Kuinka Alive II sysäsi Mokoma-kitaristin polulle, jolta ei ollut paluuta – neljä tarinaa siitä, miten Kiss on maailmaa muuttanut

Kiss saapuu jälleen keväällä konsertoimaan Suomeen. Rockjätti kapuaa Helsingissä Hartwall-areenan lavalle 4. toukokuuta. Ja se on iloinen asia – kysy vaikka tämän artikkelin neljältä haastateltavalta.

Gene Simmonsin ja Paul Stanleyn (ja ennen muinoin myös Ace Frehleyn ja Peter Crissin) luotsaama Kiss on käsite, joka on jättänyt lähtemättömän jäljen lukemattomiin poikiin ja tyttöihin etenkin 1970–80-luvuilla. Tuolloin rock oli Suomessa vielä vähän arveluttavaa hommaa ja verta purskautellut, pitkää kieltään vilauttellut muusikko kasvonaamioineen sai vanhemmat levottomiksi.

Ja mikä vanhempia huoletti, se lapsia kiinnosti. Niinpä tuhannet pienet ihmiset alkoivat vääntelehtiä peilin edessä ilmakitaraa vispaten ja Love Gunia huutaen. Tässä neljä sellaista kertoo omista kokemuksistaan: ääneen pääsevät musiikkitoimittaja-kirjailija Ari Väntänen, Inferno-lehden päätoimittaja Matti Riekki, Mokoman kitaristi Tuomo Saikkonen ja muusikko-toimittaja Markus Laakso.

Koska Kiss herättää liikaa intohimoja yhden artikkelin tarpeisiin, tämä juttu saa lähipäivinä myös jatko-osan. Katsotaan, ketkä jakavat Kiss-muistojaan sillä kertaa!

”Minulla on viha-rakkaussuhde Kissiin. Se on yhtä sietämätön kuin mahtava bändi. Jouduin taannoin jättämään Revenge-albumin kesken, koska myötähäpeä ehtyi kesken Take It Offin. Toisaalta voin milloin tahansa innostua Love Gunista tai Destroyerista.”

”Kissin Animalize (tai pikemminkin sen tv-mainos) sai minut rakastumaan rockiin. Minulla on lämmin suhde myös toiseen kehnona pidettyyn Kissin kasarialbumiin, Asylumiin, jonka aikoihin yhtye heilui viidakkolavasteissa räikeissä aamutakeissa. Sitä seuraavia levyjä en enää huolinut, mutta maskivuosien meininki viehätti senkin edestä. Minulla oli varhaisteininä varsin merkittävä Kiss-kasettikokoelma, mutta rockmedian mädättämänä vaihdoin sen ’oikeaan musiikkiin’. Phah! Kuinka urpo voi ihminen olla!”

”Minulla oli varhaisteininä varsin merkittävä Kiss-kasettikokoelma, mutta rockmedian mädättämänä vaihdoin sen ’oikeaan musiikkiin’. Phah! Kuinka urpo voi ihminen olla!”
– Ari Väntänen

”Alkuperäisen Kissin eli Paul Stanleyn, Peter Crissin, Ace Frehleyn ja Gene Simmonsin larppaava supersankarirokki ei tietenkään täytä oikeasta musiikista diggaavien laatuvaatimuksia miltään osin. Ehkä siksi minun on niin helppo rakastaa sitä. Sitä paitsi Kississä oli beatlesmaisesti neljä liidilaulajaa, rumpali diggasi Gene Krupaa ja soolokitaristina oli Marvel-maailman keithrichards – eihän se voinut kuin onnistua.”

”Olen nähnyt Kissin keikalla ja liikun toisinaan kansan parissa Kiss-paidassa, mutta en ostaisi Genelta ilmakitarankieliä enkä juuri mitään muutakaan. Kissin häikäilemättömässä kaupallisuudessa on silti jotakin kuvottavalla tavalla kiehtovaa, ja olenkin perehtynyt aiheeseen elämäkertojen kautta. Ace ja Peter, ne saamattomat retkut, pysyvät yhä sankareinani.”

”Viime vuosina olen ostellut kokoelmastani puuttuvia albumeja ja havainnut, että Kiss on huomattavasti monipuolisempi ja musikaalisempi yhtye kuin moni tahtoo myöntää. Tämä selviää, kun kuuntelee putkeen vaikkapa Dressed to Killin, Carnival of Soulsin, Dynastyn ja Music from the Elderin.”

