Usein kun puhutaan jazzin meluisammasta päästä, siitä välillä keskusteluissa esiintyvästä ”siantappofreestä”, nousee esille ainakin yksi nimi. Saksalainen, vuonna 1941 Remscheidissa syntynyt ja kotonaan Wuppertalissa 22. kesäkuuta 82 vuoden iässä kuollut Peter Brötzmann ei kainostellut musiikkinsa rehellisen aggressiivisuuden kanssa.
Harvan musiikkiäänitteen ensikuuntelu on ollut samaan aikaan yhtä päräyttävä, hämmentävä ja jopa uhkaava kuin vuonna 1968 Brötzmannin oman BRÖ-levymerkin toisena julkaisuna maailmalle lähetetty Machine Gun. Jos jollain levyllä on myös harvinaisen osuva nimi, se on tämä. ”RA-TAT-TAT-TAT-TAT-TAT” pauhaavat Peter Brötzmannin, Evan Parkerin ja Willem Breukerin saksofonit yhtyeen luisuessa kaiken valtaavaan väkivaltaisen kakofoniaan.
Tämä on totaalista musiikkia – sellaista, joka vie hapen koko huoneesta ihanimmalla mahdollisella tavalla. Antaa päristä!
Meinasin joskus Tukholman Andra Jazzissa yrittää lisätä kokoelmiini levyn alkuperäispainoksen, joka oli ripustettu paraatipaikalle harvinaisuuksien galleriaan. Tiedustelin levyn hintaa ja kaupan kakkosmies hiipi kuiskuttelemaan nyt jo edesmenneelle levykauppiaslegenda Harald Hultille. Hetken päästä Hult itse kurkkasi toisesta huoneesta huutaen: ”Se maksaa enemmän kuin mihin sinulla on varaa!”
Oikeassahan hän oli. Naurahdin tilanteelle, ja jostain syystä tuntuu sopivalta, että juuri Brötzmann-klassikkoa koskenut tiedusteluni sai aikaan tämän tilanteen. Myös Brötzmann vaikutti melkoiselta yrmyltä, joka ei turhaan kierrellyt ja kaarrellut sanomisissaan.
Tähän mielikuvaan sain myöhemmin myös vahvistusta haastatellessani häntä vuonna 2016. Fonisti vastasi kysymyksiini tunnollisesti, tosin tähdentäen että ”ei aio kertoa minulle fiiliksistään” ja kuvasi Heather Leighin kanssa muodostamansa duon lavadynamiikkaa kuivalla toteamuksella ”hän on nainen, minä olen mies”.
Ymmärrän hyvin, että pieni toimittajalle kujeilu on varmasti ollut osa Brötzmannin imagoa. Muusikkopiireissä levinneiden muisteloiden mukaan kyseessä on kuitenkin ollut humaani ja kollegoilleen miellyttävä henkilö, joka on inspiroinut kanssasoittajiaan merkittävästi.
Brötzmannin CV hänen vuonna 1967 julkaistun debyyttilevynsä For Adolphe Sax jälkeen on suorastaan uskomaton, mutta oikeastaan mitään yksittäisiä levytyksiä, huomionosoituksia ja yhteistyöprojekteja suurempaa on hänen musiikkinsa kokonaisuudessaan aiheuttama pärskähdys, jonka aiheuttamat aallot tuskin vaimenevat kovin pian tulevaisuudessa, jos koskaan. Brötzmann oli varsinkin eurooppalaisen jazzin kehityksessä vapaa ja merkityksellinen oman tiensä kulkija, jonka musiikki ei kuvia kumarrellut. Hänen tekemisen asenteensa kerrannaismerkitys on mittaamaton.
Kuulin Peter Brötzmannia muutaman kerran livenä. New Yorkin Winter Jazzissa kuultu konsertti jäi turhan suuren tilan (kirkko) epäintensiivisyyden takia etäiseksi (seuralaiseni lisäsi ylpeänä omien keikkakokemustensa listaan merkinnän ”nukahti Brötzmannin keikalla”), Helsingin Korjaamolla Heather Leighin kanssa kuultu duo oli ihan jees, joskaan ei lukeutunut omiin suosikkeihini Brö-tuotannossa, ja viimeinen livekuuntelu marraskuussa Berliinin jazzfestivaalilla tapahtui lämpiön valkokankaalta itse keikkasalin tultua täyteen hölistessäni kavereideni kanssa Festspielhausin baarissa turhan pitkään. Liveä suuremman vaikutuksen Brötzmann tekikin minuun levyillään, ja tuo matka tietysti jatkuu yhä. Hänen laajassa tuotannossaan on vielä paljon kuultavaa.
Brötzmannin käsittely jazzkontekstin sisällä tuntuu oikeastaan turhalta. Hän loi omat sääntönsä ja tarjoili jazzin ”virallisille odotuksille” poikittaista mailaa suoraan hammasrivistöön. Kun Brötzmannin fonia kuuntelee, tietää mitä on punk. Ei siinä genreä kysellä, kun ruvetaan pistämään hommaa nippuun omin ehdoin. Mutta jazzin näkökulmasta Brötzmann ei toki ollut mikään yhden tempun heppa, joka perustaa ilmaisunsa pelkkään volyymiin ja machoiluun. Kuten Machine Gunilla Brötzin rinnalla omien sanojensa mukaan ”selviytymässä” ollut brittifonisti Evan Parker totesi: ”Peter ratsasti koko ikänsä luomuaalloilla, siinä samalla luonnonlakeja uhmaten.”
Ehkä kaikkein brötzmannein kommentti hänen monista elämään jäävistä letkautuksistaan kuultiin vuonna 2021, kun eräs hänen varhainen kappaleensa oli tölvittävänä Jimmy Fallonin talk show’n koulukiusaajalogiikalla rakennetussa musaosiossa nimeltään Do Not Play List. Brötzmannin kommentti toimikoon ohjenuorana kaikille vastaavan kohtelun alaiseksi joutuville: ”Maailma on täynnä idiootteja. Aivan sama onko heitä yksi enemmän tai vähemmän.”
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 7/23.
Tekstiin on korjattu artikkelin lehtiversioon eksynyt virhe. Viimeisessä kappaleessa puhutaan Jimmy Fallonista eikä Jimmy Kimmelistä, toisin kuin lehdessä mainitaan.
