”Miten pidät yllä kuntoasi?” ”Panemalla.” – Remu Aaltosen haastattelu vuodelta 1983 on väkevää tekstiä

Tänään 70-vuotispäiviään viettävä Remu Aaltonen on todellinen suomirockin ikoni, ja hyvästä syystä. Paitsi että hän on levyttänyt Hurriganesin kera useita klassikkolevyjä, hän on ollut läpi uransa sanavalmis ja kuvia kumartelematon kovanaama, joka puhuu haastatteluissa kursailematta suunsa puhtaaksi.

Kaivoimme Hurriganes-johtajan merkkipäivän kunniaksi Soundin arkistoista vanhan Remu-haastattelun, joka toimii elävänä esimerkkinä siitä, miten omaleimaisesta artistista on kysymys. Lue alapuolelta Soundissa 3/1983 alun perin julkaistu haastattelu, jonka keskushahmona komeilee Hurriganesin hullut vuodet jo taakseen jättänyt veteraanirokkari, jolla riittää tarinaa iskettäväksi.

Soundi toivottaa vielä kertaalleen paljon onnea 70-vuotispäiviään viettävälle suomalaisen rockin päämiehelle! Pitkää ikää!

Kuulat hanskassa

Teksti: Jussi Niemi

Hurriganesin setti lähti liikkeelle kuten aiemminkin – kuin kuula tykin suusta. Remu ärähti jotain klassiseen tyyliinsä, ja se oli menoa. Puheensorina hiljeni. Jengi tsekkaili ilmiötä istualtaan. Sali ei ollut edes puolillaan!

Mitäköhän tästä oikein tulee?

Hyvä siitä tuli. Yleisöltä, josta osalle Hurriganes oli selvästi täysin tuntematon tapaus, vei tasan yhden biisin ajan virittää asenteet uusiksi. Toisen numeron aikana väkeä alkoi lappaa tanssilattialle kiihtyvällä vauhdilla. Muutenkin paikka täyttyi pikkuhiljaa illan mittaan. Vielä pari biisiä, ja lattia oli täpötäynnä.

Tuota reaktiota eivät saa aikaan läheskään kaikki bändit – toden sanoakseni kiusallisen harvat. Ja minä puhun pitkästä kokemuksesta.

Vanha koira ei hauku väärää puuta. Mitä tulee selkeään, väärentämättömään ja suoraan kohteeseensa tähdättyyn energiaan, siinä Hurriganes ei petä.

Hetken päästä kaljajonossa eräs vähän yli kaksikymppinen kundi tunnusti kaverilleen: ”Mä en oikein tienny tästä bändistä mitään… että ne olis jo niinku puolikuolleita, mutta, vittu, niillähän on kova meininki!”

Kuinka paljon onkaan näitä bändejä, joilla on suuria suunnitelmia, runsaasti hyvää tarkoitusta ja taitoakin, mutta kun on aika toimia välittömän todellisuuden kylmässä valossa, niin aina sattuu jotakin.

Ei Remun porukalle, vaikka he elävät samassa maailmassa. Kun on aika jakaa tavara, he jakavat sen, satoi tai paistoi.

OK, heidän tavaransa saattaa olla vanhaa ja tuttua eikä koskaan viimeisen päälle silattua, mutta piru minut periköön, elleivät he jaa sitä niin kuin se olisi maailman paras tavara.

Jotenkin tämä jakelutapa jättää vastaanottajalle hyvän maun suuhun. Mitenkä sitä laulussa sanotaankaan: ”It ain’t what you do, but the way that you do it…

Cisse Häkkinen pumppasi jo bassoaan yltä päältä hiessä, hajareisin, naama punaisena kuin saunan jäljiltä. Remu löi rumpujaan kuin olisi niille vihainen. Uusi mies, Janne Louhivuori, riipi kitarastaan
rivakkaa rokettirollia: välillä hän hyppäsi alas tanssilattialle
irrottelemaan sooloa tai sahaamaan tanakkaa komppia.

