Millainen mies oli Olli Lindholm? Pitkä haastattelu vuodelta 2016 piirtää laulajasta selkeän kuvan

Edesmennyt Olli Lindholm kertoi Soundissa 11/2016 ajatuksiaan Yöstä, julkisuudesta, johtajuudesta ja elämästä yleensä. Lindholm arvosti suoraa puhetta, ja sitä hän tarjosi myös toimittajille. Teksti: Antti Luukkanen
13.2.2019 10:56

Yö herättää yhä suuria tunteita. Kaikki eivät yhtyeestä pidä, mutta ystäviä sen musiikilla on edelleen paljon, vaikka alati muuttuvat markkinat nakertavat juuri Yön kaltaisten vanhan polven bändien suosiota. Sen suosiota ei mitata Spotify-kuunteluiden tai YouTube-klikkauksien määrässä, vaan suomalaisilla keikkapaikoilla.

Lindholm haluaa panostaa isoihin konserttikiertueisiin, tarjota yleisölleen jotain spesiaalia. Siksi hän puhuu mielellään meneillään olevan konserttikiertueen päätöskeikoista Espoon Metro Areenalla. Levyllä ura on pantu pakettiin kuuden cd:n Aikamatka 1981-2016 -boksille, joka saattaa jäädä Yön viimeiseksi fyysiseksi äänitteeksi.

Lindholm on monella tapaa kiehtova hahmo. Nuoruuden rilluvuodet paloivat isolla liekillä ja nuorelle miehelle oli paha paikka, kun juuri ansaittu status Suomen suosituimpana bändinä lipesi Dingolle. Vielä jyrkempää alamäkeä oli luvassa, kun Yö oli 80-luvun lopussa reippaassa sivuluisussa.

Pudotusta suomalaisen rockin huipulta tavallisen elämän pariin ei ole yhtä nasevasti tiivistetty kuin Ilpo Rantasen kirjassa Yhden Yön tarinoita. Vaikeista vuosista ja uskomattomasta uudesta noususta on puhuttu paljon, joten tässä haastattelussa keskitytään enemmän siihen, mitä Ollille on tapahtunut sen jälkeen.

Olli Lindholmin rehellisyys ja kansanmiehen ovat yhtä hänen julkisuuskuvansa kanssa, ja sille on syynsä. Yö-solisti on aina kertonut uransa vaikeuksia kouriintuntuvasti, jopa kipeästi. Toisaalta hän ei ole jättänyt korostamatta sitäkään, kun menee hyvin.

Ja vaikeista ajoista huolimatta Yön uraa ei voi kukaan vähätellä. Jo uran pituus ja puolentusinaa platinalevyä ovat saavutuksia, joita voi olla nykypäivänä lähes mahdoton saavuttaa.

Suuri suu on saanut Lindholmin joskus vaikeuksiin, mutta se ei ole vieläkään hiljentynyt. Puheissa on rosoa ja isoja kirjaimia, jos tarve vaatii.

Lindholmia haastatellessa on virkistävää tajuta, kuinka selkeästi hän on töissä. Toimittajien kanssa kannattaa ola varuillaan senkin takia, että julkisuuden henkilöstä kirjoitettaessa huomio tahtoo kiinnittyä toissijaiseen asioihin. Ja vaikka suomalaiseen rockiin ei koskaan ole kuulunutkaan falskius, Lindholmin asiallisuus ja hyväksynnän hakemisen puute leimaavat häntä poikkeuksellisen vahvasti.

Toisaalta Lindholmin nöyryys ja itseltään vaatiminen ovat nekin monille tuttuja piirteitä. Ja mikä huomionarvoisinta, puhuminen tehdyistä virheistä ei jää vain niihin vaiheisiin, jotka on dokumentoitu ja siksi pakko myöntää. Pelko ja rakkaus -albumin (2012) epäonnistumisen hän ottaa omaan piikkiinsä ja myöntää muutenkin, että isolla bändillä käänteet voivat olla joskus liian hitaita.

Mutta siihen pisteeseen päästäkseen Lindholm on tehnyt pitkän matkan. Aloitetaan se alusta.

Menestyksen räjähtäessä 1980-luvun puolivälissä Yön kokoonpanossa soittivat Jussi Hakulinen, Juha Rauäng, Jani Viitanen, Veikko Lehtiranta ja Olli Lindholm. Kuva: Soundin arkisto

Kuten monella muullakin sukupolvesi edustajalla, musiikki-innostus 1980-luvun alussa taisi saada kipinää punkista.

