8. 10. Bristol
Kiertuekoomailu jatkuu jo seitsemättä viikkoa. Rundibussin aiheuttaman rundikooman hyvä symboli ainakin omalta osaltani on muuan viinipullohäirikkö oman kotelon nurkassa. Olen jemmaillut tuota juhlapulloa punkassani koko retken ajan, ja monena yönä se on auton edetessä kolistellut rautapalkkiin häiriten kauneusuniani karvaasti, mutta jaksoin korjata asian vasta tänään. Operaatio vaati huikaisevaa kylkien kääntöliikettä ja kädenojennusta eli aivan ylitsepääsemätöntä fyysistä ponnistelua. Tässä siis vähän seli-seli-selitystä sille, miksi blogikin laahaa hieman jälkijunassa. Teksti on synkassa aivojeni kanssa.
Päivän tykityksen kohteena on Bristolin perusbrittiläinen isohko pitäjä. Täällä ei aiemmin ole tullut käytyäkään joten kaupungille tarkastamaan tontit ja vieläpä parhaassa seurassa eli omassa. Ensin vanha ateisti kävi mieli hartaana kiertelemässä parit vanhat ja komeat katedraalit, sitten istuskelin joen varren kahvilassa akustista kitaristijamppaa kuunnellen. Kultturellia toimintaa ennen illan kuolonkorinalihamyllyä.
Hetken aikaa piti myös diggailla vitaalia keski-ikäistä bussikuskiamme Mikea. Hän on sangen habakas ja uhmakas germaani, joka treenailee säntillisesti kroppaansa lisää schwarzeneggeriä. Miehellä on käynnissä lihasteluveto rouvansa kanssa, joten mekin saamme nähdä päivittäin kuvia – vaatteilla tai ilman – Miken ylpeydenaiheesta, tästä neiti Kuubasta. Mitäpä niitä omana tietona pitämään. “Kell’ onni on, hän siitä kaikille kuumia kuvia näytelkööt”, vai miten se loru menikään?
Leijonanosa rupeaman brittikeikoista on osoitteissa O2 Academy, eli saarivaltion normista poikkeavan hyvissä ja passelin kokoisissa laatuliitereissä. Vaan eipä seikka silti Englannin alivaltaa ja maan keikkailun todellisuuden ankeutta paljon kohota. Keikka tuli ja meni ja yleisökin oli yllättävän ankea. Eli ei tämä tästä, kohti uusia pettymyksiä. Druidin täällä kehittämä “rommi-jäätelö-kola” –drinkki jää teemaan sopivasti historiaan maailmankaikkeuden ehkä kamalimpana juomana. Onneksi seuraavaksi jatkettiin kohti uutta risteilyelämystä ja päin Irlantia, jossa meille oli katettuna yksi keikka ja peräti kaksi vapaapäivää. Odotukset korkealiidossa.
10. 10. Dublin
Irlannin maaperällä ei ole koskaan tullut edes turisteiltua, joten vapaat piti totta kai aloittaa irkkusiiderillä. Magner’sia kitusiin laivalla ja siitä debytoimaan uudelle saarelle. Markus-Setä on innokas. Uusi maa Trip Advisorin travel mappiin, koska elämähän on suunniteltu pisteiden keräämistä varten.
Bussi jäi parkkiin kaupungin ulkopuolelle, mihin päätin hetken mielisekoilujohteesta haudata rituaalinomaisesti oman ällöttävän vuosikertakeikkapaitani. En pystynyt enää haistelemaan tuota mätää kuolemankatkuista hirvitystä ja elämään sen kanssa. Eivätkä muut. Irlannin multiin oli vaateraiskan hyvä uinahtaa ja kukkiakin jätin haudalle.
Edessä oli siis harvinaista rundiluksusta, parit vapaapäivät yhdessä ja samassa kaupungissa ja vielä oikein hotellissa eli pääsimme kukin pakoon bussin erikoisvyöhykettä ja linjurikoomaa. Sami oli buukannut meille lotto-metodilla harvinaisen fancyn hotellihuoneen, missä oli tilaa vaikka pyöräillä tai moshpitata. Nämä optiot piti myös käyttää.
