Meidän ei kannata jäädä tänne – Kumikameli tiivistää tekstissään Pohjois-Karjalan lohduttoman mielenmaiseman

Toppo Koposen visioimasta pikkukylästä vie vain neljä tietä pois – tai oikeastaan kolme, jos asiaa tarkemmin ajattelee. Niko Peltonen käsittelee Martti Luther ja muovipussi -juttusarjassaan Kumikamelin kappaletta Meidän ei kannata jäädä tänne (2016).

Populaarissa mielikuvituksessa Karjala on joviaalin läpänheiton valtakunta: mieleen tulevat Antti Rokan supliikki, Viipurin siniset illat ja piirakoita paistellessaan jutustelevat mummot.

Mutta silloin puhutaan Etelä-Karjalasta.

Pohjois-Karjala on kovin toisenlainen maakunta. Siihen assosioituu muistumia sydän- ja verisuonitaudeista, itsemurhista, alkoholismista, väkivaltaisen rakennemuutoksen autioittamista kylistä ja kaikesta tästä 1970-luvulla kirjoitetuista moniosaisista romaanisarjoista.

Pohjois-Karjalasta ponnistaneet rokkarit sopivat usein tähän kuvaan. Jouni Mömmöstä voi aloittaa. Ahdistuksen ohella seudun mielentilaa määrittää asukkaiden särmikkyys, ainakin etelässä sellaiseksi koettu. Ismo Alankokin kuuluu erään tarinan mukaan istuneen joskus Vanhan pöydässä mielestään puhumassa mukavia kollegoille, mutta nämä valittivat jälkeen päin saaneensa kuulla tuntikausia rocktähden vittuilua.

Mutta jos pohjoiskarjalaisuuden tätä puolta haluaa kunnolla tutkia, kannattaa perehtyä Toppo Koposen laajaan tuotantoon. Jopa miehen suosituimman yhtyeen, Eläkeläisten, toiminta paljastuu lähiluvussa varsin nihilistiseksi performanssiksi, mutta selvemmin tämä impulssi on pinnalla hänen varsinaisen pääbändinsä Kumikamelin musiikissa.

Ehkä sekin välittää itäisten ja pohjoisten maakuntiemme mielenmaisemaa, että Koponen on jaksanut luotsata Kumikamelia läpi vuosikymmenten, vaihtuvien kokoonpanojen ja vähäisen yleisönsuosion? Yhtye syntyi antiteesinä rockmusiikille ja pyrkimyksestä olla käyttämättä mitään siihen viittaavia soittimia, mutta jo muutaman vuoden jälkeen se vaihtoi asentoa nimenomaan ärhäkäksi ja kompromissittomaksi vaihtoehtorockbändiksi ja on sitä tietä kulkenut nyt jo kolmisen vuosikymmentä.

Murroskaudellaan Kumikameli levytti albumin Kourallinen kääpiöitä (1992), ja siltä löytyy kappale Petäjäkorpi, joka taas on alkuteksti tässä käsiteltävälle paljon myöhemmälle biisille. ”Sukupuu, kuka siinä seuraavaksi roikkuu?” Koponen laulaa Petäjäkorven kertosäkeessä. ”Oksat lahot, ydin mätä, juuret syvällä vetelässä.

Siinä on täsmällisesti tiivistettynä pohjoiskarjalaisuuden ydin Koposen näkökulmasta: ahtaat ympyrät, itsetuhoisuus, erityisbonuksena sukurutsa. Se tuntuu näiden kahden kappaleen perusteella olevan Koposelle keskeinen pohjoiskarjalainen ongelma.

Maakunta ei ole avara autiomaa, seikkailijaa kutsuva villi erämaa, kuten Lappi. Kieroon kasvaneet petäjät peittävät näköalan eikä kukaan jaksa naapurikylää kauemmas puolisonhakuun.

Meidän ei kannata jäädä tänne löytyy vuoden 2016 muutenkin hyvältä Verta ja suolia -albumilta, joka jotenkin havahdutti minut seuraamaan Kumikamelia lähes 20 vuoden tauon jälkeen. Biisi on yhtyeen tuotannon mittareilla vakavan kuuloinen ihan musiikillisestikin. Kukaan Toppo Koposen tuotantoa lähemmin tarkastellut ei ole voinut missata siinä usein kuuluvaa kitkerää vihaa, mutta yleensä hän pukee sen sarkastisesti naljailevan roolihahmon asusteisiin.

Tässä ollaan tosissaan. Ja vakava on aihekin: Petäjäkorvessa esitetty maisema modernisoituu kuihtuvaksi kuntakeskukseksi, jonka nuorelle asukkaalle ainoa avainkysymys on, miten sieltä pääsee pois.

Vastauksen suhteen Koponen on illuusioton. ”Täältä vie vain neljä tietä pois”, mutta kolme niistä ovat itsemurha, alkoholisoituminen ja ”yli ojan, sen takana vetelä”.

Ja neljäs? Kun kertosäkeessä kuuluisi mainita se, laulaakin Koponen: ”Täältä vie vain kolme tietä pois.”

Meidän ei kannata jäädä tänne -otsikko on kuitenkin sekä ovela että toiveita herättävä. Biisin tekstiin se ei sisälly. Se on kertojan ylimääräinen kommentti ja toimintaohje kuvatussa maisemassa eläville ihmisille, me-muodon perusteella hänelle itselleenkin, ehkä nuoremmalle itselle?

Samalla se on tekstin musertavin elementti. Itse paikkakunnalla – tai maakunnalla – ei toivoa ole.

Se on jätettävä kuolemaan sukurutsaiseen mahdottomuuteensa.

Mitään Visit Pohjois-Karjala -tyyppisiä matkailunedistämispalkintoja Toppo Koponen ei ole tainnut pahemmin saada.

Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 4/21.