– Olen aloittanut musiikinkuuntelun itse asiassa iskelmästä. Vietin kesät maalla Pomarkussa ja enolla oli Jukka Raitasta, Veikko Lavia, Frederikiä, Eija Sinikkaa ja kaikkea tällaista. Kunnes sitten Nuorten sävellahjassa tuli Pellen Häpeän olla valkoinen. Se kolahti todella lujaa.

– Mutta esimerkiksi Sex Pistols ei merkinnyt mulle mitään. The Exploited esiintyi Suistomaan soittopäivillä 1982. Se oli mulle yhtä tyhjän kanssa. Mutta sitten kun me käytiin Spartakiadeilla, kaikki Sehr Schnellit, Kadotetut ja nämä kolahti. Olen muutenkin aina ollut suomalaisen musiikin ystävä.

– Porissa oli aktiivinen Elävän musiikin yhdistys. Tehtiin lehteä ja järjestettiin Suistomaan soittopäiviä. Siellä oli paljon punk-bändejä. Kun Yö oli jo perustettu, mutta Jani Viitanen lähti armeijaan, perustettiin Appendix siksi aikaa. Jonkun verran tehtiin keikkaa. Mutta kun Viitanen tuli armeijasta, minä ja (Yö-basisti Juha) Rauäng lähdettiin ja Rockin SM-kilpailujen kautta ihan tosissaan yrittämään Yötä.

Appendix ei siis ollut sinulle missään vaiheessa vaihtoehto Yölle?

– Ei se koskaan merkinnyt enempää kuin Yö, mutta kyllä se helvetin hienoa oli. Kun näin Hakulisen ekaa kertaa, tajusin, mikä mun kohtalo on. Se osasi tehdä sellaisia lauluja, jotka upposi minuun. Niissä oli tempoa ja särökitaraa, mutta myös vanha 1970-luvun iskelmällinen melodia. Ja helvetin synkät sanat.

Oletko koskaan ajatellut, että Yön uralla yksi ympyrä on jo sulkeutunut: Yö oli ensimmäisenä porilaisena porukkana se isoin bändi ja vuosikymmenten värikkään uran jälkeen se on sitä taas.

– Kaikkien vaiheiden jälkeen kyllä. Uraan liittyy helvetin sattumia. Tapahtumahetkellä ihmetteli, että miksi tässä näin kävi ja kuinka mua nyt tällä tavalla rankaistaan. Niin kuin nyt esimerkiksi se Dingon suosio. Mutta kyllä se varmaan aika monta bändiä pelasti, että kaikki huomio kiinnittyi siihen. Meillä oli aikaa tehdä omia asioita ja kuitenkin hyvin keikkaa.

– Aika monta sellaista bändiä tulikin, jotka teki yhden singlen. Se yleensä riitti, että se demo oli lähetetty Porista.

Mainitsit sattuman merkityksen. Kuinka paljon Yön isoista käänteistä on pelkkää sattumankauppaa?

Siitä 1980-luvun elämästä ei jäänyt 1990-luvulle kuin verovelkaa ja jäätynyt linja-auto Tullintorille.
– Olli Lindholm

– Sillä on ollut tosi iso merkitys. Ei vähiten siksi, että siitä 1980-luvun elämästä ei jäänyt 1990-luvulle kuin verovelkaa ja jäätynyt linja-auto Tullintorille. Oli pakotettu menemään töihin, että selviytyi. Sieltä löytyi vaimo, syntyi lapset, sain sen 1990-luvun alun koota itseäni, tehdä töitä, maksaa verovelkoja, tehdä vähän biisejä. Bändille rupesi vuosittain tulemaan se kymmenen keikkaa enemmän. Sattumaa oli, että Kolmas Nainen hajosi, sytyttiin toisistamme Paulin kanssa.

– Uusi Yö syntyi 2001. Se oli ihan ok suosittu bändi. Sana levisi tosi nopeasti, että nyt niitä Jussin biisejä taas soitetaan. Tein Särkyvää Hanhiniemen kanssa ja tehtiin uusiksi Hän tanssii kanssa enkeleiden, joka oli tosi iso hitti. Siihen Legenda (2001), joka myi 120 000. Silloin oltiin jo paljon valmiimpia tekemään seuraavaa levyä. Kesällä 2002 sain demon, jossa oli Rakkaus on lumivalkoinen. Oli aika hienoa lähteä tekemään levyä, kun oli sellainen biisi. Se kohottaa kummasti itsetuntoa, kun tajuat jo siitä kälyisestä demosta, että tämä on ihan elämää suurempi laulu.

