Olit siis yhdessä elämäsi vaiheessa paljon studiossa. Olisiko studiotyö kiinnostanut ihan urana vai oletko kokenut itsesi ensisijaisesti muusikoksi?
– Olin JJ:llä äänittäjänä muutaman vuoden kun Juuso (Nordlund) ja Juke (Aronen) osti sen. Silloin äänitettiin ne punkitkin. Ei se ollut kuitenkaan mun juttu, että äänitän vaan. Siinä tuli mukana kuitenkin tuottaminen ja se kiinnosti mua enemmän kuin äänittäminen. Se oli kivaa, mutta taas tuli voima, joka veti mua johonkin suuntaan. Q.Stone varmaan siihen aikaan.
Entä olisiko studiomuusikkous kiinnostanut? Olet kuitenkin tehnyt lukuisia vierailuja etenkin tuttaviesi levyille.
– Soitin kyllä ihmisten levyille paljonkin kaikkea, komppeja, sooloja, lauloin taustoja aika paljonkin. Mutta ensinnäkin olen tosi huono lukemaan lappuja, en olisi pystynyt tekemään tosta noin prima vistana sitä ja tota. Enemmän tuijotin sitä, onko tämä hyvää musaa. Semmoiseen mä suostuin, mutta en mä ihan kaikkea huttua ruvennut tekemään.
Oliko jotain tiettyä, mitä näiltä vierailuilta tilattiin?
– Kitarasooloissa on ainakin hyvin pitkälle se mun oma tyyli. Haetaan sitä Claptonin ja mun miksausta. Harvemmin kukaan pyysi soittamaan mitään muuta. Kai mulla jonkinlainen persoonallinen tatsi on sitten ollut, vaikka en ole itse sitä niin kuullut tai ymmärtänyt.
Musiikkipiirit taisi olla ehtymätön lähde, kun siirryit tekemään huumoria? Alalla oli Mika Sundqvistin kaltaisia lyömättömiä tarinaniskijöitä ja etenkin aloitteleville bändeille sattui ja tapahtui.
– Mulla on ollut sellainen taipumus, että kaikki jutut jää päähän. Sekin on taito. Sen takia ruvettiin tekemään niitä sketsejä, kun muistin niin paljon niitä tarinoita. Ja Tabula Rasassa meille tapahtui kaikkea. Keikkareissut oli aina murheenkryynejä. Kun mentiin maanantaina palauttamaan Tampereen musiikkiin vahvistinta, Yrjö (Sundqvistin nimi oli Yrjö Mikael) oli jo valmiina siellä, että mitäs nyt tapahtui. Se oikein hykerteli, kun se tiesi, että taas oli jotain mennyt kumminkin paskaksi.
Olet pitkän linjan muusikko, jonka suurimmat Teosto-tulot ovat kertyneet Kummeli-alias Matti Näsän Jumankauta juu nääs päivää -kappaleesta. Anekdootti on kiertänyt julkisuudessa aikaisemminkin, ja olet suhtautunut asiaan tyynesti. Eikö tosiaan missään vaiheessa tullut tunne, että olisit halunnut suurmenestyksen tulevan ”oikealla musiikilla”?
– Ehkä sellainen toive, että kaiken ton moskan keskellä sitäkin musaa olisi soitettu. Olen ollut mukana kuitenkin monissa sellaisissa bändeissä, mitkä olisi ansainnut sen soiton. Mitä mä kuulen mun musaa soitettavan, niin se on yöllä kolmen aikaan Radio Suomessa. Jostain keikkamatkalta kun on ajanut, niin on saattanut kuulla tsägällä.
– Mua huvitti aina siinä se, että kun vähiten osaa odottaa sitä Teosto-menestystä, niin sitten se tulee. Mutta se kuului siihen moskaan, ei se sen biisin arvoa nostanut. Ja sitten kun se oli rokkibiisi. Rockhan on suomalaisten iänikuinen murheenkryyni.
Olit jo nelikymppinen suurimman Kummeli-menestyksen tullessa 1994. Helpottiko se suosion kanssa elämistä?