”Siinähän on tietenkin kyse myös lapsuuden palasten keräämisestä. Kiss is best, kuten meillä neljäsluokkalaisilla oli tapana sanoa.”

– Ari Väntänen (musiikkitoimittaja, kirjailija)

”Tutustuin bändiin yhdeksänvuotiaana vuonna 1983. Bändi ei ollut vielä hitti Suomessa, ja sen toikin tietoisuuteen Ruotsista muuttanut luokkatoverini. Ensimmäinen itse äänittämäni kasetti – ilman halki, mankalta toiselle – oli Hotter than Hell, joka oli kerrassaan mieletön isku tajuntaan.”

”Tiedostan kyllä suosikkibändini kulissientakaiset puutteet, mutta Demonilla ja Tähtilapsella ei ole niiden kanssa mitään tekemistä – kuten ei Kissa- ja Avaruusmiehelläkään. Heitä minä ihailen edelleen.”
– Matti Riekki

”Kun tutkimukset jatkuivat ja koko paletti hurjine ulkomusiikillisine elementteineen aukesi, muutapa ei pikku-Matin huoneen seinille parin seuraavan vuoden aikana paljon mahtunutkaan. Jossain vaiheessa, varmaankin silloin kun Kiss oli muodikkaimmillaan, iski hylkimisreaktio ja julisteet rullautuivat kaapinperukoille. Bändi palasi soittimeen myöhemmin ja on pysynyt siellä näihin päiviin.”

”Kiss-rahastus on paisutettu avaruudellisiin mittoihin, Gene Simmons on monessa melkoinen toope mieheksi eikä muutoin itseironian hallitsevan Paul Stanleyn patrioottisen freedom-hehkutuksen vastenmielisyydeltä pelastu edes miehen tuuheaa rakkauden ryijyä tuijottamalla. Ja mitä näitä nyt on. Tiedostan kyllä suosikkibändini kulissientakaiset puutteet, mutta Demonilla ja Tähtilapsella ei ole niiden kanssa mitään tekemistä – kuten ei Kissa- ja Avaruusmiehelläkään. Heitä minä ihailen edelleen.”

– Matti Riekki (päätoimittaja, Inferno)

”Olin muistaakseni 7-vuotias, kun naapurin muutamaa vuotta vanhempi poika kutsui kotiinsa tutustumaan Kissin Alive II -albumiin. Musiikki tuntui oikealta heti ensitahdeista, mutta gatefold-mallisen kannen avaaminen oli järisyttävä hetki, joka ei ole unohtunut. Kuva lieskojen keskellä lavakorokkeilla keekoilevista maalatuista rokkareista avitti urasuunnitelmiani enemmän kuin yläasteen OPO-tunnit yhteensä.”

”Kuva lieskojen keskellä lavakorokkeilla keekoilevista maalatuista rokkareista avitti urasuunnitelmiani enemmän kuin yläasteen OPO-tunnit yhteensä.”
– Tuomo Saikkonen

”Hyvin aktiivista Kiss-fanitusta kesti vuoteen 1986, jolloin Slayerin Reign in Blood vuorostaan muutti pelin. Vaikka Kiss jäi taka-alalle kovemman metallin myötä, olin itsestäänselvästi paikalla, kun vuoden 1996 reunion-kiertue saavutti Suomen.”

”Nykyään Kissin levyihin tulee tartuttua harvemmin, mutta aina läikähtää lämpimästi rintalastan alla, kun bändin musiikkia kuuluu radiosta. Itselleni tärkeimmät levyt ovat Alivet I ja II.”

– Tuomo Saikkonen, Mokoma

”Tutustuin Kissiin kouluikäisyyden kynnyksellä samalla tavoin kuin lukemattomat muutkin ikäiseni: saman pihan isommat pojat luukuttivat minulle bändin tuotantoa kohisevalta kasetilta ja kertoivat samalla legendoja Genen kielestä. Vuosi oli muistaakseni 1983.”

