Maija Vilkkumaa karsastaa liiallista striimimäärien tuijottamista: ”Se johtaa mun mielestä tyhmiin ratkaisuihin”

Markus Paajala

Maija Vilkkumaa on tuorein musiikkialan taituri, jolle on myönnetty perinteikäs Soundi-palkinto. Mikko Meriläinen haastatteli pian viisikympisiään juhlivaa laulajaa Soundiin 6/22, ja puheenaiheiksi nousivat muun muassa musiikkibisneksen muutokset sekä tietysti Vilkkumaan tuleva 1973-albumi.

Maija Vilkumaa selvästi tykkää pohtia. Hän pyörittelee vastauksiaan eri suuntiin, katsoo minne rönsyilevät ajatukset voisivat johtaa ja usein palaa aiemmin sanottuun.

Nyt hän tarttuu heittämääni määritelmään hänestä nimenomaan rockmuusikkona.

– Olen tietysti tavallaan lähtenyt rockista, mutta toisaalta olen kuunnellut jotain Madonnaa jo teini-ikäisenä.

– Minusta tuntuu, että ensin ajattelin pitkään, että halusin kaikkien tajuavan että minäkin voin olla rock vaikka olenkin tyttö. Sitten kun olin sitä, niin ajattelin että ettekö te tajua, että minä en ole pelkästään rock.

Aihe liittyy Vilkkumaan päässä myös ikääntymiseen.

– Ahdistava ajatus on, että olisin vanhana semmoinen ty-ty-dyy-tyyppi (hyräilee Smoke on the Waterin riffiä) jossain pubin nurkassa. Ehkä senkin takia olen ruvennut ajattelemaan, että en mä halua sitä rockleimaa.

Genrekarsinoiden aiheuttamiin ennakkoluuloihin Vilkkumaa törmäsi konkreettisesti julkaistessaan leikkisän elektronisen, efektoidun Kissavideoita-kappaleen vuonna 2015. Kappale aiheutti tyylinmuutokseen pettyneissä kuulijoissa jopa vihaisia reaktoita.

Vähintään yhtä vaikea pala tuntui monelle olevan vuoden 2017 klubihenkinen ja kokeellinen, erikoisia välisoittoja sisältävä Joku muu, mikä ep.

– Sehän koettiin joissakin arviossa niin, että mä yrittäisin olla joku Antti Tuisku, Vilkkumaa naurahtaa ja myöntää, että se turhautti.

– Varmaan olisi vain pitänyt selvemmin viestiä, että minä yritän nyt tehdä jotain muodosta poikkeavaa. Että en kai mä nyt semmoisia biisejä olisi tehnyt jos olisin yrittänyt tehdä jonkun tuiskumaisen hittilevyn.

Vilkkumaa alkoi havainnoida tapaa, jolla häntä käsitellään mediassa.

– Minusta on tuntunut, että minut nähdään viihdyttäjänä, joka juoksee striimien perässä. Olen miettinyt, että mistä se johtuu, että onko se oma vika? Ja varmaan se vähän on, en ole jostain syystä osannut viestiä kunnolla, mutta on se osittain myös rakenteellinen asia. Tietynlaisesta leimasta on vaikeaa päästä eroon.

Vilkkumaa täsmentää, että rakenteellinen ahtaus liittyy sekä sukupuoleen että genreen.

– Tässä tilanteessa se liittyy kuitenkin enemmän genreen kuin sukupuoleen. Siihen, että kun olet popin mainstreamissa, niin silloin vähenee sun tuotantoon liittyvä taiteellinen lukeminen. Tuntuu, että musiikilliset artikkelit tehdään enemmän niistä, jotka kuuluvat toimittajien ”omaan genreen” ja sitten meistä muista puhutaan, että tämän ja tämän verran hän on striimannut oletuksiin nähden.

Raadollisen kaupalliset odotukset ja mittarit eivät tietenkään liity vain mediaan, vaan ne lävistävät koko popkulttuurin.

Vilkkumaa pitää ongelmallisena, että jokaisen julkaistun biisin striimausmääriä kytätään neuroottisesti. Musiikkibisneksen ansaintalogiikka on johtanut lyhytnäköiseen ajatteluun, jossa haetaan nopeita voittoja yksittäisillä biiseillä.

– Se johtaa ratkaisuihin, jotka on mun mielestä tyhmiä ja huonontavat koko genreä. Juuri se, että mennään paniikkiin jos vaikka jollain superisolla artistilla on kolmesataatuhatta striimiä ja ollaan, että se on sama kuin ei olisi mitään. Miten niin ei ole mitään, sehän on kolmesataatuhatta striimiä!