Louhivuorella oli jalassa mustat teryleenit, lantiosta tiukat
ja puntit alaspäin levenevät.

Piristävää tuollainen rehti pelimannihenki. Muutoinkin mies sopi mainiosti yhtyeeseen. Siinä missä Albert Järvinen oli heavy/proge-viritteinen, Louhivuori ammensi enemmän perus-R&R:sta eikä soittanut koko ajan yhtä raivostuttavan lujaa.

Biisit olivat tietenkin nopeita järjestään. Vain Häkkisen tunnelmoiva, sopivan kerettiläinen I Will Stay (By Your Side) hidasti vauhtia.

Meikäläiselle tulvahti heti mieleen Lollipops Pyynikin lavalla 1965 sekä lukuisia muistikuvia ja fiiliksiä menneiltä ajoilta. Voi vain arvailla, mitä tunnelmia tuollainen omituisuus herätti 10 vuotta nuoremmissa kuulijoissa.

Hetken päästä kaljajonossa eräs vähän yli kaksikymppinen kundi tunnusti kaverilleen: ”Mä en oikein tienny tästä bändistä mitään… että ne olis jo niinku puolikuolleita, mutta, vittu, niillähän on kova meininki!”

Niin aina.

Pari viikkoa myöhemmin olemme Aaltosen kotona, jossakin Mannerheimintien varressa. Kaksikerroksinen, omalla saunalla varustettu asunto on miellyttävä, siisti ja kodikas.

Eksotiikkaa riittää. Seinät ovat täynnä jänniä tauluja, seinävaatteita ja afrikkalaisia puuveistoksia. On akvaario sekä ylä- että alakerrassa. Heti ulko-oven vieressä seisoo lantilla toimiva muinainen levysoitin, jukeboksin esi-isä, jonka äänivarsi painaa varmaan 500 grammaa.

Siitä oikealle on baari tiskeineen ja moninaisine pulloineen. Yksi niistä sisältää 5–6 senttiä vaaleanvihreää nestettä, jota sanotaan tequilaksi. Makuhermoni ovat aina viihtyneet mainitun substanssin parissa.

Kommentoin aiheesta siihen malliin, että Remu ottaa pullon alakertaan, jonne siirrymme tekemään juttua.

Cool

Ensimmäiseksi Henry ”Remu” Aaltosesta panee merkille karisman. Osa siitä on huolellisesti harkittua, osa synnynnäistä, mutta joka tapauksessa se on joka hetki läsnä hänen olemuksessaan. Hänen tuimissa ja voimakaspiirteisissä kasvoissaan, hänen vaatetuksessaan.

Nyt miehen vartaloa verhoilee haalea college-pusero, jossa lukee teksti ”Dancing in Madness”, sekä harmaat, pässinpökkimästä villasta kudotut alushousut, joita pitelee oikealla paikallaan nahkavyö.

Hän on sukkasillaan, hänen on mukava olla. Hän on cool.

Remun puhetapa on rönsyilevä ja värikäs. Tavallisillekin asioille hänellä on usein joku täysin omatekoinen ilmaisu, joka monet kerrat taivutti meikäläisen kontrolloimattomaan nauruun.

Enimmäkseen hän puhuu rauhallisella äänellä, mutta intoutuu hetkittäin irrottelemaan riehakkaammin loisteliain kirosanaryöpyin. Naiset ja seksuaalisuus tunkevat mukaan joka juttuun. Yleensä metaforana tai esimerkkinä kulloisestakin aiheesta.

Remu on kursailemattoman ristiriitainen lähes kaikessa. Hän saattaa haukkua jonkun henkilön maan rakoon ja seuraavassa lauseessa kehua
samaa tyyppiä suorastaan hellästi.

