Tänä vuonna on kulunut seitsemän vuotta siitä, kun Antti Aution debyytti Minä tuon mukanani sateet julkaistiin.
Ajat vuonna 2017 olivat erilaiset sekä suomenkielisessä musiikissa että Aution elämässä. Hän oli jo pitkään halunnut tehdä albumin ja tiesi jo sen ilmestyessä, ollessaan 27-vuotias, että on nyt oikeilla jäljillä luovuutensa suhteen.
– Kyllä mä ajattelin jo tuolloin, että haluan joskus tehdä toisen, kolmannen ja neljännenkin levyn, kuten olen nyt tehnyt, koska mulla on ollut nuoruudesta asti tosi vahva musiikki-identiteetti, Autio muistelee muusikkoutensa alkua.
– Oon tehnyt 15-vuotiaasta asti omia biisejä, mutta ensimmäisen levyn suhteen kesti ihan tuhottomasti aikaa saada se valmiiksi. Aluksi en edes tiennyt varmaksi, olenko kiinnostunut julkaisemaan nykyaikaiseen tapaan, kun Spotify oli kasvanut isoksi ja se ei tuntunut hyvältä jutulta. Se ei ollut sellainen muoto, joka inspiroi julkaisemaan biisejä.
Autio jatkaa kertomalla, että musiikin tekeminen on hänelle se ”mun juttu”, ja ihan erilainen asia kuin vaikkapa näytteleminen. Autio on teatteritaiteen maisteri, mutta viime vuosina musiikki on vienyt yhä selvemmin mukanaan.
– Tulen tekemään loppuelämäni musiikkia, vaikkei kukaan kuuntelisi sitä, hän vahvistaa ja myöntää, että tunteiden ilmaiseminen puhumalla on vaikeaa, mutta musiikki on tie tunteiden ilmaisuun, sanallistamiseen ja käsittelemiseen.
– Aina ne jutut, mistä mä kirjoitan, eivät mene yksi yhteen mun oman elämän kanssa, mutta silti biisit näyttelevät tärkeää roolia omassa tunneilmaisussa.
Ne ovat sellaisia asioita, että kun kappale pääsee ulos mun systeemistä, niin se jokin asia on käsitelty johonkin seuraavaan pisteeseen, tai se saattaa olla jopa täysin pois päiväjärjestyksestä.
Luovia jaksoja saattaa Aution mukaan tulla ja mennä hyvinkin kausiluontoisesti. Haastatteluhetkellä hän
on Hailuodossa, taiteilijaresidenssissä, ja hymyilee, ettei hänen oikeastaan pitänyt mennä sinne säveltämään.
– Uusi levyhän ei ole edes ilmestynyt vielä ja mulla ei olisi mitään deadlinea uuden musiikin suhteen, mutta…
– Aika nopeasti mulla alkoikin olla niin tylsää, etten malttanut olla miettimättä tulevaa musiikkia. En ajattele välttämättä seuraavaa albumia, mutta jotain tässä päässä pyörii koko ajan ja sen musiikin on vain pakko päästä ulos.
Autio kuvailee kappaleiden valmiiksi tulemisen tunnetta ristiriitaiseksi. Se ei ole siis yksiselitteisesti helpottunutta, että jokin asia on nyt loppuunkäsitelty, vaan mielessä saattaa pyöriä hyvinkin kirjavia tuntemuksia.
Jos säveltäminen on ollut Autiolle kivaa, mitä se ei aina hänen mukaansa ole, kappaleen valmistumisesta voi tulla haikea olo. Samalla sävellyksen valmistuminen voi aiheuttaa oivalluksen, että mistä se oikeastaan kertoo.
– Biisin merkitys saattaa jopa muuttua vuosien kuluessa, että mistä se kertoo mulle itselleni. Kävelyllä-biisi ensimmäiseltä levyltä on sellainen, ettei mulla ollut aluksi hajuakaan mikä sen kappaleen juttu on, mutta tämäkin mysteeri avautui mulle vasta vuosia myöhemmin. Ja tuon kappaleen merkitys voi muuttua mulle vielä uudelleenkin.
