Mitä helvettiä tapahtuu naisen päässä, pohtii Martti Syrjä – joka löytää myös itsestään feminiinisen puolen

Mikko Meriläinen

Martti Syrjä puhuu Soundin 6/19 kansijutussa Eppu Normaalista, sanoituksistaan, päihdeongelmistaan sekä siitä, miksi on vain hyvä, ettei hän ole koskaan tehnyt itselleen Twitter-tiliä.

Teksti: Mikko Meriläinen

Sinun ja Pantsen välillä on ollut vahva symbioosi, ja tekstisi ovat varmasti muodostuneet sellaiseksi kuin ovat siksi että ne on tehty juuri Pantsen sävelmiin.

– Symbioosi on hyvä sana, sillä toista meistä ei voisi olla ihan sellaisena ilman toista. Minähän jouduin opettelemaan sanoittamisen perin juurin, semminkin kun Pantse ei koskaan sallinut mitään muutoksia melodioihin tai rytmiikkaan. Enhän mä olisi yksin päässytkään eteenpäin, jollei Pantse olisi sanonut, että tämä kuulostaa hyvältä tai että tee tuo uusiksi. Se on ollut sekä ohjaavaa että kannustavaa.

– Myös Pantse rohkaistui säveltämään vapaammin, koska koki että minä pystyin heittäytymään taiteellisesti niihin rohkeammin kuin ehkä joku muu.

Tekstien tekeminen on sinulle pitkä ja työläs prosessi. Oletko tyytyväinen julkaistuihin teksteihisi?

– Olen tyytyväinen niihin teksteihin, jotka ovat menneet seulasta läpi ja ne on julkaistu. Mutta siihen en ole tyytyväinen, että joskus on syntynyt kiireen takia sellainen tilanne, että olisi varmasti tehnyt tekstille hyvää jos olisi saanut miettiä sitä vähän pidempään. Deadlinet olivat niin tuskallisia, että joskus teksti jouduttiin pakottamaan muotoonsa aika viime hetkellä – että heti kun ensimmäinen sujuva muoto löytyi, se pidettiin.

– Silti olen tyytyväinen niihin. Hienoja juttuja on syntynyt osaksi ehkä juuri sen takia, että kun on valvonut viisi päivää, niin ei ole enää itsekritiikkiä ja on uskaltanut tehdä sellaisia juttuja, mihin ei järjissään pystyisi.

Et ole koskaan halunnut selittää tekstejäsi. Onko siihen muuta syytä kuin että haluat antaa kuulijoiden tulkita ne omalla tavallaan?

– Ei oikeastaan mitään muuta syytä. Se on ollut periaate enkä halua sitä rikkoakaan, koska eksistentialistiseen näkemykseeni kuuluu, että jos rupean niitä liikaa analysoimaan niin se on aina pois kuulijan omalta käsitykseltä.

Käsittääkseni teksteissäsi on mukana aika paljon henkilökohtaisia kokemuksiasi.

– Sanotaan näin, että niissä on mun elämänkokemustani, mutta sanotaan myös näin, että eivät ne asiat ole sellaisenaan mulle tapahtuneet. Ne kertovat jostain kuvitteellisista henkilöistä minä-muodossa, joka voisi olla minä tai joku muu.

– Totta kai eletty elämä, tunteeni, pelkoni ja traumani, se kaikki on lauluissa näkyvissä. Mistäpä muusta sitä ihminen kirjoittaisi kuin itsestään, silloinkin kun haluaa tavoittaa jotain toisessa. Eihän se tapahdu muuta kuin sitä kautta, että ne ovat todellisia asioita. Se vaatii käyttövoimakseen oikeita asioita ja tunteita.

Sinun teksteistäsi puhutaan usein, että ne peilaavat suomalaisen miehen sielunelämää.

– En ole pyrkinyt karrikoimaan suomalaista miestä, mutta ovathan ne aika universaaleja asioita ollaan sitten Suomessa tai muualla päin maailmaa. Sitä paitsi ne eivät ole välttämättä sukupuoleen liittyviä asioita. Olen itse asiassa halunnut hämärtää niistä aika lailla sukupuolen pois.

– Mutta kun minä olen suomalainen mies ja minä laulan ne, niin hyvin helposti voi ajatella, että ne kertovat suomalaisen miehen asioista.

Kuinka tyypillinen suomalainen mies koet itse olevasi?