”Jos vaikka joku katuhuora tuolla alhaalla päättää tulla joksikin, niin siitä voi tulla ihan mitä vaan. Se tietää, mistä on kysymys, se on jo nähny kaikkee.”
– Remu Aaltonen

Juuri sillä tavalla hän välittää heistä luultavasti varsin todellisen kuvan. Sellaisiahan me ihmiset olemme: käsittämätön sekasotku rakastettavuutta ja kuvottavuutta.

En epäile tippaakaan, etteikö hra Aaltonen ole joissain asioissa, silloin tällöin, armottoman kova ja häijykin, mutta silti hän selvästi välittää ihmisistä.

Esittääpä hän kantojaan mistä tahansa, aina rivien välistä paistaa esiin tietynlainen perimmäinen tervejärkisyys, elämän kunnioittaminen. Remun peruskriteeri elämään ilmenee hyvin hänen suosimassaan sanonnassa ”Onko hommassa valoa vai pimeyttä?”

Mutta annetaan miehen puhua.

Kerro jotain lapsuudestasi. Minkälaisista oloista olet lähtöisin?

”Toiset tähdet loistaa ja toiset ei, ihan niinku taivaallakin. Toisilla on enemmän merkitystä kuin toisilla, niistä puhutaan ja silleen. Jos ihminen tulee tai haluu tulla joksikin, niin on helvetin tärkeetä se perusta, mistä se lähtee, miten se kasvaa ja missä ympäristössä… Ihan millä alalla hyvänsä.”

”Mä en usko, että siinä on mitään siunausta. Tai kaipa sellasiakin on olemassa, mutta yleensä – jos siis skidiä ruokitaan kultalusikalla, se saa vapaasti kaiken mitä haluaa ja sitä rakastetaan kauheesti, ja sen vanhemmat on kuuluisia ja niillä on kaikenlaisia suhteita, joilla lasta autetaan eteenpäin. Mä uskon paljon enemmän tällasiin räkänokkien lapsiin, jotka joutuu lähtemään pohjalta ja taistelemaan tiensä ylöspäin. Niissä on voimaa.”

”Jos vaikka joku katuhuora tuolla alhaalla vedettyään kaikki paskat sisuksiinsa yhtäkkiä päättää tulla joksikin, niin siitä voi tulla ihan mitä vaan. Se tietää, mistä on kysymys, sillä on siinä mielessä langat käsissä, se on jo nähny kaikkee.”

”Tuskinpa joku Nancy Sinatra olisi niitä laulujaan laulellut, jollei sen isä olisi ollut Frank Sinatra. Mutta todelliset tähdet, niin kuin se Blondien gimma, ei ne ole mitään pyhäkoulutyttöjä. Sekin on käyny helvetinmoisen elämänkoulun. Kun sellaset ihmiset pääsee huipulle, niillä pysyy kuulat hanskassa, koska niille ei mikään ole niin saatanan uutta.”

”Mä tulen köyhästä kodista. Meitä oli seitsemän lasta, plus sitten kaikkee jengiä, jotka oli meillä…”

Kuinka suurelta osalta olet mustalainen?

”Kokonaan, vaikka mä oonkin näin vaalee. Onhan meitäkin monennäkösiä, mun mutsi oli vaalee. Ei tässä se mustuus niin ratkasevaa ole.”

Mustalaisillahan on aivan oma kulttuurinsa. Miten paljon olet ollut mukana siinä?

”En oikeastaan koskaan. Meidän perhe oli niinku omillaan. Ei meidän mutsilla koskaan ollut gipsy-kuteita eikä mitään sellasta. Sanotaan niin, ettei me eletty kuten mustalaiset, muttei myöskään niinku suomalaiset. Kyllähän meillä kävi tietenkin sukulaisia ja meillä kunnioitettiin tollasia vanhoja perinteitä, mitä suomalaisilla ei ole…”

Millaisia?