– Teen harvoin biisejä tosi voimakkaassa tunnetilassa. Välillä toki joo, mutta useimmiten en oikein itse ajattele yhtään sitä, millainen kirjoittaja olen. En ole sellainen tyyppi, jolla on viiden vuoden suunnitelma levyilleen tai joka on jotenkin löytänyt jonkinlaisen tietyn itsensä kirjoittajana. Siksi olen aika avoin eri tavoille tehdä musiikkia.
Raana Lehtisen maalaus.
Maalauksellinen muusa
Kolmen albumin jälkeen Autio on kaikkea muuta kuin tottunut ja turtunut siihen, miten luovuus voi tapahtua. Täällä sinua kaivataan -albumin lähtöpiste olikin jotain ihan erilaista kuin Aution aiemmassa tuotannossa.
Kaikki uuden albumin sävellykset on inspiroinut sen kansimaalaus, jonka on tehnyt vuonna 1990 syntynyt maalari Raana Lehtinen. Albumin musiikki ja visuaalisuus ovatkin poikkeuksellisen kietoutuneita yhteen.
– Tämä ajatus syntyi yhteisten keskustelujen kautta, joita kävin parhaan ystäväni Marleenan (Halonen) kanssa, Autio valottaa tietä, joka johti hänet Lehtisen maalausten ja sitä kautta uuden sävellysmetodin äärelle.
– Puhuimme Raanan töistä Marleenan kanssa ja jopa levyn kannessa lukee, että idea on yhteinen. Laitoin Raanalle viestiä, että oon tällainen tyyppi täältä Helsingistä ja olisi tällainen idea. Raana oli aika heti messissä. Sovittiin, että Raana tekee meille taulun tilaustyönä, minkä jälkeen asiat alkoivatkin sitten edetä aika nopeaa tahtia.
Ainoa asia, jonka Autio antoi Lehtiselle ohjeistukseksi maalausta varten, oli että taulussa pitäisi olla muodossa tai toisessa sänky. Autio itsekään ei ole ihan varma, mihin tuo ajatus liittyi, se vain tuntui intuitiivisesti oikealta.
– Jotenkin nukkuminen oli tässä se juttu, koska no, mä tykkään nukkua aika paljon, hän naurahtaa.
– Katsoin juuri, että Raana laittoi mulle ensimmäisen luonnoksen maalauksesta syyskuussa 2022, ja sain myös muutamia kuvia pikkuhiljaa kun maalaus valmistui. Se oli aika siisti matka tehdä tuollaisen taulun kanssa, koska heti kun näin ensimmäisen kuvan siitä työstä, aloin tehdä biisejä, vaikkei taulu ollut vielä edes valmis.
Lehtisen maalaus sai lisää yksityiskohtia ja pian Autio olikin todellisen runsaudenpulan äärellä, kun inspiraatiota kappaleisiin alkoi olla yhdessä kuvassa loputtomasti. Autio kokee silti metodin olleen ennen kaikkea hyväksi.
– Halusin kirjoittaa niin monesta asiasta, että se oli tavallaan vaikeaa, mutta samaan aikaan todella hauskaa.
– Varsinkin kun me teimme tätä levyä koko mun bändin kanssa kollektiivisesti. Annoin bändille kaikenlaisia kotitehtäviä. Vaikka sellaisia, että heidän piti keksiä kymmenen sanaa taulusta, ja käytin niitä sanoja teksteissä.
– Pistin heidät tekemään biisejä siten, että yksi teki soinnut, toinen teki melodian siihen, tehtävät kiersivät yhdeltä toiselle ja minäkin kirjoitin niiden inspiroimana musiikkia. Mitkään näistä biiseistä eivät päätyneet levylle, mutta ne toimivat kirjoitusapuna, kun kuuntelin niitä biisejä ja kirjoitin itse samalla, mistä syntyi monipuolinen luovuuden sykli.
Vielä maalauksen valmistuttua ja kaiken mainitun jälkeen luova prosessi oli vasta alussa. Autio oli jo säveltänyt musiikkia, mutta albumi sai muotoaan lähikuukausien aikana monin eri tavoin Lehtisen maalauksen rinnalla.