Olette soittaneet keikkoja, jolla on esitetty debyyttialbuminne Varietee (1983) alusta loppuun. Millaisia tuntemuksia se on saanut aikaan? Vaikka mies on sama, niin elämäntilanne on kovin erilainen kuin alun perin niitä kappaleita laulaessa.

– Vuoden 2014 konserttikiertueella ensimmäinen jakso oli Varietee ensimmäisestä viimeiseen biisiin.

– Treenattiin ennen Varieteen nauhoittamista ihan hillittömän paljon, mutta me ei siltikään osattu oikein soittaa. Saatiin kuulostamaan ne biisit hyvältä huonolla soitolla. Mutta nyt kun meillä on bändi, joka osaa soittaa, me ei osatakaan soittaa niitä sillain. Yrität ja yrität, mutta et pysty soittamaan sitä niin väärin. Levyltä se kuulosti kuitenkin hienolta. Vaikka siellä oli kaikki epävireessä, jota ei huomannut kukaan. No, se meni ihan hienosti muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Kun oli enää kaksi keikkaa jäljellä, niin päätin, että kun nämä keikat on ohi, niin paria biisiä en laula enää ikinä.

– Paljonhan siinä oli sellaisia biisejä, joita soitetaan edelleenkin: Vain varjot häntä seuraa, Yhden illan varietee, Likaiset legendat I, Pieni ihminen suuressa maailmassa, Särkynyt enkeli, En saanut sua pilviin

Kuinka hyvin nykyinen yleisöpohja muuten ymmärtää ja diggailee alkupään materiaalia? Tyyli on elänyt kuitenkin jonkin verran vuosien varrella.

– Hitteihin ihmiset suhtautuvat aina samalla tavalla. Ne elävät kyllä. Haasteellisinta viimeiset kaksi–kolme levyä on ollut se, että musiikki on muuttunut niin helkkaristi. Miten tavoitat uutta yleisöä? Minne tuulet vie oli nyt sellainen, joka upposi, ja levyllä (tänä vuonna ilmestynyt tuorein Yö-albumi Puolet taivaasta – puolet helvetistä) on pari muutakin biisiä, jotka täytyisi vaan saada singleksi. On tärkeää löytää sellaista musiikkia, jolla tavoittaisi uuden yleisön niin, ettet tee itsestäsi naurettavaa.

– Marraskuussa ilmestyi kuuden levyn boksi Aikamatka 1981-2016. Sillä on paljon hittejä. Löytääkö nuoret sen, vai käykö siinä niin kuin viimeisimmällä levyllä. Sitä tehdään kuin Iisakin kirkkoa, panostetaan rahallisesti ihan helvetisti ja sitten kun se tulee ulos, niin huomataan, ettei meillä ole mitään paikkaa, missä sitä myisi. On se melkoista, kun joutuu elämään ABC-huoltamoiden myynnillä. Levy-yhtiöt taistelevat siitä, kuka pääsee niihin ständeihin. Se on vähän kornia.

Uudessa levyssä on huomionarvoista se, että sen tuotanto on hämmentävän moderni. Se ei vahvista sitä mielikuvaa mikä monilla kyynikoilla on jähmeästä suomirock-dinosauruksesta.

– 30-vuotisjuhlakiertue 2011 oli huippumenestys. Pidettiin seuraava kevät taukoa ja ruvettiin tekemään Pelko ja rakkaus -levyä. Siinä kohtaa tapahtui tosi isoja mullistuksia musiikissa ylipäätään. Biisit lyheni, aihesisältö oli eri. Mutta me jatkettiin sitä samaa saatanan neljän ja puolen-viiden minuutin linjaa, jossa oli Bratislavan jousiorkesteria ja kaiken maailman häslää. Siinä kohtaa olisi pitänyt olla Jimmy Westerlund, niin tämä tie olisi ollut paljon helpompi. Harmi että se tuli tuottajaksi vasta nyt.

– Analysoin sitä Petri Somerin kanssa, joka on tehnyt biisejä meidän levyille. Hän sanoi kunnioittavansa kuinka paljon te näette vaivaa, mutta se ei kiinnosta ketään. Ne biisit on vanhanaikaisia. Radiot ei syty soittamaan neljä minuuttia 47 sekuntia pitkää biisiä, missä on hienoja viulu- ja sello-osuuksia. Siinä kohtaa olisi pitänyt olla tuottaja. Mutta me tehtiin ne itse. Nyt se tuottaja tuli, kun oltiin hakattu kaksi levyä päätä seinään.