Vapaapäivänä turistit suuntasivat ensi töikseen naapurikorttelissa sijaitsevalle Jamesonin vanhalle tehtaalle. Viskimuseossa osa meidän ammattilaisosastostamme pääsi maistajaraatiin, ja kulman takaa löytyi sopivasti Temple Bar District, yksi Euroopan aktiivisimmista simailu-kaupunginosista.
Irlantilaiset tunnetusti osaavat ilakoida ja kiisselöidä sekä ottaa simaa huolella pannuun, mikä kävikin harvinaisen selväksi illan hämärtyessä. Stereotypiat täydentyivät suurin piirtein joka baarissa ja kadun kulmassa soivan ilkamoivan irkkumusan kautta. Paljon oli trubaduureja liikenteessä, eli hyvä meininki. Myytit ja ennakkoluulot pitivät paikkansa eikä niitä murrettu. Itselläni oli luonnollisesti Thin Lizzyn paita päällä ja tästähän eräänkin pubin artisti innostui ja omisti Whiskey In The Jarin meikäläiselle. Vastaavat oli ajatukset vessassa käsienpesijänä toimineella herralla, joka laulaa kajautti meikäläiselle pisuaarin ääreen samaisen rallin.
Pubikierroksen jälkeen ajattelimme Ollin kanssa etsiä vähän discompaa yläastebilemeininkiä, kun eihän sitä metalliturneella aina jaksa heavy-mörköbaareissa kupeksia. Kävimme siis seuraamaan pissis-luonteista ihmisvanaa ja kyselemään yhdeltäkin ovelta, että mikäs on boogie kyseisessä liiterissä. “Sorry, privaattibileet”, kuului vastaus, joten sorruimme omien ja hyvien tapojen vastaisesti käyttämään nolohkoa rocktähtikorttia. Eli ilmoitimme portieerille bäkkäripassin esittelyn ohessa polleasti, että herrat artstit konsertoivat huomenissa Irlannin kansalle ja haluaisivat nyt hivenen viihtyä.
Sisäänpääsy järjestyi ja palvelukin pelasi, kappas vaan. Toinen vaihtoehto olisi tietenkin ollut turpasauna, mutta tällä erää lotto meni lähes seitsemällä oikein läpi ja hipit pääsivät discoon. Joka olikin sitten vähän erilainen kuin olimme odottaneet. Paikka oli täynnä lukiolaisnuoria kuupat sekisin, ykkösrensselit päällä sekä kovat kaulassa. Siinäpä oli vanhojen hippien hyvä seisoskella kärähtäneissä perustamineissa ja hieman erottua teinimassasta. Olipahan ”something completely different” kerrankin. Vielä ennen nukkumaanmenoa piti meidän aikuisten miesten hoitaa hotlalla iltasaduksi heavy-pitoinen yömylly, joka lähti luonnollisesti liikkeelle muiden painuttua jo pehkuihin. Pukkasin Emperorin Inno A Satanan soimaan ja sehän johti moshaavaan ja sängyllä pomppivaan ihmiskasaan.
Seuraavana päivänä kaupunkeilun jälkeen keikalle ja uusi keikkapaita niskaan haudatun tilalle. “Code of the road” on nimittäin meikäläisellä yleensä sellainen, että samoilla kuteilla ajellaan turnee alusta loppuun. Dublinin keikkapaikkana toimi Vicar Street, missä irlantilaisyleisö otti Insomniumit ja muut suomalaiset vallan hyvin vastaan. Kyllä tämä saari Brittilän pieksee ihan joka standardilla.
Päälle keikanjälkeiset pubikierrokset sekä pönöttelyt Phil Lynottin patsaalla ja olimmekin valmiit uuteen lomapäivään. Se sisälsi kaikkien rajattomaksi riemuksi miksaajamme Urskin tinapilliostoksia ja tämän uuden aluevaltauksen opettelua, samoin kuin uhmakasta puli-Monopolin pelausta laivalla sekä kalja-arvontoja. Perushäsellystä, mutta lopulta Irlannista ja Dublinista jäi käteen harvinaisen hyvä boogie ja tänne pitää ehdottomasti tulla pian uudestaan sekä räimimään että turistihommiin!