– Ehkä mä olisin seonnut enemmän, jos olisin ollut nuorempi. En olisi osannut ottaa sitä vastaan. Tuossa tilanteessa se oli absurdia ja huvittavaa. Se konkretisoitui hyvin siinä, kun oltiin Kaivopuiston konsertissa. Kirka meni itsekseen omaan autoonsa, meillä oli poliisisaattue, järkkäreitä ja hirveä määrä faneja pyörimässä joka puolella. Huvitti se tilanne.
– Suosio toi paljon absurdiutta. Meitä nauratti hirveästi se, että miten tämä voi olla mahdollista. Siinä oli omat hienot piirteensä, mutta se oli myös raskasta. Ja vähän hämmentävää. Mutta hyvin mä pystyin elämään sen kanssa ehkä sen iänkin takia.
Tuoreempi sarjasi Kontio & Parmas on sekin saavuttanut suosiota, vaikka se onkin toteutettu draamanäyttelemisen keinoin. Kumpi sarjan luojista, sinä vai Heikki Vihinen on kirjoittanut näyttelemästäsi Otso Kontiosta vanhan kyynisen jäärän, jonka luonteenpiirteet tuntuvat yhteydessäsi jotenkin tutuilta… Musiikki-intoilukin tuo loppumattomasti bongailtavaa kaikkine viittauksine näyttelijöiden siviilielämään.
– Se on ihan mun rakentama hahmo, mutta lyödään vaan kahva pohjaan, että saadaan vähän fjongaa siihen hommaan.
Kontio ja Parmas vaatii ihan oikeaa näyttelemistä, mutta siitähän sinulla on ollut kokemusta tässä välissä?
– Olen käynyt vierailemassa eri leffoissa. Sitten olen tehnyt sarjoissakin jotakin. Kaverille ei jätetä -sarjassa olin yhden jakson. Sellaistakin olen tehnyt, missä otetaan täysin se murregenre pois ja puhutaan tavallisesti. Vähän jännittikin, pystyykö tavallista juttua näyttelemään.
Viimeisin oma levysi Kaiho ilmestyi viime syksynä. Levyn nimeä ei ehkä ensimmäisenä sinuun liittäisi.
– Bluesista lähtevä perustunne on melankoliasta ja kaihosta. Kuvailen sitä usein, että suomalainen mies istuu rannalla nuotiolla ja katsoo järvenselälle. Siinä on kaihoa. Ei se pysty sitä sanomaan tai muuten ilmaisemaan, mutta se, mitä se näkee, on se kaiho. Kyllä se on mussa aina elänyt. Nämä biisit sattui olemaan kaihoisia. Päätettiin poikien kanssa, että tehdään nyt tällaista. Se on aina dokumentti siitä hetkestä. Ei sen tarvitse sen kummemmin edustaa mitään vanhaa eikä tulevaa. Se on kaihoisa levy, jossa on paljon sellaisia tekstejäkin.
– Tiesin, etten tee kaupallisesti mitään suurvoittoa. Teen sellaisen, jonka tietynlainen kuulijakunta jaksaa kuunnella. Ehkä toisenkin kerran. Levyn ydin löytyy useamman kuuntelukerran jälkeen.
Oliko studiolevyn julkaisussa pitkän tauon jälkeen myös ajatus, että haluat muistuttaa olevasi ensisijaisesti muusikko?
– On sekin yksi syy. Ja sellainen välinpitämättömyys. En välitä, mitä musta ajatellaan. Mä teen tämmöistä musaa. Ei mun tarvi kysyä lupaa, teenkö tällaista vai teenkö toisenlaista. Mulla ei ole mukana mitään kaupallisia arvoja. Se on mun näköinen levy.
Olet ainakin takavuosina tuottajana toimiessasi ollut työssäsi hyvinkin sukkela. Tätä albumia työstettiin kuitenkin lähes kahdeksan vuotta.
– Siinä oli paljon muuta työtä, joka saattoi viedä puolikin vuotta. Ja kun olen omassa studiossani sitä tehnyt, niin tällainen laiskajaakko ei jaksa mennä sen seinän toiselle puolelle. En oikein edes ymmärrä, miten sitä aikaa siihen niin paljon menikin.
Teksti: Antti Luukkanen
Lue haastattelun edellinen osa täältä.
Haastattelu on julkaistu Soundissa 4/23.