”Sellasia, että toisilla ihmisillä on enemmän arvoa kuin toisilla. Ne on tällasia kunnioitusjuttuja. Vanhoja ihmisiä esimerkiksi kunnioitetaan. Kun syödään, niin vanhat ihmiset ottaa ensiks. Katsotaan, ettei skidit rohmua kaikkea. Suomalaisillahan on päinvastoin. Vanhoja ihmisiä
kunnioitetaan, koska ne on kuitenkin nähnyt niin paljon. Sehän on ihan luonnollista.”

Kunnia on ilmeisesti mustalaisille erittäin tärkeä juttu?

”Kyllä se on. Pitäähän elämässä osata kunnioittaa sellasia ihmisiä, jotka sen ansaitsee. Mustalaisilla nää jutut ei liity varallisuuteen. Siinä on ihan muut arvot…”

Kirous

Remu hieroo mietteliäästi parransänkeään ja jatkaa:

”Nykyajan ihminen ei ole muuta kuin kateellinen joka asiasta. Jos joku kysyy, miten menee, niin pitää vastata, että ihan päin vittua. Jos sanoo, että menee ihan mukavasti, on kivasti duunia ja silleen, niin heti joutuu oikein tulikasteeseen. Alkaa oikein tosi tivaus ja tenttaus, että mites ja kuinka…”

”Tulee jotenkin ihme fiilis, kun ihmisiä ei enää kiinnosta mikään kiva. Ne vaan utelee kaikkee, että voi sitten seuraavassa mestassa heittää samat jutut ja lisätä vielä omat roiskeet päälle. Toisista ihmisistä puhutaan ja toisista ei. Mulla on sellanen kirous, että musta änkytetään aina, vaikken mä oiskaan…”

”Nykyajan ihminen ei ole muuta kuin kateellinen joka asiasta. Jos joku kysyy, miten menee, niin pitää vastata, että ihan päin vittua. Jos sanoo, että menee ihan mukavasti, niin heti joutuu oikein tulikasteeseen.”
– Remu Aaltonen

Tällä purkauksella on syynsä. Hiljattain eräs henkilö, tunnettu julkero hänkin, oli levitellyt kaupungilla suureen ääneen erittäin ikäviä ja paikkansapitämättömiä huhuja Remusta. Se on tietenkin ikävää kenestä hyvänsä, varsinkin julkisesti tunnetusta ihmisestä. Mutta jatkakaamme.

Milloin ja miten tulit alkaneeksi näihin soittohommiin?

”Mä olin sillon koulussa. Joskus kahdeksannella luokalla aloin funtsaa, ettei tässä ole muutakaan saumaa. Kattelin poptähtien kuvia lehdissä ja ajattelin. Mä haluun tulla joksikin, mä haluun, että musta tulee tollanen.”

”Näin jopa sellaisia unia, joissa lauloin ihmisille, suurille joukoille, ja ne riehu hulluna. Mä muistan, kuinka lauloin joitain ihme juttuja, däbädängädängädää, toilasta älytöntä ja jengi toisti sen aina ihan täsmälleen. Sit heräsinkin jostain vinttikomerosta aamulla – tiäthän sä, kun hyvä uni loppuu – ja funtsin, että mitähän se tarkotti.”

”Kai sitä sitten kasvaessaan jotenkin ajattelee tota ja uskoo siihen… En mä väkisin alkanut mitään sähläämään, kyllä se kaikki meni jotenkin luonnollisesti.”

”Aluksi, kuten perseaukisilla aina, piti lähtee jostain virvelistä, ostaa vähittäisellä ja vähän varastella lisää peltejä. Miten vaan, vaikka väkisin. Sit kellarissa rämpytettiin ja mitä ihmeellisempää ukkoo siinä keikku. Ei me tietenkään mitään osattu, mutta oli hirvee meininki.”