Vilkkumaa lisää, että taiteilijat tarvitsevat laajempia kokonaisuuksia pystyäkseen innovatiiviseen luomistyöhön. Sellainen hänelläkin on seuraavaksi tähtäimessä.

EDELLINEN täyspitkä Vilkkumaa-albumi on Aja! peräti seitsemän vuoden takaa. Viime vuosina hänenkin tuotantonsa on koostunut sekalaisesta nipusta irtobiisejä. Iso osa niistä on liittynyt Vain elämää -formaattiin, mutta on hän muutenkin tehnyt monenlaisia yksittäisiä kappaleita useiden eri tuottajien kanssa.

– Aluksi kun tuli tämä nykyinen bisneslogiikasta aiheutuva yksittäisten biisien aika, olin siitä jopa vähän innoissani, koska albumin tekeminen on niin massiivista ja raskasta. Ajattelin, että ihanaa kun voi tehdä vain yksittäisen biisin, laittaa sen ulos ja fiilistellä sen kanssa. Ja sitten on aina julkkaribileet.

Lyhytjänteinen biisien tiputtelu alkoi kuitenkin turhauttaa, eikä ep formaattikaan tuntunut saavan jalansijaa. Välimallin julkaisut jäävät hahmottomaksi.

Tuottajien ja sitä myöten tuotantotyylin vaihteluun on ollut selkeä syy.

– Mä olen muuttanut muotoa ihan sen takia, että olen nimenomaan hakenut sitä muotoa ja ehkä eniten sopivia yhteistyökumppaneita.

Vilkkumaa huomauttaa, että hän on tehnyt aina biisinsä modernin tekniikan avustuksella.

– Heti Tarharyhmän jälkeen mulla oli Roland PMA 5 -sekvensseri. Sillä mä tein kaikki kappaleet, ja tavallaan se toimi aivan niin kuin nykyiset dawit (digital audio workstation), se oli vain ankeampi ja monimutkaisempi. Mun oli helppo siirtyä siitä ensin Garagebandiin ja sitten Logiciin. Ja sen takia tuottajien kanssa työskentely on mulle luontevaa.

Bändikeskeisyyden tuottajavetoisuuteen vaihtaneella Aja!-albumilla alkanut tekotapojen ja muotin rikkominen on oleellinen osa sitä ajatuskulkua, että miten tehdään pitkää uraa myös itseä inspiroivasti.

– Jos on tehnyt tietyn määrän biisejä samalla tavalla, neuroverkko alkaa kiertää sitä samaa rataa. Ja jotta pääsee pois siltä radalta, on se pakko runksauttaa väkisinkin jonnekin muualle, Vilkkumaa sanoo.

Hän kuvailee pilke silmäkulmassa stereotyyppistä Vilkkumaa-biisiä: on sing-along-kertosäettä, mollisointua ja särökitaraa. Alhaalta lähtevä a-osa ja aiheena nuorten tyttöjen ongelmat.

– Olisinhan mä voinut mennä siihenkin suuntaan. Paitsi että en olisi voinut, koska se olisi mun mielestä maailman tylsintä ja ankeinta, enkä halua tehdä sellaista. Sen takia mun on ollut pakko tavallaan pelata omalla päälläni ja kokeilla tehdä eri tyyppien kanssa.

Viime vuosien singlejä hän on työstänyt muun muassa Eppu Kososen, Samuli Sirviön ja viimeisimpänä Atso Soivion kanssa. Vestan uusinta albumiakin tuottanut Soivio on Vilkkumaan työpari uuden vaiheen aloittaneella 1973-singlellä sekä syksyllä ilmestyvällä samannimisellä albumilla.

– Atso on tosi paljon mua nuorempi, mutta sellainen maailmojen kohtaaminen on aina kiinnostavaa. Hänellä on hyvä lyyrinen ymmärrys, ja hän tajuaa mun musaa todella hyvin vaikka tuleekin eri paikasta.

Vilkkumaa avaa läppärinsä ja alkaa etsiä tulevan albuminsa biisejä esiteltäväksi. Ensin on vuorossa Äidinmaa, joka tuntuu olevan albumin avainraita. Kuten nimi vihjaa, kertoo kappale näkemyksiä Suomesta nimenomaan tekijänsä havaintojen pohjalta. Samastumispintaa riittää, sillä tekstissä vilisee sukupolvikokemuksia öljykriisistä Walkmaniin ja Berliinin muurista sushiin.

