaa. Siinä putoavat monet kevyemmällä motiivilla tehdyt jutut pois.
– Anil on kappale, jonka säveltäminen oli yksi juttu ja sen tuottaminen oli toinen, mutta kolmas taso kappaleessa on teksti, jossa halusin tuoda pöydälle koulukiusaamista.
– 2020 tapahtui Koskelan teinisurma ihan tässä lähistöllä, ja monien tuttujen lapsia oli samassa koulussa kuin nämä nuoret. Anilin lähtölaukaus ei ollut Koskelan surma, olen halunnut kirjoittaa kiusaamisesta jo pitkään, mutta tapaus viimeisteli sen, että nyt nämä ajatukset on laitettava tekstiksi.
– Luin paljon koulukiusaamisesta. Siitä, kuinka Jokelan koulusurman jälkeen eräässä koulussa oli nuori, jota oli jo ennen tapahtumaa useamman vuoden kiusattu. Yksinäinen, erilainen lapsi. Jokelan tapauksen jälkeen tätä kundia oli alettu leimata, kuinka hän on juuri sen oloinen kaveri, että siitä tulee se tuon koulun koulusurmaaja.
– Kaveri oli lopulta kiusaamisesta provosoituneena läpällä tokaissut, että joo, tottakai tapan teidät kaikki vielä joku päivä. Kun häntä ei sitten syntymäpäivänään ollut ensin kuulunut kouluun ja joku oli hänet koulun lähistöllä nähnyt, porukka oli flipannut, että nyt se tulee sieltä tappamaan meidät kaikki ja soittaneet poliisit.
– Tuloksena oli kahden vuoden järkyttävä pyöritys, kaverille todella synkät merkinnät papereihin, mielenterveystutkimukset, tutkimukset syytteen nostamisesta, koulusta pakkopoisjäänti ja laumahylkääminen.
– Kelatkaa mikä sykli! Elinikäiset psyykkiset ongelmat viimeistään tuollaisen jälkeen on aika selvät. Ja pahimmassa tapauksessa nämä johtaa nuoren hirvittäviin tekoihin. Ja sen sijaan että näistä teoista opittaisiin jotain, viha synnyttää lisää vihaa ja sama tapaus pistetään poikimaan lisää pahaa.
– Nämä ovat sellaisia aiheita, joiden sanomalla on niin paljon merkitystä, että ne ajavat sorvaamaan biisejä sen parin vuoden ajan jopa läpi epäuskoisten hetkien, kun saattaa hetkittäin tuntua, ettei millään ole mitään merkitystä.
Kolme visiota, yhteinen päämäärä
Yksi Von Hertzen Brothersin suurimmista musiikillisista voimavaroista on aina ollut se, miten erilaisia säveltäjiä Jonne, Mikko ja Kie ovat, ja kuinka sieltä kaikkien ilmaisun keskeltä löytyy myös erittäin tunnistettava yhteinen muotokieli.
Kie arvelee, että heillä on paljon yhteistä maaperää, mutta kaikkien välillä on myös tietty estetiikkaero.
– Mikolla on biiseissään ja melodioissaan sitä ihan omanlaistaan poptarttuvuutta, ja itsekin teen paljon biisejä tiiviin melodiapainotteisesti, kun taas Jonnella melodisuus ilmenee paljon pidemmissä kaarissa. Niissä rakennetaan jännitteitä ja kuljetetaan energiaa ihan eri tapaan, ja nyt uudellakin levyllä monet pisimmät biisit ovat Jonnen kynästä.
– En tee biisejä oikeastaan koskaan kitara kädessä, enkä edes bassolla, vaikka basisti olenkin. Oma tekeminen tapahtuu menemällä tietokoneen ääreen ja katson, mitä syntyy, Jonne sanoo.
Hän pohtii, ettei ole yhtä rutinoitunut biisintekijä kuin veljensä ja naurahtaa, että onhan niitä biisejä oikeastaan tullut tehtyä jo vuosikymmenen.
– Keskityn usein ihan tiettyyn melodia tai rytmipätkään, joko koneella tai koskettimilla, ja lähden sitten kasvattelemaan kokonaisuutta pienistä ideoista. Sen takia biisini eivät ole oikeastaan koskaan kitaralähtöisiä.