”Toi osaaminen onkin vähän sellanen juttu… Ei ihmisen tarvi niin kauheen taitava olla alallaan. Tärkeempää on, että se löytää oman per- soonallisuutensa ja karismansa ja osaa korostaa sitä. Ne on paljon tärkeempiä arvoja kuin joku saatanan opiskelu… pohtia puoli vuotta miten kapuloita pidetään kädessä. Mieluummin treenaa sitä, miten lujaa lyö, missä mestassa ja millon.”

”Creatures oli mun eka kunnon bändi. Me soitettiin siinä Kirkan kanssa. Mä tykkäsin hirveesti siitä bändistä. Eihän me mitään levyä päästy tekeen, kun siihen aikaan piti olla paremmista perheistä, että pääsi niihin hommiin. Kaikki Scaffoldsit ja Strangersit, jotka jylläs täällä silloin, ne oli ruotsalaisista tai muuten rikkaista perheistä ja soitti lällyä.”

Tuossa on kyllä perää. Näin itse Creaturesit muutamalla keikalla. Te heititte tiukkaa rytmibluesia, kun useimmat muut rimputtivat vielä rautalankaa. Creatures oli silloin suosikkibändini Suomessa. Te soititte Themiä, Animalsia ja James Brownia…

”Kyllä siinä väliin ihmetteli, mistä on kysymys, kun kylänpojat heitteli viinapulloja lavalle ja huusi, että tangoo tai tulee turpiin.”
– Remu Aaltonen

”Joo. Me hoidettiin sitten tota uudisraivauspuolta, kierrettiin landella ja tapeltiin pitkästä tukasta. Kyllä siinä väliin ihmetteli, mistä on kysymys, kun kylänpojat heitteli viinapulloja lavalle ja huusi, että tangoo tai tulee turpiin. Siinä tuli välillä ittellekin sellanen fiilis, että tu tohon lähemmäs niin vedän sulle anturan naamariin… että siinon sulle pitkää tukkaa. Tollasesta se alko, ei se mitään ruusuilla tanssimista ollu.”

”Sit Kirkasta alkoi tulla kuuluisa. Danny vikitteli sitä ja mä arvasin, että nyt lähtee toinenkin Babitsin. Aikaisemmin olin bändissä sen veljen Samin kanssa ja se lähti samalla tavalla laulaan tangoja palokunnantalolle. Mä lähdin intiin ja sen jälkeen meillä oli kaikenlaisia kokeilubändejä, vähän pulajuttuja.”

”Sitten tuli Kalevala, jossa oli Salosen Lido ja Albert Järvinen. Se oli aika tanakkaa jo. Me pantiin se Lidon kans kasaan ja haettiin Järvinen kotoo. Se oli ihan äidinpoika. Sillä oli eriväriset tumput, joista toisessa oli ’J’ ja toisessa ’P’ (Pekka).”

”Sitä juttua kelattiin sitten urakalla. Keikkoja oli perkeleesti. Trio oli sillan ihan pilvee ja me vielä soitettiin vanhaa rokkia, R&B:ta ja nostalgiaa. Muut veti progee. Meillä oli oma alue, joka me hoidettiin ja jengi diggas helvetisti.”

”Kamat oli niin pienet, että ne oli tosi nopeet kasata. Ehti heittää kolmekin keikkaa illassa. Ei ollu roudareitakaan, autokuski vähän jelppas. Joskus kun soitettiin ulkona pimeessä, niin suunnattiin vaan auton valot kohti ja annettiin mennä siinä. Se oli nastaa.”

Profiili

”Se loppu siihen, kun mä jouduin häkkiin. Olin Lohjalla ihan vaan huvikseni yhdessä discossa ja kattelin gimmoja, enkä muistanukkaan, että mulla oli taskussa pieni biitti pilvee. Yhtäkkiä olin vaan ilmassa. Mä luulin näkeväni unta, mutta se olikin kaks kyttää pitelemässä mua kainaloista. Yritin heittää sen biitin veke, muttei se onnistunu.”

Mistä ne tiesi käydä sun kimppuusi?