– Meidän kosketinsoittaja Jari Latomaa, joka on tosi hyvä studiossa, lähtee äänittämään mua ja lopputulos on huono. Hän laulatti ja laulatti eikä mun hermo kestä sitä. Pystyn kyllä laulamaan muutaman kerran ja niistä katsotaan sitten se paras ja vedetään kohdilleen autotunella. Mutta jos multa katoaa fiilis, se menee vituiksi. Jimmy tajusi, että haetaan fiilistä. Kyllä sieltä ne pienet epävireisyydet hoidetaan – sitä varten on koneet olemassa. Mutta sitä fiilistä ja ytimessä olemista ei saa koneella.

Kenen ansioksi lasket sen, että Yön laulut henkilöityvät edelleen sinuun, vaikka et ole itse enää tehnyt biisejä aikoihin?

– Tekstittäjät on niin hyviä. Ne tuntee meidän tuotannon.

– Kun menee tarpeeksi hyvin, niin laiskistuu. Kun on pari vuotta tekemättä, niin kaikki tekemiset tuntuu ihan samanlaisilta kuin ennenkin. Ihan paskaa, mä olen tämän jo tehnyt. Sitten kun heittää tarpeeksi monta kertaa sen kitaran, että antaa olla, niin sitten se myös jää siihen.

Olet ollut kauan julkisuudessa useissa eri rooleissa. Millainen haluaisit sinun julkisen roolin olevan? Millaisena Olli Lindholm pitäisi tuntea ja mistä asioista?

Haluaisin, että mut tunnettaisiin sellaisena vanhan ajan patruunana. Se on välillä vähän äksy ja vittumainenkin, mutta se ei koskaan käännä selkäänsä.

– Haluaisin, että mut tunnettaisiin sellaisena vanhan ajan patruunana. Se on välillä vähän äksy ja vittumainenkin, mutta se ei koskaan käännä selkäänsä. Jos sovitaan tammikuussa, että syksyllä tehdään konserttikiertue, jossa on 26 konserttia, jokainen voi varautua siihen, että silloin on 26 konserttia. Jos on sovittu, että seuraavan kahden vuoden aikana tehdään 140–160 keikkaa, niin kenenkään ei tarvitse tulla sitä toista kertaa kyselemään.
Julkisuuden yksi ulottuvuus on myös se, että sitä ei voi koskaan täysin kontrolloida itse. Kuinka paljon sinua harmittaa, ettei se julkisuus ole täysin omissa käsissä?

– Olen joskus ollut tosi pettynyt, että mun promoottori tekee lujasti töitä ja olen viisi päivää Helsingissä. Käyn läpi kotona eri näkökulmia ja musiikillisia asioita, sitten juttelen jonkun toimittajan kanssa kolme varttia levyn tekemisestä, keikoista ja tulevaisuuden suunnitelmista. Sitten toimittaja sanoo jotain, mitä en kuullut. Joo, mulla on huono kuulo. Seuraavana päivänä näen otsikossa: ”Yö-laulaja: Kuulo meni” Joskus tuollainen vituttaa. Monet lohduttaa, että on sekin parempi kuin ”Korkki meni kiinni 16 vuotta sitten”. Luulisi että sekin asia on tullut jo selväksi.

– Mutta ihmiset haluaa lukea sellaista. Kun mä puhun jostain meidän isosta laivakeikasta tai Metro-areenasta, etenkin Helsingissä joku aina keskeyttää ja kysyy, että onko mitään pointtia, onko lomasuunnitelmia.

Missä vaiheessa artistista tulee julkisuuden henkilö?

– Kun on tarpeeksi suosittu ja levyt myy tarpeeksi paljon. Ihmiset rupeaa ottamaan kännykkäkuvia. Olen aiemmin säästynyt tosi hyvin kaikelta, mutta nyt Voicen jälkeen on ollut vähän erilaista. Kun menet vaikka ulkomaille, niin lentokoneessa tulee ihmisiä laulamaan ja kysymään, että kääntyiskö tuoli. Eikä se hämää mua yhtään. Mutta ymmärrän kyllä jotain Heikki Kinnusta, jolta vieläkin kysytään kaupassa, että onko näkynyt Viljoa. Sitä kun jatkuu kuukausia, niin varmaan se käy hermon päälle. Mutta ihmiset on sellaisia yksilöinä. Ei ne tajua, että ne julkisuuden henkilöt on kuulleet ne samat jutut sata kertaa.