12. 10. Sheffield
Takaisin sateeseen eli sumujen apinasaarelle ja Sheffieldin rautakaupunkiin. Rukkasimme iltaa varten settiä hiukkasen uusiksi äänitarkkailijamme laadukkaan avautumisen jälkeen, joten luvassa on vähän tuoretta potkua ja variaatiota performanssiin näin rundin kesken. Huuliharppukostajan intromusiikin saattelemana tilavalle lavalle, suoraan asiaan Only One Who Awaitsin ryskeeseen ja tuloksena aivan hyvä kokonaiskeikka. Ukkoloilla siitä syystä bilehtävä mieli joten taas mentiin. Sheffieldin Academy tarjoaa bäkkärinä mukavan yläparven, josta pystyi istuskellen ja huikkaa otellen seuraamaan Napalm Deathin ja Bodomin keikat ikään kuin aitiokatsomosta.
Perustin muuten Napalm Deathin Mitch Harrisin kanssa uuden bändin tänään. Idea lähti siitä kun mollasimme samaan ääneen maiden pääkaupunkeja niitä yleensä vaivaavasta syndroomasta: ihmiset ovat polleampia elämässä, mutta ehkä ylitarjonnan vuoksi aneemisempia keikkayleisönä. Heitin puheen sorinassa ilmoille sanat ”Capital Syndrome”, joista Mitch innostui saman tien. Soundaa hyvältä, siitä nimi ja konsepti yhtyeelle! Kohta ukko alkoi jo tupruttelunsa ohessa soheltaa lyriikkaa kasaan.
Mitch myös hyppäsi meidän bussiimme soittamaan toisen uuden bändinsä Menacen juuri valmistunutta levyä, joka olikin yllättävän kovaa matskua viitteinään ainakin Alice In Chains, Voivod ja Fear Factory. Seuraavien päivien kuluessa Mitch lisäksi muistutteli useampaan otteeseen, että tähänkin kokoonpanoon muuten kaivattaisiin toista kepakon soittajaa. Kattellaan, sanoi kymiläinen.
Pikkuhiljaa bussille alkoi valua myös Bodomin porukkaa sun muuta ryhmää. Ohikiitävän hetken meillä olikin a-luokan laatuporukka kasassa eli todellinen Guitar Herodes –mylly: Napalmin Mitch, COB:n Roope, Medeian Pekko ja Insoista Ville sekä meikäläinen. Tällä kitarajaostolla aloimme myös epäillä maailmanlaajuista ääniteknikkojen salaliittoa. Etteivät nämä potikkojen yliherrat, jotka soittavat instrumenttinaan koko bändiä, vain aina pistäisi keikoilla kitaravolyymia vähän alakanttiin meitä poloisia sortaen?
Illan toinen kuuma puheenaihe oli Sheffieldin kylän omat miehet eli kaikkien vanha salasuosikki Def Leppard, eikä bussissa muuta musiikkia suvaittukaan. Kävimme myös naapurikeikkapaikalla ihmettelemässä, miten tämän valtion alkuasukkaat eivät osaa suunnata vessassa pissaa laariin tahi pönttöön vaan aina lattialle. Ja sama laulu baarin puolella: kalja ei mene suuhun vaan lattialle tai muiden pulien niskaan.
13. 10. Newcastle
Uusi harmaa aamu brittien saarella ja polttavana keskustelunaiheena Insomniumien kesken seuraava kysymys: miksi juuri tällä paskasaarella pitää aina kiertää leijonanosa seudun kokonaiskeikoista, kun klubit, olot ja jopa yleisöt tuppaavat olemaan jonniin sortin aneemisemmasta päästä kuin saarivaltion muissa ulkoisen sivistyksen territorioissa? Eli aamu aukesi vahvasti otsikolla KOTI-IKÄVÄ. Medeian Pekon kanssa tallustellessa bongasin myös Notre Damen kellonsoittajan hulluksi tulleen paikallisen serkun, joka ryskäsi tapulinsa soittimia armottomalla tahdilla ja sellaisella pieteetillä, että taisi olla treenin alla joku uusi eksoottinen asteikko tahi kellotusriffi. Ihan vielä se ei rokannut.
