Kohta 70 vuotta täyttävä mies parkkeeraa autonsa Tampereen keskustassa musiikkiliikkeen eteen. Kaupan nimi on sama kuin tapaamiseen saapuvan miehen huumorisarjan yksi sketseistä. Miehen kasvot ovat tulleet tutuiksi televisiosta ja valkokankaalta 90-luvulta lähtien. Meemeistä hänen naamansa tunnistavat hekin, jotka eivät edes tiedä, mikä on meemi.
Mutta oikeastaan hän on muusikko.
Heikki Silvennoisen ura on vahvasti musiikin kautta rakennettu. Edelläkävijä hän oli ensimmäisessä levyttäneessä bändissään, progeyhtye Tabula Rasassa 1970-luvun alussa. Sittemmin on soitettu vähän kaikenlaisissa kokoonpanoissa, kunnes Kummeli muutti suunnan. Silvennoinen alettiin tuntea koomikkona, vaikka musiikkia on syntynyt enemmän tai vähemmän joka vuosikymmenellä hupailujen jälkeenkin.
Progestartista huolimatta Silvennoisen lempilapsi on yhä blues.
Viime ajat Silvennoinen on käyttänyt muisteluun, sillä tässä kuussa ilmestyy Tommi Saarelan kirjoittama elämäkerta Heikki Silvennoinen – Nousut ja laskut. Menneitä ja vähän nykyisiäkin asioita Kangasalan Clapton pui Soundille rauhalliseen tahtiin sanojaan pudotellen.
Miten suhtauduit ajatukseen elämäkerran julkaisemisesta?
– Aluksi olin vähän vastaan sitä, mutta sitten Saarelan Tommi pumppas mua, että sellainen pitää tehdä. Ratkaiseva juttu siinä oli, että Tammi innostui asiasta. Kustantaja on sen verran suuri, että kirjalle voi oikeasti saada näkyvyyttä. Tiesin myös, että Tommi on hyvä kirjoittaja ja tekee älyttömästi taustatyötä.
– Enhän mä muistanut puoliakaan näistä asioista. Mitä helvettiä, olenko mä tämmöistäkin tehnyt? Kun ruvettiin puhumaan, niin muistin kyllä mistä on kysymys. Tavallaan oli ihan hauskaakin penkoa historiaa, bändimuistoja ja kaikkia. Tämmöinen pölvästi mä olen ollut.
Nyt kun kaikki tekemisesi nostettiin esille, niin suhtauduitko elämäsi tapahtumiin enemmän ylpeydellä vai vähätellen?
– Varsinkin töihini olen yrittänyt suhtautua nöyrästi. Mä olen tällainen pystymetsäukkeli. Olen itseoppinut soittaja ja itseoppinut pelleilijä. Ei siinä ole muuta vaihtoehtoa kuin olla nöyrä asenne. Toisaalta, olen kyllä ylpeäkin monesta jutusta.
Sinulle myönnettiin hiljattain taiteilijaeläke.
– Olen sitä aika monta kertaa anonut ja nyt se sitten napsahti. Vaikka puolikkaan mä vain sain, mutta silti. Kyllä se on jonkinlainen kunnianosoitus, kiitos tekemisistä. Ja tässä iässä, kun ei enää jaksa, eikä ole haluakaan keikoille niin kuin ennen, niin se on kuitenkin ihan hyvä lisä. Jokainen satanen soittajalle on.
Vai jäävätkö taiteilijat koskaan varsinaisesti eläkkeelle? Tuntuu, että monilla tekemistä riittää eläköitymisen jälkeen lähes entiseen malliin.
– Olen vähentänyt ja vähennän. Myös keikkojen laatu ratkaisee. Ne on konsertteja ja kunnon keikkoja. Ei missään klubissa kello yksi yöllä. Ne ajat on onneksi menneet. Jossain vaiheessa suoraan sanottuna kyllästyttikin soittaa, kun se tuntui niin turhalta. Suomalaiset alkaa kuitenkin kello yksi yöllä olemaan jo aika hyvässä kunnossa.
Olet tehnyt elämässäsi paljon niin musiikin kuin viihteenkin saralla. Miten asiasta toiseen on edetty, sattumalta vai johdonmukaisesti suunnitellen?
– No, sehän tässä hassua onkin, että mulla ei ole ollut näyttelemisen tai soittamisen suhteen minkäänlaista suunnitelmaa. Olen vetänyt ihan randomilla. Kun mielenkiintoinen asia tulee eteen, niin sitä mä olen ruvennut tekemään. Yleensä se on ollut joku bändi. Välillä se on onnistunut, välillä on mennyt vähän huonommin.