– Taulu oli valmis lokakuussa 2022, sain sen kotiin, kirjoitin lisää biisejä ja keväällä 2023 tulin tänne Hailuotoon. Olin ihan paniikissa, koska meillä oli studio varattuna kesäkuuksi ja olin sitä mieltä, ettei mulla ole tarpeeksi biisejä.
– Tein täällä lisää biisejä ja niitä syntyi useita ihan viime metreilläkin, eikä se itse valittu tiukka aikataulu ollut lopulta lainkaan pahasta vaan päinvastoin ainoastaan hyvästä. Se kaikki oli stressaavaa, mutta palkitsi sitäkin isommin.
Autio myöntää, että deadline on ollut hänelle usein ystävä. Itse asiassa hän on kokeillut aiemminkin säveltämismetodia, jossa luovuus on asetettu vastakkain ajan kanssa. Tuloksena oli levy, jonka hän julkaisi salanimellä.
– Tein vuonna 2016 levyn nimeltään Dokumentaarisia lauluja helmikuulta ja se levy löytyy suoratoistoistakin nimellä Andreas Öde, Autio paljastaa ja kertoo ideana olleen säveltää laulu päivässä kuukauden ajan.
– Sekin oli tosi stressaavaa ja hauskaa yhtä aikaa ja osoitti ihan eri tavalla itselleni sen, että aina se täysi vapaus ei ole luovuudelle ainoa hedelmällinen lähtökohta, vaan joskus tietynlaiset kehykset tai jopa pieni pakkokin voi toimia.
Kuin musiikkiterapiaa
Albumin syntytapaa voisi helposti verrata musiikkiterapiaan. Sen yksi muoto on juurikin se, että kuvista tai vaikkapa maalauksista ja niiden väreistä ja tunnelmista lähdetään etsimään ääniä tai säveliä, joita soitetaan erilaisilla keinoilla.
– Kun näin Raanan maalauksen, mietin ensimmäisenä, että onpa se iso. Taululla on kokoa puolitoista metriä kertaa puolitoista metriä ja kun astelin sen eteen, huomasin heti uppoutuvani siihen näkyyn täysin, Autio muistelee.
– Se oli voimakas kokemus. Olin tottunut katsomaan siitä pienempiä luonnoksia, mutta valmis työ oli tosi vaikuttava ja se tuntui heti tosi kotoisalta. Siinä ei tullut todellakaan ongelmaa siitä, ettei löytyisi kirjoittamisen aihetta.
Lehtisen valmis maalaus on öljyvärityö, jossa on paljon yksityiskohtia ja erilaisia tunnelmia mihin tarttua. Autio sanoo, että maalausta katsoessa mielikuvitus lähti lentämään niin, ettei perässä meinannut pysyä.
– Se oli Raanalta hieno oivallus, ettei hän maalannut tauluun vain yhtä hetkeä tai tilannetta, hän arvelee ja sanoo jokaisen kuvan osan olleen todella monitulkintaisia, ja myös niiden välille alkoi muodostua yhteyksiä.
– Ensin kiinnitin huomiota kolmeen tyyppiin maalauksen etualalla. Mietin, että ketä nämä ihmiset ovat. Lippispäinen poika ja kaksi muuta hahmoa. Mietin mitä heistä voisi kertoa. Sitten aloin miettiä, että mitä he ajattelevat. Siitä se ajatusten tulva vasta lähtikin ja ne hahmojen ajatukset ja tuntemukset muuttuivat paljon säveltämisen edetessä.
Autio kuvailee näiden keskeisien hahmojen tunnelman olevan pysähtynyt. Tilanteessa on hänen mukaansa paljon tapahtumia, mutta hahmojen ilmeissä on myös kaipausta.
– Huomasin miettiväni, että mitä siinä tilanteessa ei ole ja tulin siihen tulokseen, että nämä ihmiset kaipaavat jotakuta tai jotakin, ja tästä syntyi levyn avainbiisi, joka on nyt myös levyn nimikkokappale, laulaja-lauluntekijä kertoo.