Onneksi soundcheckissä muuan laupias suomarialainen tajusi soittaa monta biisiä Jenni Vartiaista, joka itselle toimii aina! Yleisfiilis parani samoin tein.
Keikka osoittautui toistaiseksi parhaaksi UK-vedoksi, minkä jälkeen osan Napalm-Bodom- Medeia –vitjan väestä sekä osan Inso-miehistöstä oli aika poiketa pikaiselle pubiselle, mistä palasimme bussiin pelaamaan Monopolia aamuhämärien uneen saakka. Välihuomautuksena mainittakoon, että allekirjoittanut voittaa ainakin rumpalismiehen sekä kiivaan ääniteknikon vaikka pari kierrosta välissä nukkuen.
14. 10. Manchester
Samoja kaupunkeja useasti kiertäneenä päivätoimet ja turistitärpit alkavat loopata pahasti, eli Manchesterin Academyn lauteilla noin viidesti ryskänneenä kurssi kohti kaupunkia ja samoja polkuja sinne ja takaisin ja samojen kauppojen kautta klubille. Tämänkertaisena pirteänä bonuksena olin saada auton selkääni tietä ylittäessä ja väärään suuntaan katsoessa, mutta onneksi Medeian Sampe oli tarpeeksi leppoisa ukko nyppäistäkseen meikäläisen kärryn tieltä veks.
Manchesterin Academy-kompleksista löytyy spinaltapihtavaa ”Hello Cleveland” –meininkiä. Täällä saa aina hetken hahmotella, jotta löytää a) sisään, b) ulos, c) lavalle, d) bäkkärille, e) suihkuun, f) vessaan, g) syömään, h) toiset firman musikantit, i) katso uudestaan kohta c). Talo(i)ssa lienee yhteensä viisi eri lavaa ja kun pytinki ajaa samalla opiskelijakuppilan ja yliopiston virkaa, skaalassa ja hipstereissä löytyy.
Tällä kertaa ryskäsimme keskimmäisen kokoisella lavalla, mikä aiheutti melkoista ahtautta etenkin meille lämppäreille. Backline ei ollut sopia lavalle ja Medeian Keijo saikin tämän tuta ottaessaan keikan aikana basson lapaa päähänsä niin että veri lensi. Blood fire and death eli let’s metal! Tuttuja ja turvallisia, uomiinsa uponneita kyläkeikkailun normeja seuraten eksyimme soiton perään hetkeksi naapurin leppoisaan rockpubiin puhumaan Suomi-bändien troikalla henkeviä ja hengettömiä. Hienoja iltoja hienossa porukassa.
15. 10. Lontoo
Lontoo, tuo brittirundaamisen jokakertainen pääruokalaji, vetää aina puoleensa tutut ja tuntemattomat sekä median ja muidenkin alojen erikoisosaajat. Suomesta oli nytkin saapunut tuttuja tarkastamaan Britannian pääkaupungin erikoiskoetta, kuten esimerkiksi tähän blogiin vahvasti liittyvä toimittajaherra Silas, johon leppoisasti törmäsin venuen bäkkärisokkelossa. Illan veto oli legendaarisessa Shepherd’s Bush Empiressa, missä on kuvattu muun muassa Opethin livedeeveedee eli varsin hienon konserttisalin sai lisätä oman elämänsä cv:hen. Melkoisen pramea, kolme parvea sisältävä vanha korkea teatteri, johon oli ennakkolippujakin myyty reilusti yli tuhat. Eli tule hyvä heavy-mylly, älä tule paha heavy-mylly.