Suhtaudutko johonkin tiettyyn työhösi erityisellä lämmöllä? Joku saavutus tai projekti, joka olisi erityisellä ylpeydellä jäänyt mieleen?
– Ei mitään suurempia juttuja. Ehkä enemmänkin, jos on ollut joku hyvä keikka. Olen omasta mielestäni soittanut hyvin, on ollut hyvä päivä, yleisö ja bändi. Ne on jäänyt mieleen kivoimpina. En osaa ajatella isompana möykkynä. Yhteiset keikat tai jopa yksittäiset sketsit. Ne jää mieleen.
Mikä kulloisestakin soittoporukasta tekee mukavan ja millaisia ominaisuuksia arvostat kanssamuusikoissa?
– Sellainen samankaltaisuus musiikin rakastamisessa. Minkälaista musiikkia diggaa. Toinen on veljeys. Olen kaikissa bändeissäni kokenut sellaista veljeyttä. Se yhteen hiileen puhaltaminen on tärkeää. Tyritään yhdessä tai onnistutaan yhdessä. Se on se lähtökohta, jota mä arvostan soittajassa. Tietysti huumorintaju. Ei mulle ratkaise niinkään sellainen yksittäinen taito, vaikka mun bändeissä on aina ollut taitavia muusikoita.
Olet julkaissut musiikkia bändiesi, kuten Tabula Rasan, Catwalkin ja Q.Stonen kanssa, mutta myös seitsemän studiosoololevyä omissa nimissäsi. Koetko olevasi mieluummin itsenäinen artisti kuin osa bändiä?
– Kyllä mä koen olevani bändin jäsen. En osaa olla sellainen stara. Jokainen meistä on aina melkein kaikissa bändeissä liidannut omat biisinsä. Yhdessä haettu niihin oikea näkökulma. Se lähtee yleensä siitä biisintekijästä. Se on demokraattisen yhteisön perusta. Tykkään, että rumpalilla on sananvalta rumpuihin, basistilla bassoon ja kaikilla on oma valtakuntansa. Kun siihen voi luottaa, että homma toimii, niin ei mulla ole siihen enää mitään sanottavaa. Enkä missään nimessä halua olla mikään diktaattori, että pitää tehdä näin ja näin. Bändin ulkopuolella kaikilla on täysin oma elämänsä. Kun tehdään, pyritään tekemään yhdessä ja että kaikki olisivat tyytyväisiä sen pienen yhteisön sisällä.
– En ole koskaan ollut suurten vaan pienten porukoiden joukkuepelaaja. Pelaan sitä omaa soolokitaralaitaa siellä oikealla ja yritän hoitaa sen tontin.
Olet aloittanut soittamisen nuorena aikana, jolloin popmuusikkoa ei varsinaisesti pidetty kunniallisena ammattina. Oliko uravalinnasta muun maailman kanssa hankausta?
– En ainakaan päästänyt sitä koskaan ihon alle, jos on ollut jotain. Kun olin Kangasalan kunnalla töissä, niin olihan siellä äijiä, jotka ei tykännyt siitä, että mulla oli pitkä tukka. Ne uhkas leikata sen. Ei sellaista tukkaa saanut olla siihen aikaan kellään. Mutta ei mitään sellaista hankausta ollut ammatin tai harrastamisen suhteen. Tai ehkä mä vaan en kuunnellut sellaista. Tykkäsin siitä niin paljon, ja meillä oli sellainen innokas pieni piiri. Me vain soitettiin välittämättä muista.
Tulit tunnetuksi progeyhtye Tabula Rasan kitaristina 1970-luvun alussa. Diggasit kuitenkin jo tuolloin vähän jytäävämpää kamaa. Miten ajauduit soittamaan progea?
– Olin kova Hendrix- Cream- ja Peter Green -fani. Sitten tuli Led Zeppelin ja Jethro Tull ja tämmöiset. En oikein tiedä, mistä se tuli, että ruvettiin tekemään omia biisejä. Päätettiin, että tehdään vähän vaikeampia. Bändi vaan ajautui siihen progempaan kamaan. Taustalla oli koko ajan tunne siitä rhythm’n’bluesista. Mähän en koskaan soittanut kitaraa mitenkään progesti. Soitin niin kuin Steve Howe, blues rock -tyyliin. Staili pysyi, vaikka me oltiin progebändi. Aloin kuunnella Little Featia ja kaikkea funkia, Etelän musaa. Kuuntelin sitä, mutta soitin progea. Se ei kauaa kestänyt, mutta just sen kaksi levyä.