”Olin kuunnellut sitä ennen lähinnä M.A. Nummista ja vanhempien Boney M-, Dire Straits- ja Elvis-vinyylejä. Kissistä muodostui heti ensimmäinen niin sanotusti itse löytämistäni suosikeista.”

”Kissin kansitaide edustaa silkkaa ylivoimaa. Ostaisin varsinkin soolot, Destroyerin ja Love Gunin jo pelkkien kansiensa takia, vaikka musiikki olisi totaalista kuonaa.”
– Markus Laakso

”Musan ohella maskit ja supersankari-imago räjäyttivät tajuntani. Ai herra sitä riemun päivää, kun uusi Suosikki ilmestyi ja pääsi ahmimaan kaikki tiedon rippeet näistä yliluonnollisista miehistä. Tuolloin bändi eli tosin tylsempää maskitonta kauttaan, mutta levy- ja kasettikokoelma karttui jatkuvasti backcatalogin alkua päin.”

”Ensimmäiset ostamani Kiss-levyt olivat Rock and Roll Over (1976), Dressed to Kill (1975) ja Creatures of the Night (1982). Ne edustavat yhä valioluokkaa yhtyeen diskografiassa.”

”Muistan elävästi, kun Animalizen (1984) uunituoreen Heaven’s on Fire -singlen video lävähti pyörimään Levyraadissa tai Hittimittarissa. Sydän hakkasi niin lujaa sulasta innostuksesta, että se meinasi syöksyä rintalastan läpi kuin Alien. Biisin pääriffi oli yksi ensimmäisistä, jonka opettelin soittamaan kitaralla.”

”Loppupeleissä ne levyt, joita piti ilmestyessään kovimpina (Lick It Up (1983) ja Animalize), ovat kokonaisuuksina miltei heikointa kampetta, mitä bändi oli siihen mennessä julkaissut. No, en ole koskaan ymmärtänyt Music from ’the Elderiä’ (1981), enkä taida olla yksin mielipiteeni kanssa.”

”Kovimmat Kiss-levyt ovat mielestäni Destroyer (1976), Rock and Roll Over ja Love Gun (1977). Liputan muutenkin eniten bändin 1970-luvun tuotannon puolesta. Alive!-live (1975), jonka vipuvoimalla yhtye breikkasi isosti, on toki myös helvetin hieno, energinen ja tärkeä äänite. Ei-maskilevyistä suosikkini on Revenge (1992), jonka Unholy-biisi yllätti rankkuudellaan.”

”Mutta mitäkö yhtye minulle merkitsee nyt? En odota kuolaten bändin uusia julkaisuja, sillä Revengestä lähtien sen tuotanto on ollut yhdentekevää, mutta kuuntelen vanhempia kiekkoja aika aktiivisesti. Väittäisin silti, etten olisi sama ihminen, jos tuota ryhmää ei olisi ollut olemassa.”

”Elokuussa julkaistu M. Laakso: Vol. 1: The Gothic Tapes -soololevynikin lainasi konseptinsa Kissin sooloilta: kiekko julkaistiin Kuolemanlaakso-brändin alla samantapaisesti kuin Kiss-soolot Kiss-brändin tuella, tosin sillä erotuksella, että minun soolollani bändi koostui Kuolemanlaakson muusikoista ja tuottajasta ja Kiss sooloilla ei esiinny muita Kiss-jäseniä kuin se, jonka naama on kannessa.”

”Konseptitributointi meni niin pitkälle, että kansikuvaksi piti tulla kasvokuvani samantapaisena kuin hahmot Kiss-sooloilla, mutta päädyimme lopulta toiseen ratkaisuun. Halusin tehdä mahdollisimman selväksi, että kyseessä on Kuolemanlaakso-yhtyeen Laakso-nimisen kaverin soololevy eikä varsinainen bändilevy.”

”Kansista puheen ollen, Kissin kansitaide edustaa silkkaa ylivoimaa. Ostaisin varsinkin soolot, Destroyerin ja Love Gunin jo pelkkien kansiensa takia, vaikka musiikki olisi totaalista kuonaa. Soolojen vinyyliversiot löytyvät kehystettyinä olohuoneeni seinältä tälläkin hetkellä. Taidankin muuten pistää Love Gunin soimaan.”

– Markus Laakso, Kuolemanlaakso

Soundi on Kiss-keikan virallinen yhteistyökumppani.