Remu juoksettaa etusormensa päätä pitkin profiiliaan.

”Yhtäkkiä olin vaan ilmassa. Mä luulin näkeväni unta, mutta se olikin kaks kyttää pitelemässä mua kainaloista.”
– Remu Aaltonen

”Tästä. Ei ne tienny yhtään, kuka mä olin, mutta tällä naamarilla, tukalla ja parransängellä ne päätteli loistavasti mun olevan ulkomaalainen ja selvä huumemies siis. Ne oli ihan raivona siitä pipanasta. Ajattele, ei puolta geetäkään.”

”Pyysin niitä soittaan Hesaan ja kysyyn ohjeita, miten toimia. En mä niille vittuillu. Olin vihanen itselleni, kun olin ollu niin nuija. Pitihän mua rankaista siitä, mutta nehän riemastu niin, että laittoivat mut Nokalle pariks kuukaudeks. Esimerkiksi muille.”

Remu räjähtää nauruun.

”Se oli kova juttu turoille. Ne luuli varmaan saavansa rautaristin tai jotain… Siellä olin jurmelissa ja ekaks, kun pääsin ulos, jätkät – siis Kalevala, jossa oli jo Järvisen tilalla Kurkisen Matti – ilmoitti, että niillä on päällä pientä levytysjuttua ja kun mä en osaa yhtään englantia ja oon ollu tollasessa mestassakin, niin heillä onkin uus bändi.”

”Mä sanoin, että tää mun homma on vaan kova juttu jengille, etteks te tajuu? Luuletteks te, että olis parempi suksi, jos esiinnyttäis ylioppilashatut päässä? Ei sitä kukaan diggaa. Olin tosi pettynyt Lidoon.”

”Samaan aikaan, kun olin pasessa, yks gimma synnytti mulle tytön. Aattelin, että tästähän tulee hyvät bailut: oon just pääsy häkistä veke, skidi on odottamassa ja mulla ei ole mitään muuta kun paskaset vaatteet päällä. Vittu, mä olin vähän masentunu. (Matkii itkunsekaista ääntä) Että mitäs niinku nyt? Rosvoomaankaan ei viitti lähtee, nehän laittaa mut kuitenkin elinkautiselle, niinku malliks.”

”Mä soitin Cisselle. Tiesin, että se on ainakin nasta kundi. Se oli siihen aikaan vielä kitaristi. Funtsin, ettei tässä kannata maseritua. Aletaan soittaa ihan vaikka huvikseen. Ilestä (Kallio) tiesin, että se on aika hyvä soittaan. Siinä mentiin Kalevalasta vielä takapakkia alkeellisempaan suuntaan. Kun mullakin oli nää vittumaiset fiilikset, niin se meni automaattisesti sellaseen rytkymusaan, neekerimeininkiin, jota diggasin jo lapsena ja joka tuntu oikeelta.”

”Hugo (Cisse) oli vähän huolissaan, kun se ei ollu ikinä soittanu bassoa. Mä sanoin, että älä funtsaa sitä ollenkaan. Soitat just niinku haluat. Ei se mitään, vaikka soittasit vaan yhtä ääntä. Huonot soittajat ottaa hirveesti ääniä ja luulee, että se on jotain, muttei se mitään ole.”

”Siitä se lähti. Sit me nähtiin Shanana telkkarissa ja tsiigattiin, että nehän heittää ihan samoja juttuja. Ne oli sillon nousemassa. Mä sanoin, että pojat, tässon valoo. Nyt lähettiin tekeen töitä. Me treenattiin kellarissa ja alettiin heittää keikkoja ihan kylmästi. Se lähti meneen helvetin hyvin.”

”Meillä olikin sitten niin paljon hommia, että Ile meni vähän puihin, kun se oli niin nuori ja sen piti vielä samaan aikaan lukee ylioppilaaks. Järvinen oli jo kauan kyttäily sitä paikkaa, kävi jatkuvasti meillä ja niin. Me otettiin se Ilen tilalle. Se oli siihen aikaan hyvässä kondiksessa, kun se ei tintannu tenua ollenkaan.”