– Samalla Jonnen biisit, kuten Elbow, ovat siinä mielessä rytmivetoisia, että se drum’n’bass-osasto on niissä isossa roolissa ja melodisuus kietoutuu siihen mukaan paljon harmonisemmin tasapainottamaan kaikkea, Mikko jatkaa.
– Itsehän teen melodioiltaan paljon tiheämpiä biisejä, joissa kitara on usein se kertova instrumentti. Jonnen estetiikantaju on aika erilainen, ja biisin syke etenee elokuvallisesti pitkäjänteisemmin. Omista biiseistäni taas voi huomata hyvin sen duuri-molli-popin Abba-estetiikan, jossa yksi terävä koukku isketään hyvin suoraa päin kokijaa.
– Kien biisejä kuullessani puolestaan huomaan paljon enemmän pentatonisuutta. Se ei ole sellaista blues- tai pop-kaavaan kirjoittamista, mutta kerronnallisesti tiivistä. Samalla Kie on myös monipuolisin meistä kirjoittajana, koska siltä saattaa tulla ihan yhtä lailla folkia tai tarttuvaa rockriffiä, mutta Kie diggaa myös häröillä kaikkein eniten.
– Tietenkin meillä kaikilla on poikkeuksia, mutta luulenpa että kuulijatkin osaavat vainuta sen, kenen biisi mikäkin on.
Erot voimistuvat monin tavoin Red Alert in the Blue Forest -albumilla, jolla proge on suurieleisempää, folk soi paljaammin, pop on vielä tarttuvampaa ja soundit yltävät juurevuudesta monikerroksiseen elektronisuuteen.
– Mitä pidempään me ollaan Von Hertzen Brothersia tehty, sitä enemmän me halutaan, että tämä on sellainen vapaa kenttä temmeltää. Nyt jokaisella meillä oli vielä entistäkin suurempi vapaus tuoda luovia ideoita pöytään ja katsoimme, resonoivatko ne muiden veljesten kanssa ja saavatko he kiinni biisin ajatuksesta, Mikko kertoo.
– En ole koskaan kokenut, että olisi olemassa epä VHB-musiikkia, koska meille oleellista on se, koemmeko biisin olevan hyvä, Jonne sanoo ja lisää, että tämä voi tarkoittaa yhtälailla kaikuja vaikka Kraftwerkista tai Iron Maidenista.
– Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että erittäin monenlaiset ideat alkavat kuulostaa Von Hertzen Brothersilta, kun me kolme ja meidän kanssa musisoivat ihmiset kuten Sami Kuoppamäki (rummut) ja Robert Engstrand (koskettimet) soittavat niitä yhdessä. Tämä on ollut meille aina se kaikkein luonnollisin oma, tunnistettava soundi.
– Aina aiemmin me ollaan tehty tietyssä vaiheessa eräänlainen demokierros, jossa kaikki soitattavat biisinsa toisilleen ja sieltä ovat valikoituneet ne biisit, joita viedään levylle. Toisin sanoen me kolme ollaan sörkitty toistemme biisejä. Nyt tämä meni ihan loppumetreille, ja joissakin kappaleissa tätä ei tapahtunut ollenkaan.
– Nyt tekeminen erosi aiemmasta siinä mielessä, että kullakin meistä saattoi olla jokin visio, jota ei toteutettukaan kokonaan itsekseen tai edes bändin kanssa, vaan pyysimme lahjakkaita frendejä mukaan. Kuten vaikkapa Samuli Kosminen, joka tuli träkkäämään Kien Anil-biisiä, ja se kappale eteni pitkään minusta ja Jonnesta riippumatta.
– Anil ja Söderskär, joita tein Kosmisen kanssa, rakentuivat pikkuhiljaa ihan eri tavalla kuin olen tavallisesti biisejä tehnyt. En miettinyt lainkaan, millä tavalla biisi toimii livenä tai mitä vaikkapa Jonne tai Sami tulevat soittamaan biiseihin, ja unohdin hetkeksi täysin sen totutun viiden hengen bändille sovittamisen, Kie kuvailee.
