Muistokirjoitus: Olli Lindholm – rehti laulaja, joka vihasi lässytystä ja oli aina omiensa puolella

Vuonna 2005 Olli Lindholm poseerasi Soundin artikkelia varten vuoden 1984 omakuvansa kanssa.
Ari Ijäs

Yö-yhtyeen keulakuva, laulaja Olli Lindholm kuoli sairauskohtaukseen maanantain ja tiistain välisenä yönä 12. helmikuuta. Hän oli 54-vuotias, syntynyt 19. maaliskuuta 1964 Porissa. Hänellä oli kaksi aikuista lasta.

Olli Lindholmin vaikutus suomenkieliseen rockmusiikkiin oli suunnaton. Vuonna 1981 perustetun Yön debyyttialbumi Varietee (1983) määritti pitkälti sen, mitä suomirock oli 80-luvulla: melodista ja melankolista, herkkää mutta maskuliinista. Lindholm oli epätäydellisyydessään täydellinen suomirockbändin laulaja: itsevarma rokkikukko, mutta kuitenkin tavallinen porilainen mies, joka tykkäsi tytöistä, viinasta ja hauskapidosta.

Lapsuutensa Lindholm vietti Pomarkussa, puolisen tuntia Porista pohjoiseen. Hän oli vilkas lapsi ja omien sanojensa mukaan melkoinen yllytyshullu. Sellaista haastetta eivät lähialueen isot pojat antaneet, ettei pikku-Olli olisi sitä ottanut vastaan, oli kyse sitten katoille kiipeämisestä, puista alas hyppimisestä tai kuraveden juomisesta. Lapsuuttaan Lindholm muisteli lämmöllä, erityisesti äitinsä tarjoamaa turvaa.

Lindholm koki punkherätyksen 70-luvun lopulla. Pelle Miljoona oli hänelle idoli ja esikuva, niin suuri, ettei hänen maailmaansa ”vähään aikaan muuta mahtunutkaan”. Häpeän olla valkoinen -biisin kuulemista Lindholm muisteli nuoruutensa vaikuttavimpana musiikkikokemuksena.

Lindholmin omissa bändeissä Pelle Miljoonan vaikutus kuului. Appendix oli keikoillaan sekoileva, raju ja kantaaottava punkpoppoo, Yön ensimmäiset levyt kuin jatkoa Moottoritie on kuuma -albumin melodisemmalle materiaalille.

Yön noustua nopeasti Suomen suosituimmaksi yhtyeeksi Lindholm ei vielä uskonut tekevänsä elämäntyötään rockmusiikin parissa. 19-vuotiaana, juuri platinaa myyneenä rocktähtenä hän kertoi Apu-lehden haastattelussa unelmoivansa isona rekkakuskin ammatista.

Suoraan ja toisinaan turhankin tylysti töksäyttelevän miehen takaa paljastui lämmin ja tunteellinen ihminen.

Moniin suomirockin muihin suuruuksiin verrattuna Olli Lindholm oli poikkeuksellinen tapaus. Hänellä ei ollut Pate Mustajärven lauluääntä, ei Martti Syrjän kirjoitustaitoa, Pantse Syrjän musiikillista taituruutta tai Ismo Alangon taiteellista briljanssia. Mutta hänellä oli jotain muuta: määrätietoisuutta, näkemystä suomalaisesta musiikkibisneksestä, kykyä haistaa hitti – ja tunnistaa lahjakkuus.

Lindholm oli poikkeuksellisen taitava keräämään osaavia ihmisiä ympärilleen. Jussi Hakulinen, Epe Helenius, Jouko Karppanen, Mikko Kangasjärvi, Taija Holm, Suvi Teräsniska ja lukematon määrä muita oman alansa huippuosaajia oli mukana rakentamassa Yön tarinaa. Toiset Lindholm löysi, toiset löysivät hänet.

Ja toki Lindholm osasi myös kirjoittaa biisejä. Jos Jussi Hakulinen kynäilikin Yön suurimmat hitit: Likaiset legendat, Joutsenlaulu, Rakkaus on lumivalkoinen ja niin edelleen, Lindholm kirjoitti muita klassikoita, joko yksin tai yhdessä muiden kanssa: Ihmisen poika, Niin paljon me teihin luotettiin, Lasisilmä, Laulu rakkaudelle.

Olli Lindholmilla oli kykyä kestää vastoinkäymisiä. Välillä Yön miehistönvaihdokset olivat yhtä saippuaoopperaa. Bändistä erottiin ja erotettiin, harmaalla parkkipaikalla, tekstiviestillä, jopa kesken Tavastian-keikan. Usein langat olivat tiukasti Lindholmin käsissä, toisinaan eivät ollenkaan. Työtä hän ei kuitenkaan pelännyt. Yön laihoina vuosina hän työskenteli siivousyrityksessä ja ajoi taksia.

Viimeisen kyytinsä taksikuskina Lindholm ajoi tammikuussa 2002. Sen jälkeen ei enää tarvinnut. Yö vakiinnutti asemansa suomalaisen rockmusiikin järkäleenä.

Yöstä tuli myös tärkeä linkki rockin ja iskelmän välille. Lindholm palkittiin Iskelmä-Finlandialla vuonna 2008 ja Yö moneen kertaan Iskelmä-gaalassa, muun muassa vuoden yhtyeenä 2009 ja 2012.

The Voice of Finland -tv-ohjelman tuomariksi ryhtyminen oli luonnollinen jatko sille, mitä Lindholm oli aikaisemmin tehnyt. Hän rakasti etsiä ja kasvattaa lahjakkuuksia, pohtia suomalaisen musiikkimaailman kehitystä ja olla itse osana sitä. The Voice of Finland oli Lindholmille enemmän kuin tv-sarja: hän otti joukkueensa nuoria laulajia mukaan Yön festivaalikeikoille ja kiertueille, jopa albumille saakka. Hän oikeasti välitti.

Ollin kanssa oli helppo keskustella. Jääkiekosta, bisneksestä, bändeistä, arkisista asioista. Näin vajaan viidentoista vuoden aikana Ollin niin asiallisena, liikuttuneena, vihaisena kuin hyväntuulisenakin, millä tuulella hän kulloinkin sattui olemaan. Kesti hetken aikaa tajuta hänen huumoriaan. Suoraan ja toisinaan turhankin tylysti töksäyttelevän miehen takaa paljastui lämmin ja tunteellinen ihminen. Kaikenlaista lässytystä hän vihasi, tarkoituksetonta puhetta. Se ei tehnyt Ollista kovaa, vaikka jotkut taisivat niin luulla.

Ollin lähipiiri kuvaili häntä rehdiksi, reiluksi ja peräänantamattomaksi johtajaksi, joka oli aina omiensa puolella.

Juttelimme Ollin kanssa kuolemasta kerran, marraskuussa 2017. Hän oli laskenut, että jos hän saa pitää terveytensä ja ihmiset haluavat vielä tulla Yön keikoille, hänellä on noin tuhat konserttia jäljellä. Siihen nähden, että takana niitä oli tuolloin noin 6 000, määrä ei tuntunut suurelta. Olli sanoi ymmärtäneensä, että hänen on tehtävä jäljellä olevan elämänsä aikana itselleen mielekkäitä asioita.

Yössä esiintyminen oli Ollille sitä. Mielekästä ja merkityksellistä.

Teksti: Antti Granlund