Sinut tunnetaan rehellisenä ja nöyränä, joka on avoimesti myöntänyt myös virheensä.

– Juteltiin Ellinooran kanssa, joka tulee meidän jälkimmäiselle Metro-areenan keikalle vierailijaksi. Hän sanoi, että voi kun hienoa, kun joku puhuu virheistään ja epäonnistumisistaan. Kun hän juttelee muiden ihmisten kanssa, ne kehuskelee aina sitä kuinka helvetin hyvin kaikki on asiansa tehneet. Ne virheet olisi hyvä aina käsitellä ja sanoa ääneen.

Vuonna 1995 Olli Lindholmin rinnalla soittivat Jukka ”Frogley” Mänty-Sorvari, Jesu Hämäläinen ja Jani Viitanen. Kuva: Kari Lahtinen

Yön tarinaa vähääkään tietävät on hyvin perillä suosion jyrkistä nousuista ja laskuista. Epäonnistumisista on ollut helppo puhua, kun ne pystyy hautaamaan menneeseen aikaan. Kuinka virheitä näkee lähimenneisyydessä ja kuinka helppo ne on käsitellä? Onko viimeiset viisitoista vuotta ollut niin tasainen ajanjakso kuin miltä se ulospäin on näyttänyt?

– Tämä on tasaisempaa ajanjaksoa. Mutta maailma oli ennen niin erilainen. Silloin niillä virheillä ei ollut mitään merkitystä. Esiintymiskunnolla ei esimerkiksi ollut järkkärille tai yleisölle mitään väliä. Kunhan esiintyjät vain tulivat. Nythän se on muuttunut eikä se ole ollut meille ongelma. Musta on kaikkia kohtaan reilua myöntää, että tämä meni nyt pipariksi ja yksilöi sen. Se on myös itsensä herättämistä.

– Voin sanoa, että Pelko ja rakkaus -levyllä laulan huonosti, mä olen mokannut sen. En pystynyt keskittymään siihen ison kiertueen jälkeen. Mun olisi täytynyt tajuta se, kun me ruvettiin tekemään sitä, että meidän urkuri – niin hyvä kuin se onkin – ei ole tällaisen jätkän tuottaja. Siihen tarvitaan Dan Tigerstedt, T.T. Oksala tai Jimmy Westerlund. Joku joka ei ole kaveri ja huutaa päin naamaa, että mene koppiin ja laula. Jos mun kanssa rupeaa sovittelemaan, se ei onnistu.

Olet puhunut kuinka sinulla oli nuorena miehenä kova uho päällä. Tunnistatko muissa artisteissa nuorta itseäsi – hyvässä tai pahassa?

Tietyllä tavalla Elli Haloo on vähän samanlainen kuin minä. Sitten mä tykkään siitä JVG:n VilleGallesta. Se on räpin Irwin.

Jokisen Vesku ei ole mua paljon nuorempi, mutta siinä on sitä uhoa. Tietyllä tavalla Elli Haloo on vähän samanlainen. Sitten mä tykkään siitä JVG:n VilleGallesta. Se on räpin Irwin. Siinä yhdistyy nykypäivä ja rillumarei, mikä on tosi harvinaista. Samanlaisia mekin oltiin silloin parhaina päivinä. Vähän sinnepäin-hommaa, mutta ei pahantahtoisella tavalla. Neumann on joutunut ongelmiin siksi, kun se on paikoitellen mulkku. Jos asiat menee vähän pipariksi, mutta sua ei vihata, saat tosi paljon anteeksi. Hyvänä esimerkkinä Mustajärvi. Eihän kukaan voi saada niin paljon anteeksi kuin Mustajärvi on saanut elämässään.

Millaisia kokemuksia Voice of Finland on tarjonnut sinulle työnä?

– Se on ainakin pistänyt kuuntelemaan uudestaan musiikkia laajalla skaalalla. Kun 16-vuotias Ilona Gill Pakistanista sanoo, että hän haluaa laulaa tuon ja tuon biisin ja me ruvetaan sitä yhdessä kuuntelemaan, en tajua siitä mitään. Olen kuitenkin melodiavetoinen enkä aina tunnista sieltä sellaista. Kun olen ollut nuorten ihmisten kanssa tekemisissä, ollaan käsitelty jännitystä, viihdemaailmaa ja sitä draivia. Mun tarkoitus olla läsnä rauhoittamassa. Se on ollut mulle tosi hyvä juttu. Monista on tullut ystäviä. Nyt noissa tulevissa konserteissa on kolme Voice of Finlandin edellisen kauden kilpailijaa.