”Eihän mua ja Häkkistä muusikoina ole ikinä arvostettukaan. Me ollaan vaan joku ilmiö. Ei me lavalla lasketa tahtia koko ajan, me pidetään huoli siitä, että jengi liikkuu.”
– Remu Aaltonen

”Sit me saatiin lavashow toimiin. Mä sanoin, että nyt aletaan lataan sillai, että sluutataan vasta kun taju lähtee. Eihän mua ja Häkkistä muusikoina ole ikinä arvostettukaan. Me ollaan vaan joku ilmiö. Meillä onkin kyse eri jutusta. Ei me lavalla lasketa tahtia koko ajan, me pidetään huoli siitä, että jengi liikkuu.”

”Hurriganeseilla menikin sitten niin hyvin, että päästiin tekeen levyjä ja kohta rupes tuleen kultalevyjä ja muuta kivaa. (Remun baarihuoneen seinällä on niitä pitkät rivit kahdessa kerroksessa. – kirj. huom.) Kaikki toimi loistavasti. Raha-asiat meni komeesti ja meillä oli joka paikassa hyvä maine, koska me käyttäydyttiin kunnolla.”

”Mutta sitten Järvinen tuli hulluks. Se alko dokaan hirveesti eikä pysyny kasassa ollenkaan. Se lähti veke, kun se luuli tulevansa kuuluisammaks soittaessaan kunnon soittajien kanssa. Ei se ollenkaan arvostanu sitä toimivaa kokonaisuutta, mikä meillä oli.”

Piditkö Järviselle puheita siitä, että ihmisen on pidettävä huolta itsestään?

Remu nyökkää paljonpuhuvasti.

”Joo, vaikka kuinka, muttei ne mitään vaikuttanu. Se alko itkeen ja pyysi mua kuivaan kyyneleet. Se on tosi onneton jätkä. Ilen ja Louhivuoren kans on nasta tehdä duunia, kun ei ole koskaan mitään troublesia. Keikkamatkoilla ne lukee kirjaa tai jutellaan ja käydään kusella ihan normaalisti, mutta Järvisen kans kun istut 100 kilsaa autossa niin joka paikka tärisee. Ihan tosi, kun sen ei ole hyvä olla. Ei ole mitään rauhaa.”

”Aina mä oon kuitenkin ottanut sen uudestaan messiin ja antanu mahdollisuuden, koska pidän siitä ihmisenä. Se on hyvä ja kiltti pohjimmiltaan, mutta se ei itse hyväksy sitä. Kai se ha!uais olla niinku mä, että on aina kuulat hanskassa, voimakas persoona.”

Minkähän takia ihmiset on rock-bisneksessä niin hädissään? Miksi ne yrittää koko ajan olla hirvittävän rankkoja, vaikka niiden kantti ei kuitenkaan kestä? Sitten ne myrkyttää itseään kaikin keinoin, niillä alkaa silmät pyöriä päässä ja ne sekoaa omiin saappaisiinsa.

Remu vastaa empimättä.

”Ne tulee siihen liian nopeasti. Ja sen takia ne häviää vielä nopeemmin. Se vois toimia vähän pitempään, jos niistä joku pitäis huolta. Jos ne uskoutuis jollekin vanhalle konkarille, joka on nähny juttuja.”

”Vanhat bändit toimii. Dire Straitskin toimii, koska siinä on vanhoja soittajia, jotka tietää mitä ne haluaa. Tällaset räkänokat, niinku ABC, ei tee mitään luonnollista. Ne on niin tekemällä tehtyjä, niiden jutut. Niiden olemuksessa ei ole mitään sympaattista eikä niillä ole mitään sympatiaa yleisöä kohtaan. Yleisöhän meidät elättää. Kyllä niitä kohtaan pitää olla kunnioitusta.”