– Tein Lippispoika-biisistä useita eri versioita. Kun mietin näitä pieniä lapsia kuvassa, ajattelin että kaikki on niin ihanaa siinä tilanteessa. Oli hurjaa, että kun lähdin kirjoittamaan kappaletta, siitä tulikin niin synkkä, Autio pohtii.
Tässäkin vaiheessa kappaleet olivat pyörineet vain muutaman maalauksen yksityiskohdan ympärillä ja ammennettavaa oli vielä vaikka miten paljon. Monet kappaleet muuttivatkin Aution mukaan muotoaan jo lyhyen ajan kuluessa, kun pienet osat taulusta saivat etualalla olevan kolmen hahmon tapaan mielikuvituksen lentämään.
– Pohdin peilistä itseään tuijottavaa kotikissaa ja keskellä taulua olevaa leijonaa, että ovatko he sama kissaeläin, josta kirjoitin Kissapeto-kappaleen. Sitten huomasin kirjoittavani myös ihan fiilispohjalta.
– Aiemmin oli syntynyt kappale nimeltään Pieni taas. Sen sanoituksia rukkasin aika viime hetkille asti. Samoin Vittu mä kuolen tänne -biisiin olin tehnyt ensimmäisen fraasin vuotta aiemmin kuin olin katsonut taulua ensimmäisen kerran. Mietin, voisiko sitä hyödyntää kappaleessa, ja syntyi myös yhdeltä istumalta maalauksen näkemisen jälkeen.
Autio hymyilee sanoessaan, että hän samastui peilin kautta kaupungille tuijottavaan kissaan. Ihan kuin kissa katsoisi kaupunkia kuin se katsoisi menneisyyteen. Juuri tuolla tavalla ideat ruokkivat koko ajan itseään.
Säveltäjä huomasi heti, miten vapauttavaa oli saada inspiraatiota lauluille tällaisella tavalla. Aina jos tuli pienikin lukko siitä, millaista tunnelmaa kappale kaipaisi, hän saattoi palata maalauksen ja sen yksityiskohtien äärelle.
– Samalla se oli turhauttavaakin, koska ideoita oli niin paljon, etten voinut kirjoittaa ihan kaikesta. Huomasin, etten voi mitenkään vangita kaikkea maalauksesta levylleni. Siksi levyn kansissa lukeekin, että maalaus on toiminut inspiraationa levyn jokaiseen kappaleeseen, mutten tiedä, olisiko edes sata laulua
riittänyt kattamaan koko taulun.
– Siinä heräsi jopa sellainen kauhu, että haukkasinko liian ison palan kakkua. Aikataulu ohjasi onneksi siihen, että tämä on dokumentaarinen levy ja se aika on myös sitä dokumentaarisuutta. Eli tämän albumin ei ole tarkoituskaan olla jotain kahden vuoden aikana tehtyä ja täydellisen kokonaisvaltaista, vaan erittäinkin hetkessä luotua musiikkia.
Iisa-artistinimellä tunnettu Iisa Pajula toimi albumin dramaturgina. Autio, levyn tuottaja Joonas Saikkonen ja Pajula pohtivat yhdessä, millaisen kokonaisuuden levylle rakentaisi, kun kappaleita oli alun perin peräti kahdeksantoista.
– Levylle päätyi yksitoista kappaletta, ja me mietittiin paljon sitä, millaisen draaman kaaren kappaleet muodostavat yhdessä, millaista tarinaa ne kertovat tunnelmien kautta ja miten osa asioista jopa kietoutuu lopulta yhteen.
Irtiotto omasta itsestä
Kun kirjoittaa musiikkia toisen taiteilijan tekemästä maalauksesta, voi muusikko ainakin aloittaa säveltämisen niin, ettei hänen tarvitse miettiä itseään, kirjoittaa omista tuntemuksistaan ja tuoda itseään suoraan musiikkiin.
Tietenkään asia ei toimi loppuun asti näin. Luova ihminen on aina läsnä luomuksissaan, oli metodi mikä tahansa.
– Tämä levy ja sen tekeminen on ollut mulle kuin eräänlainen majakka, Autio kuvailee arvoituksellisesti ja täsmentää tarkoittavansa tällä sitä, että oli voimaannuttavaa päästä ainakin hetkeksi omien ajatustensa ulkopuolelle.