Onko televisiosta välittyvä kuva koko kansan Ollista paikkansapitävä? Kuinka julkinen rooli ja oikea persoona sinun tapauksessa kohtaavat?

– Olen just sellainen kuin siinä Voicessa. Yö-yhtyeen Olli mä en ole – sellainen tietyllä tavalla vähän yliampuva. Se on kyllä osa minua. Voicessa olen kaikkein luonnollisimmillani. Ja kun mä teen Lenni-Kalle Taipaleen kanssa duokeikkoja tai triokeikkoja meidän pianistin ja urkurin kanssa, niin silloin olen kaikkein vapaimmillani. Yötä tehdään kovempaa kuin mitään muuta. Siinä pitäisi olla rennompi kuin missään muualla. Mutta ei se mene niin.

Mikä ajaa edelleen luotsaamaan Yötä, kun suosiota on ollut pitkään ja on yhä? Mitä saavutettavaa esimerkiksi uusilla levyillä enää on?

– Rupeaisin inhoamaan itseäni, jos me ei tehtäisi esimerkiksi konserttikiertueita. Jos tehtäisiin pelkkiä ravintolakeikkoja ja jos mä viikkoa ennen kiertueen alkua tiedän, että marraskuun 13. päivä me ollaan Kaustisten Konstassa. Tiedän tarkalleen mitä varttia yli kaksitoista illalla tapahtuu. Se ei ole sitä, miksi mä olen tämän ajatellut. Mutta se on ok, että ihmisen elämässä on arkea. Rutiiniakin pitää tehdä, että pysyy hengissä.

– Kun tulee sellaisia kappaleita kuin Minne tuulet vie, Yksi sydän särjettäväksi ja Yhteinen sydän, niin kyllä sellaisten eteen näkee vaivaa. On hienoa vetää uusia biisejä, jotka koskettaa ihmisiä. Ei jumalauta voi olla sellaista tilannetta, että vuodesta toiseen vetäisi vaan niitä samoja.

Millaisena haasteena näet sen, että Yön musiikki saavuttaa yleisönsä?

– Onhan se haaste. Levy-yhtiöitä on enää pari hassua. Meidän yleisö vanhenee. Ne ei halua enää käydä ravintoloissa. Meidän yleisö ei ole mitään Spotify-aktiiveja. Siinä on monta nimenomaan meidän bändin haastetta.

Olet maininnut, että olisit halukas puhumaan yrityksille johtajuudesta. Mitkä olisivat sinun prinsiippisi?

– Johtakaa! Mun on vaikea sanoa, voiko reilu parikymppisiä tyyppejä enää johtaa. Jääkiekkovalmentajien ongelma nuorissa on siinä, että pelaajille ei voi puhua enää samalla tavalla suoraan kuin ennen. Asiat oli yksinkertaisia ja ne selvitettiin porukan kanssa. Siellä huudettiin, lyötiin maila paskaksi seinään ja sitä myöten asia oli taas selvä. Enää ei voi tehdä niin.

– Enkä mä tiedä, onko mun tyyliselle johtajuudelle enää tilaustakaan. Totuuden puhumisesta on tehty katoava kansanperinne. Ihmiset puhuu paljon, mutta ne ei ole välttämättä sanoneet vielä mitään. Ei osata enää kiteyttää asioita. Vaikka jonkun rakennusliikkeen johtaminen on ihan yksinkertaista. Tullaan aamulla koppiin, lähdetään seitsemältä töihin ja jätetään ne kännykät sinne koppiin. Kaksi kahvitaukoa ja yksi ruokatunti. Tehkää seitsemän ja puoli tuntia töitä ja haistattakaa paskat kaiken maailman kiky-sopimuksille.

Onko valta-asemasi Yössä ollut koskaan uhattuna?

– Hakulisen kanssa se oli koko ajan.

– Mutta sekin on roolitusasia. Joku johtaa, joku toinen tekee sisällön. Jos joku tekee molemmat, niin se ei tahdo onnistua. Jussi on parhaimmillaan silloin, kun hän tekee sisältöä.

Artikkeli on julkaistu Soundissa 11/2016.
Teksti: Antti Luukkanen

Yön viimeiseksi jäänyt kokoonpano vuonna 2019: Ari Toikka, Jari Latomaa, Olli Lindholm, Mikko Kangasjärvi, Timo Mynttinen ja Jussi Turpeinen.

Lisää luettavaa