Varsinaisen rockmusan soittaminen koitti ilmeisesti vasta nopeaan tahtiin kaksi albumia tehneessä Catwalkissa 1980-luvun puolivälissä?
– Se oli yksi semmoinen varjohaave, joka väijyi siellä taustalla, että olisi kivaa tehdä tämän tyyppistä musaa. Catwalk osittain lunastikin sen. Se oli omalla tavallaan hyvinkin sitä, mitä halusin tehdä. Olin aika innoissani siitä siihen aikaan. Sain olla puhdas soolokitaristi. Ja mikä oli mulle aina tärkeää, että rumpalin pitää olla hyvä. Pitää olla joku hullu mies, elukka. (Matti) Takalahan oli semmoinen, joka edusti hyvin konkreettisesti sitä rumpuvirtuositeettia.
– Ja Q.Stone heti sen jälkeen lunasti oikeastaan ensimmäisen kerran sen, mitä olin aina haaveillut. Oikeaa rock-blues-poppia. Ja onhan sielläkin raskaampia aineksia, mutta ne on siellä vähän toisissa raameissa.
Olet ollut muutaman vuoden studiotyöläisenä 1980-luvulla, jolloin toimit aluksi etenkin äänittäjänä. Millaisiin kulttuurien kohtaamisiin ajauduttiin esimerkiksi tuon ajan hardcorepunkin edustajien kanssa? Olet tallentanut merkittävissä määrin etenkin tamperelaisten punkbändien historiaa äänittämällä heidän julkaisujaan.
– Vaikka en niistä kaikista bändeistä ollutkaan innoissani, niin se fiilis on ratkaissut. Ollaan oikeasti sen homman takana. Jostain syystä tykkäsin niistä. Skinit hakkasi niitä, ja kun ne tuli studiolle, niin aina joku oli pelti kiinni. Se niiden touhu oli huvittavaa. Kukaan ei osannut virittää. Teknisesti ne ei osanneet oikein mitään, mutta fiilis oli ihan mieletön. Kun ne sai sen lopputuloksen kasaan, niin siinä oli joku järki, vaikka kaikki oli epävireessä, kitarat kiersi ja rumpali oli sammunut.
– Niitä tuli tehtyä kymmeniä. Nehän teki levynsä kolmessa tunnissa. Se oli omalla tavallaan avartavaa. Se toi näkökulmaa. Ei pidä katsoa pelkkää soittotaitoa, vaan myös sitä, millainen fiilis siitä tulee.
Tunsitko olevasi punkkareiden kanssa samalla puolella? Vähän aiemmin aggressiivisten raggareiden vihollisia olivat olleet hämyt ja hipit, joiden joukkoon itse taisit kuulua?
– Ne raggarit aina kiusasi meitä ja kävi kimppuun tansseissa. Jostain syystä en ollut koskaan myötämielinen, vaan pistin vastaan oikein kunnolla. Mennään vaan, mutta turpaan tulee. Mä en ollut ihan se heikoin ihminen. En ole erityisemmin koskaan pitänyt siitä porukasta, joka on muita hakkaamassa. En pidä kiusaajista.
Millainen elämänfilosofiasi on?
– Pyrin suhtautumaan ennakkoluulottomasti. Mulle on ihan sama, mistä maasta joku tulee, kuka hän on ja minkä värinen. Enemmän ratkaisee se fiilis, mikä siitä tyypistä tulee. Me ihmiset ollaan niin inhimillisiä, että meillä on ne omat kulttuuriset perinteet, joihin on totuttu. Sama koskee ihan meidän heimoja. Mulla on ollut hirveästi
pohjalaisia roudareita, se on ihan oma rotunsa. Itse olen savolainen, se on ihan oma rotunsa. Ei mua häiritse se erilaisuus. Tavallaan se on viehättävääkin. Jos me kaikki oltaisiin samanlaisia, niin tämähän olisi tylsää. Huumoria olen tehnyt hämäläisten kanssa. Sekin on ihan erilaista.
– Näin olen ainakin yrittänyt elää. Ei se aina onnistu ihan viimeisen päälle, mutta se on mun yritys. Saatan joskus jälkeenpäin ajatella, että käyttäydyinköhän tyhmästi, mutta se on inhimillistä.
Teksti: Antti Luukkanen
Lue koko haastattelu Soundista 4/24.