Miksi monilla suomalaisilla rockbändeillä on niin vähän keikkoja?

”Kyllähän mä jumppaan kotona hirveesti, mutta paneminen on kyllä paras keino. Mitä enemmän panee, sitä parempi fiilis. Jos mä oon kovalla rundilla enkä pääse muutamaan päivään naimaan, mua alkaa pakottaan päästä.”
– Remu Aaltonen

”Siks, ettei ne tee omaa juttuaan kokonaisuutena kunnolla. Meillä oli viime vuonna 101 keikkaa. Nykyajan bändit on kun uudet talot – liian nopeesti kyhättyjä ja hataria. Ennen talot tehtiin huolella, niin hyviks kuin mahdollista. Että niissä oli hyvä olla ja tulis uusiakin rakennuskeikkoja. Bändit ei rakenna itselleen kunnon pohjaa, ne lähtee vaan keikkuun tonne. Niistä otetaan söpöjä valokuvia ja levyllä niiden jutut kuulostaa hienolta, koska studiossa voi tehdä mitä vaan, mutta livenä ne ei toimikaan.”

Onko totta, että et tee milloinkaan sopimuksia?

”Joo, en tee. Mitä helvetin merkitystä on enää ihmisen sanalla, jos se on joka kerta pantava paperille!”

Olet ollut ja olet nytkin hyvässä kunnossa. Miten pidät fysiikkaasi yllä?

”Panemalla. En mä metsään lähde juoksemaan. Kyllähän mä jumppaan kotona hirveesti, mutta paneminen on kyllä paras keino. Mitä enemmän panee, sitä parempi fiilis. Ne säteet levähtää joka mestaan. Jos mä oon kovalla rundilla enkä pääse muutamaan päivään naimaan, mua alkaa pakottaan päästä.”

Ymmärrän. Rockia pidetään monasti teinikulttuurina ja nuorten juttuna. Itse olet 35. Mitä arvelet?

”Eihän se sitä ole. Ehkä Hännässä tai Euroopassa saatetaan niin ajatella, muttei Jenkeissä. Niille, jotka sen keksi, se on jotain muuta. Se käsittää kaiken. Riippuu susta itsestäs mitä sä siitä saat.”

Onko sinulla perhettä?

”Montakin ja paljon lapsia, tyttöjä ja poikia, ja pidän kaikista hyvää huolta. Mutta mä haluan ehdottomasti asua yksin. Nykyään ihmiset näyttää menevän paskallekin kaksin. Se tarkoittaa sitä, että niillä on heti ihme fiilis, jos ne on yksin. Leffaankaan ne ei me koskaan yksin ja sit ne länkyttää siellä koko ajan leukojaan. Arvostelee filmiä jo siellä sisällä. Se on vittumaista. Ne pilaa sen filmin sillä tavalla. Ihmiset mokaa itse hyvät juttunsa.”

Ennen haastattelua Remu kertoi minulle englantilaisesta tv-filmistä, jossa esiteltiin ydinpommin vaikutusta, jos sellainen tiputettaisiin Lontooseen. Ohjelma oli tehnyt häneen melkoisen vaikutuksen.

Miten koet sodan uhan?

”Tietenkin se masentaa. Kun ajattelee, että tässon just saatu asiat hyvään jamaan.”

Remun katse kiertelee asuntoa ja hän koputtaa vaivihkaa pienen puupöydän pintaa.

”Nyt olis kasvihuoneessa valoo, ja sit se pyyhkästäiskin pois, tolleen pläts. Ei sille ole muuta selvitystä kuin että yhteiskunta ja ihmiset on epäonnistunu. Niinku ne onkin. Ei kukaan tuhoo meitä. Me tuhotaan itse itsemme.”

Teetkö milloinkaan tulevaisuuden suunnitelmia?

”En koskaan. En mitään.”