– Samaan tapaan työstin itse Disappear There -kappaletta puhaltajien, huilistien ja kirkkourkujäbän kanssa omalla työpöydälläni ja mietin, että jos tulee tarpeen saada tietynlainen kitarajuttu mukaan, otan totta kai Kien messiin, mutta koko levyä kuvastaa se, ettemme antaneet edes itsemme rajoittaa itseämme mitenkään, Mikko summaa.
Esteetöntä versoilua
Albumin syntyä, siihen liittyvää Luonnonperintösäätiön kanssa toteutettua Ikimetsäalue-projektia ja veljeskolmikosta välittyvää fiilistä yhdistävät rauhallisen tuntuinen, kahleeton määrätietoisuus.
Asiat eivät ole aina olleet täysin saman sävyisiä. Viime vuosikymmenen ensimmäisellä puolikkaalla Von Hertzen Brothersin albumeilla kuultiin limittäin sekä todella kunnianhimoisia sävelmiä että hiottuja rockhittiehdokkaita.
Toisinaan tuntui jopa siltä, että kolmikko yritti yhtä aikaa tavoitella kahta kuuta taivaalta, tähtäämällä yhtä aikaa sekä kokeilevaan taiteelliseen vapauteen että vielä tuolloista laajamittaisempaan läpimurtoon.
– Luulenpa, että meillä oli sellainen pieni välivaihe Stars Aligned– (2011), Nine Lives– (2013) ja New Day Rising (2015) -levyillä, joissa meidän musan painotukset olivat hieman erilaisia kuin sitä ennen tai sen jälkeen, Mikko myöntää.
– Vuosikymmenen taitteessa kuvioihin tuli isoa managementia ja Spinefarmin kautta maailmanlaajuista Universal-diiliä, mikä ei niinkään muuttanut sitä taiteellista tekemistämme, mutta vaikutti tehtyihin valintoihin ja painotuksiin.
– Esimerkiksi New Day Risingille meillä oli olemassa 30 kappaletta, joiden joukossa oli juuri ne samat biisit, jotka kuullaan levylläkin. Noista kappaleista Garth Richardson valikoi biisit, joita sitten työstimme eteenpäin ja koska koimme tietynlaista hengenheimolaisuutta hänen tuottamaansa Biffy Clyroon, painotus valinnoissa taipui iskevään matskuun.
– Kyse oli tiettyyn muottiin menemisen sijaan ennemmin siitä, mitä tapahtui siinä vaiheessa, kun kävimme demoja läpi ja päätimme tuottajan kanssa rajata niitä häröimpiä ja monipuolisimpia juttuja pois, Kie pyörittelee ja sanoo, että myöhemmin osa niistä ideista päätyi War Is Over -albumille.
– Meidän yhteistyökumppanimme maailmalla olivat esimerkiksi brittejä ajatellen aika tavalla sitä classic rock -osastoa, joten siinä sapluunassa meidänkin musasta eroteltiin hieman paremmin niihin kohderyhmiin uppoavaa materiaalia.
– Moni on miettinyt, oliko meille jonkinlainen vankila rajata tiettyjä äärilaitoja musastamme, mutta se oli tavallaan myös vapauttavaa, kun sulla oli käytössäsi ne tietyt kynät ja ei tarvinnut arpoa lainkaan, haetaanko tähän vielä vesivärejäkin mukaan. Oli mielenkiintoista haastaa itseään tekemään levyille niitä tiukkoja myyntikärkiä.
– Ei se missään tapauksessa ollut sellaista, että yritettiin väkisin tunkea käärmettä pyssyyn, Mikko naurahtaa kompatessaan veljeään sen suhteen, ettei bändi tehnyt mainituilla levyillä mitään sellaista, mitä se ei oikeasti edusta.
– Kieltämättä tämä vapaus on silti nyt ihan erilaista, kun kaikki langat ovat meidän omissa käsissämme ja musiikki virtaa vapaasti. Red Alert in the Blue Forest on meidän oma julkaisu ja tällä albumilla ollaan saatu huomata se, että musiikkimme merkitsee meille itsellemme kaikkein eniten silloin, kun annamme sen versoilla ilman rajoja.
Teksti: Aki Nuopponen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 3/22.