– Mietin, kuinka ihailen sitä, että Samuli Putro tai Ismo Alanko tekevät semmoisia biisejä, että ”mielestäni Suomi näyttää tällaiselta ja tällaiselta.”

Vilkkumaa pitää kiehtovana sitä, kuinka nimenomaan popmusiikin kaltaisesta, usein vähäteltynäkin pidetystä genrestä käsin kerrotaan yhteiskunnallisia totuuksia.

– Aluksi mietin, että olisipa jotenkin ankeaa, jos mä rupeaisin kertomaan jotain totuuksia. Sitten sain itseni kiinni tuosta ajatuksesta – että miten niin muka olisi? Mä luulen, että se liittyy sukupuoleen rakenteellisella tasolla.

Viisikymppisten lähestyminen kannusti omalta osaltaan tarttumaan aiheeseen.

– Tajusin, että nyt mun täytyy tehdä levy, jossa mä kerron, miltä musta tuntuu tällä hetkellä. Nimeksi tulee 1973, joka on mun syntymävuosi, ja siitä tulee se näkökulma. Ajattelin, että kun minä kerron miltä minusta näyttää, niin sillä on tässä ajassa jotain arvoa. Miltä kotimaa näyttää nimenomaan mun ikäisen naisen näkökulmasta kerrottuna.

Vilkkumaa sanoo, että albumin tekeminen sekä innostaa että myös pelottaa häntä – mitä jos se meneekin kaikilta ohi ja katoaa pimeyteen?

– Minua on auttanut ja inspiroinut tämä ajatus 50-vuotisteemalevystä. Se ei ole vain kokoelma sekalaisia biisejä vaan teos, jolla haluan sanoa jotain.

Seuraavaksi läppäriltä lähtee soimaan albumin toinen single Jos oisin mies. Paljonpuhuva biisinnimi sekin. Vilkkumaa kuvailee kappaletta tyyliltään ”karnevalistiseksi hassutteluksi”, tosin aiheesta löytyy kaikissa kuulijoissa resonoivaa syvyyttä kerrakseen: mikä tekee niin sanotun ”oikean miehen”, ja toisaalta, millaisia rakenteellisia sukupuoleen nivoutuvia vääristymiä on olemassa.

Vilkkumaalla sanoitukseen liittyy hyvin konkreettinen lähtölaukaus. Ajatus alkoi rakentua hänen valmistautuessa esiintymään itsenäisyyspäivänä 2020 Linnan juhlien jatkoilla.

– Ajattelin etukäteen, että nyt leijonakorujengi hyökkää taas mun kimppuun, koska minä olisin jotenkin väärä ihminen olemaan siellä. Välillä ne hyökkäilee mun kimppuun muutenkin. Ja mietin tietenkin myös sellaista, että mitä jos mä mokaan?

– Yhtäkkiä aloin ajatella, että varmastikaan joku Ismo Alanko ei mieti tällaista. Rupesin kuvittelemaan, että nyt kun mä menen sinne, niin mitä jos mä olisinkin mies. Ja se kyllä auttoi siihen fiilikseen, että en pärjää.

Maija Vilkkumaa on jo kymmenen vuoden ajan ollut vakiovieras Ylen Pyöreä pöytä -keskusteluohjelmassa. Siinä hän on saanut tottua kaikenlaisten yhteiskunnallisten ja muuten vain ajankohtaisten asioiden pohtimiseen ja kommentointiin. Ehkä jotain siitäkin kokemuksesta on siirtynyt kappaleisiin, vaikka pohjimmiltaan kyse on hyvin erilaisesta prosessista.

– Se on ollut kyllä mahtava kokemus, ja varmasti sekin on muokannut mun ajattelua. Biisin tekemisessä on juuri se, että miten voi puhua jostain asiasta niin, ettei se ole vanha jo ilmestyessään. Siinä täytyy olla joku muu juttu kuin vain toistella jotain sun oman kuplan mielipidettä.

Mutta mikä se ”joku muu juttu” olisi, jonka löydettyään lauluntekijä pystyy tekemään kappaleen, joka on suhteessa aikaansa mutta ei kuitenkaan tyhjene ja kuole parissa kuukaudessa?

Vilkkumaalla on sen selittämiseen sana, joka ei tavallaan kerro mitään mutta toisaalta sisältää kaiken tarvittavan: magia. Sitä hän on tavoitellut jo yli 30 vuotta, ja hänen kädessään kameralle poseeraava Taatto Taivahinenkin omalta osaltaan todistaa, että sitä hän on myös löytänyt.

Teksti: Mikko Meriläinen
Lue koko haastattelu Soundista 6/22.