– Monestakin syystä johtuen mulla ei ole takanani mitään helpoimpia aikoja. Viime vuodet ovat olleet vaikeita, mutta tämä levy on ollut asia, mistä olen saanut ihan hirveästi voimaa ja olen saanut tarkastella elämää eri kulmasta.
– Elämässäni on ollut kuoleman läheisyyttä ja sen miettimistä. Se on ollut lähtöisin omasta elämästä, omista ajatuksista ja niiden synkkyydestä. Vastapainoksi on syntynyt kiitollisuutta siitä, että on elossa ja miten hienoja asioita elämään kuuluu.
Tämä kaikki kuuluu levyn sävellyksissä. Koko se musikaalinen kieli, jolla Autio puhuu pitkin levyn erilaisia kappaleita, on tunnistettavaa Antti Autiota, mutta silti jotain on ihan eri tavalla.
– Toivon, että luomismetodin vapautuneisuus kuuluu levyllä, koska tuntuu, että tauluprojektin kautta multa katosi paljon sellaisia estoja, joita en tiennyt mulla olevan säveltäjänä olemassakaan, Autio pyörittelee iloiten.
– Tuntuu, että me ollaan yhtyeen kanssa sellaisessa pisteessä, että me ollaan vapauduttu jostain, en tiedä mistä, mutta jokin helppous on löytynyt tähän musiikin tekemiseen. Se on jotain sellaista, että kun ei ole enää pakko tehdä edes sen vertaa kuin ennen ja ei enää pidättele mitään, niin samalla tulee antaneeksi itsestään enemmän musiikkiin.
Tätä voisi Aution mukaan kuvailla kuplivaksi ja kivaksi fiilikseksi. Sellaiseksi, että musiikin tekeminen voi oikeasti olla kivaa kaiken sen mustan vastapainoksi, mitä maailmassa ja elämässä tapahtuu.
Maalauksessakin on esimerkiksi vasemmassa yläkulmassa jotain tosi raskasta. Samalla teoksessa on jotain tosi iloista ja kepeää. Se on tunteiden leikkiä, jossa yksikään tunne ei ole yksitotisesti vain jotain tiettyä.
– Pieni taas -kappaleen kitaroissa on juurikin jotain sellaista kuplivaa ja kepeää, vapautunutta. Se ilmentää jotain sellaista iloista ja juhlallista, mitä tunsin joitakin taulun tunnelmia fiilistellessäni. Samalla taulussa on myös jotain haikeaa ja vaikeaa, ja sekin vaikutti moniin sävellyksiin, mutta ennemmin fiilistelevällä kuin vellovalla tavalla.
– Myös nostalgia ja naiivius on vahvasti läsnä Haluun sut -kappaleessa, jossa kuuluu sellainen estottomuus, että sain sanottua ja soitettua asioita juuri siten kuin ne piti sanoa ja soittaa, eikä mitenkään kierrellen tai kaarrellen.
Autio on huomannut, ettei hän mieti liiemmin tulevaisuutta tai sitä, mitä hän voisi tai mitä hänen pitäisi musiikillaan tehdä. Myös Täällä sinua kaivataan -albumi on ollut hänen tapansa haaveilla. Eri tavalla kuin monet muut haaveilevat.
– Mua kiinnostaa arkisuutta enemmän sellainen haavemaailma. Se, mitä kaikkea ihminen voikaan kuvitella. Sen takia tykkäänkin nukkumisesta, koska unet ovat sellainen vapautunut tila, johon haluaisi päästä kiinni tietoisestikin.
– Olen huomannut, etten ole ainakaan tällä hetkellä sellainen ihminen, jolla olisi konkreettisia haaveita mun oman elämäni suhteen, vaan ne liittyvät aika paljon siihen, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Haaveilen hetkessä, näissä kappaleissa, ja haluan soittaa siten miltä tuntuu, ja se oli nyt tällä levyllä jotenkin aiempaakin helpompaa.
Teksti: Aki Nuopponen
Lue koko haastattelu Soundista 1/24.