– Omasta mielestäni olen monessa mielessä hyvinkin epätyypillinen suomalainen mies. En ole esimerkiksi miehekkyyttä etsivä tai koristava, vaikka harrastukseni onkin suhteellisen miehekäs moottoripyöräily. En käy metsällä eikä mulla ole paksuja kultaisia koruja rintakarvojen päällä – joita ei edes ole – korostamassa maskuliinisuuttani.

– Minussa on aika vahva feminiininen puoli, vaikka mua ei saa koskaan tajuamaan, mitä helvettiä tapahtuu naisen päässä. Se on täysi mysteeri. Mutta silti mulla on joku salaperäinen ulottuvuus niihin tunteisiin ja tiettyihin ajatusketjuihin. Joskus häivähtävästi kuvittelen tavoittavani jotain feminiinistä itsessäni. Se on vain rikkautta.

Eput-elokuvassa sekä sinä että yhtyetoverisi käsittelitte yllättävänkin suorapuheisesti menneisyyttäsi alkoholiongelmineen. Oliko vaikea päätös suostua siihen?

– Olihan se. Mutta ei voi muuttaa muuksi totuutta, jos elämässä on tapahtunut jotain sellaista, että on pitänyt Lapualta asti kontata takaisin elämään. Ajattelen, että se saattaa toimia jopa kannustavana esimerkkinä, että ihmisellä voi mennä joskus todella huonosti mutta siitä voi silti toipua.

– Ensimmäinen reaktioni oli, että en niistä puhu koska voin suoraan sanoa, että ne ovat niin karmeita kokemuksia. Mua hävettää ja kauhistuttaa se kaikki mikä liittyy näihin rypemisiini, se on niin kipeä muisto mun elämässä. Mutta kun ne on asioita, jotka ovat tapahtuneet ja tulevat esille joka tapauksessa, niin minkäs sille teet. Ei voi olla rehellinen muuten kuin olemalla rehellinen.

Mitä mieltä olet siitä, että ajat ovat muuttuneet niin, ettei nykypäivänä olisi soveliasta julkaista tekstiä, jossa sanotaan n-sana? Epuilta kuitenkin löytyy kappale Maailma loppuu neekerikylässä ja sana esiintyy myös Afrikka, sarvikuonojen maa -laulussa.

– Pidän kehitystä vähän huolestuttavana, sitä että yhtäkkiä ollaan niin uusmoralisteja ja superkriittisiä että suhteellisuudentaju on karannut. Jos joku sanoo n-sanan niin, että se on tarkoituksellista pilkkaamista tai leimaamista, se on täysin eri asia kuin että käyttää n-sanaa laulun osana sarkastisesti jopa tarkoittaen ihan päinvastaista kuin mistä pitäisi loukkaantua. Tässä peräänkuuluttaisin vähän suhteellisuudentajua. Itse en tunne suuriakaan rajoituksia, ja jos nyt rupeaisin tekemään laulua, niin kyllä mä katsoisin että mulla on oikeus sorkkia myös tällä hetkellä tulenarkoja aiheita. Ihan senkin takia, että näkee, millaisia reaktioita tulee.

– Olen monesti sanonutkin, että on helvetin hyvä ettei mulla ole Twitter-tiliä. Olisin varmaan vankilassa, ja bändi saisi tottua menemään yhdestä lööppikriisistä toiseen. Itse asiassa bändi saisi ojentaa mulle kerran kuussa jonkinlaisen kokardin siitä, ettei mulla ole Twitter-tiliä.

Seuraatko maailman tapahtumia luottavaisena vai kauhuissasi?

– Aika kauhuissani. Olen 1990-luvulla kokenut oman osuuteni maailmantuskasta. Se sotki mun elämäni ja oli kauheaa aikaa. Silloin puhuttiin kasvihuoneilmiöstä, ja minä tiedettä koko aikuisikäni seuranneena olin hirvittävän huolestunut kehityksestä, ja suorastaan masennuin. En enää suostu sellaista omantunnon paskalastia niskoissani pitämään. Teen itse asioiden suhteen sen minkä pystyn, mutta tietenkin ilmastonmuutoksen seuraaminen on kauhistuttavaa.

– Toinen on tämä poliittinen pöllöys, mikä tällä hetkellä on suurvaltapolitiikassa näkyvissä. Tuntuu se viimeinenkin järki katoavan. Kyllä se huolestuttaa kovasti. Toivon parasta ja pelkään pahinta.

Lue koko haastattelu Soundista 6/19.