Lontoon-keikoissa on usein ärsyttävänä sivubonuksena sellaista säädäntää, että bussit eivät mahdu parkkiin jura-kautisen infrastruktuurin omaavan jättikaupungin klubien viereen tai edes tuntumaan. Tällä kertaa bussien ja rekan kanssa ohjelmassa pikainen ”drop & go” eli auto tyhjäksi muutamassa minuutissa ja pikaroudauksella rojut klubille. Bussin ja trailerin sisältö eli koko laitearsenaali piti vieläpä toimittaa ahkerasti liikennöidyn tien toiselta puolelta, koska linjuria ei saanut lähemmäs. Kukaan ei onneksi edelleenkään kuollut tai saanut kolhuja liikenteessä.
Keikkaa edeltäväksi turistilenkkikohteeksi valikoitui Hyde Park. Tetsasimme puiston päästä päähän nauttien keskilampiolla 8 punnan oluen (… verraten siis Englannin yleiseen 3 punnan keskihintamaan) ja todeten, että peribrittiläistä Jeevestä lukuun ottamatta näiltä tonteilta löytyy ties mitä kansallisuutta.
Vähän ennen vetoa kävin vielä soolosushilla yksinäni tikkuilemassa ja toteamassa, että tässähän pitkästä aikaa perkele vieköön oikein vähän jännittää ennen keikkaa. Yleensä nimittäin ei, paitsi tietenkin kotikylillä Kotkassa, missä on aina kovat matineat kun pitää olla tuttujen tarkistettavana…
Illan bäkkäri meidän ja Medeian osalta oli parin neliömetrin laajuinen putka, johon siis ahtautui 14 heavy-pulia ja yksi heavy-pulitar. Koska kyseessä oli ovikyltin mukaan “dressing room nr. 12”, piti oikein ääneen miettiä, että mihin se meidän saksalainen kiertuemanumme ne yhdeksän muuta luukkua on vuokrannut… Bodomilla oli nimittäin käytössään tasan kaksi huonetta. Takahuoneemme suihku oli lasisessa verhottomassa suihkukaapissa, joten kaikki muut paikalla olijat saivat nautiskellen seurailla akvaariossa kulloinkin olleen pesuhetkiä. Mutta olipahan sentään suihku.
Medeian keikalla ilmeni laiteperäistä huolta, mikä oli sääli koska soittoaikakin oli lyhennetty aikarajoitteiden takia 20 minuuttiin. Onneksi yleisölle tuntui kelpaavan. Siitä sitten fiilikset kattoon, intron jälkeen juosten lavalle ja meidän lihamyllymme pyörimään. Keikka oli TODELLA kova, yleisö liekeissä, lavasoundi hyvä, kerrankin ei teknisiä ongelmia ja mekin vedimme hyvin. Kympin keikka ja vielä juuri oikeana iltana eli Lontoossa!
Tosin bäkkärille palatessa miksaajamme Urski totesi vanhana hengen nostattajana, että oli ihan paska keikka. Ilmeisesti siis huonot soundit hänen mielestään ja kaiketi jotain miksauspoliittista epähekumaa ilmoilla… Mukavaa draamaa tuli jo aiemmin siitä kun seurailin keikkamme aikana eturivissä edessäni ollutta kaunista neitosta, joka kovasti ja melko näkyvästi flirttaili meikäläiselle. Ja tämä toimintahan ei ollut yhtään hänen vieressään seisseen, poikaystävän virkaa ilmeisesti toimittaneen auervaaran mieleen. Jos satuin hiukkasenkin katsomaan neitoseen päin, näytteli ukko minulle ärjyä naamaa tai kieltä ja mökötti muillakin konsteilla. Vaan minäpä en tästä sanattomasta viestinnästä onkeeni tai opikseni ottanut vaan jatkoin konsertointiani ja suuntailin katseitani mihin milloinkin. Seurauksena kaveri masentui täysin eikä katsonut keikan puolesta välistä lukien enää lainkaan lavan suuntaan, pelkästään vihaisena maahan.
Victory. Kova on tämä viihdetaiteilijan osa. Seuraavaksi edessä taas lähtö pikku pikku risteilylle eli pois saarivaltiosta. Narskis ja töttöröö!
Teksti ja kuvat: Markus Vanhala
Kuvat: Petri Silas
Tekstin toimitti Petri Silas