”Musa-alalla on vieläkin aika lääväistä meininkiä” – haastattelussa huippuarvioita soololevyllään kerännyt Linda Fredriksson

Iiris Heikka

Muun muassa Mopon, Ricky-Tick Big Bandin ja Superpositionin riveistä tuttu saksofonisti Linda Fredriksson on toteuttanut pitkäaikaisen haaveensa omasta sooloalbumistaan. Kyllä kannatti, sillä Juniper-levy on palkittu täysillä pisteillä esimerkiksi Soundissa ja Helsingin Sanomissa. Mikko Meriläinen haastatteli Fredrikssonia Soundiin 9/21.

Mitä tehdä, jos haluaisi ottaa kantaa taiteellaan, mutta ilmaisun kanavaksi on valikoitunut instrumentaalimusiikki? Kuinka kertoa tärkeänä pitämistään asioista ilman sanoja?

Linda Fredrikssonilla on tähän ainakin yksi konkreettinen vastaus: kappaleiden nimet. Hänen ensimmäisellä sooloalbumillaan Juniperilla onkin kiinnostavia kappaleiden nimiä, kuten ytimekkään suloinen Lempilauluni tai pitkästi maalaileva Transit in the Softest Forest, Walking, Sad, No More Sad, Leaving.

– Kappaleen nimeäminen on tärkeä osa prosessia, se on kuitenkin harva kohta missä voi sanoa jotain. Jotkut, kuten Lempilauluni, ovat semmoisia, joissa on ollut alusta asti sama nimi, kun taas osa etsi nimeään tosi pitkään, Fredriksson kertoo.

Hän nostaa esiin kaksi itselleen erityisen merkittävää nimeä: singleinäkin julkaistut Neon Light (And The Sky Was Trans) sekä Nana – Tepalle.

Nana – Tepalle on omistettu meidän mummille. Hän kuoli toukokuun lopussa, juuri silloin kun viimeistelin levyä. Nanan outro oli se, mitä tein viime metreillä, ja samalla meidän mummin kunto alkoi nopeasti romahtaa. Ja hän on ollut tosi, tosi tärkeä tyyppi mulle.

Fredriksson kertoo alusta asti ajatelleensa, että kyseisessä kappaleessa ollaan kuolemaan liittyvien tunnelmien äärellä.

– Yhtäkkiä tuli olo, että tämähän kertoo meidän mummista. Sitten tajusin, että sen työnimi on koko ajan ollut Nana, joka on ilmeisesti espanjaksi isoäiti. Se loksahti.

Albumin ensimmäisenä singlenä julkaistiin kappale, joka oli totellut alusta asti nimeä Neon Light. Loppumetreillä nimi sai lisäyksen And the Sky Was Trans.

– Nimen loppu istahti kohdalleen kesällä meidän mökillä. Yhtenä iltana taivas helotti menemään ihan translipun väreissä. Se oli juhlallista ja koskettavaakin, Fredriksson avaa.

– Se aihe on tuntunut viime aikoina tosi rajulta. Siis se, että Suomessa translaki on edelleen niin hirveä. Mullakin on lähipiirissä ihmisiä, joi­hin se vaikuttaa konkreettisesti. Se on rakenteellista väkivaltaa.

Suomi esimerkiksi on ainoa Pohjoismaa, joka vaatii sukupuoltaan korjaavalta sterilisaatiota. Sosiaali ja terveysministeriön asettama työryhmä on valmistellut translain uudistusta kuluvan vuoden aikana.

Juniper on jazz levyksi epätyypillinen, sillä sitä ei ole tehty studiossa huippumuusikoiden kesken livenä purkkiin soittaen. Tai on sitä niinkin tehty, mutta tekemisen ydin on ollut aivan muualla.

Levyn pohjana on Fredrikssonin kitaralla ja pianolla tekemät sävellykset, joiden pohjalta lähdettiin etsimään oikeimmalta tuntuvaa toteutustapaa. Välillä se vaati perinteisiä studiosessioita, välillä jotain tyystin muuta ja välillä niiden luovaa yhdistelyä jälkituotannossa.

– Tosi tärkeä asia oli, että miten mä saisin toteutettua biisien tarkimman ja oikean tunnelman. Kunkin biisin oman tunnelman.

– Välillä se tarkoitti sitä, että tietyllä tavalla epävireessä olevassa vanhassa mökkipianossa olikin just se oikea tunnelma. Tai vanha reikäinen kitara versus joku huippuyksilö.

”Vanha reikäinen kitara” ei ole mikä tahansa soittopeli, vaan sama Landola, jolla yläasteikäinen Linda opetteli ensimmäisiä sointujaan ja jota hän edelleen käyttää säveltämiseen.

– Tein Pinetree-biisin demoa sillä kitaralla kotona, ja siinä sattui olemaan just oikea soundi. Yhdessä kielessä oli vieläpä sellainen irtonainen metallihörpylä, joka pärisi just täydellisesti.

– Se on äänitetty läppärin built in -mikillä demottaen, että tässä olisi tämmöinen juttu. Mä yritin sen jälkeen äänittää sitä oikeasti studiossa kitaralla ja kokeiltiin vaikka mitä vaihtoehtoja, mutta niissä ei ollut sitä oikeanlaista fiilistä. Lopulta päätettiin, että tähän nyt tulee tämä mun soittama römppäkitara, koska tässä on se tarkin tunnelma.

Levylle päätyi siis studiosessioiden ohella Fredrikssonin kotidemojen materiaalia ja luonnokseksi tarkoitettuja ideoita. Esimerkiksi Lempilauluni-kappaleessa kuultava hyräily oli alun perin suunniteltu saksofonimelodiaksi.

– Siinä kappaleessa mun alkuperäinen demo oli niin huono äänenlaadultaan, ettei sitä voinut edes käyttää. Näin ihan mielettömän paljon vaivaa, että sain sen saman tunnelman takaisin. Halusin, että siinä olisi sellainen fiilis, että joku istuskelee laiturilla ja laulelee sitä itsekseen.

Inspiraation lähteinä olleet artistit kuvastavat hyvin Juniperiin syvälle pesiytynyttä genrekarsinoiden unohtamista ja seikkailunhalua.

– Levyä tehdessäni mä huomasin kuuntelevani ja ajattelevani artisteja vapaan ilmaisun ja improvisaation puolelta, sellaisia kuten Alice Coltrane, Pharoah Sanders tai Iro Haarla. Ja samaan aikaan kuuntelin Sufjan Stevensiä, Fever Rayta, Billie Eilishiä ja muuta sellaista, mikä on tosi kaukana mistään jazzista. Mun levy sai sitten olla jotain sieltä ja väliltä.

Studiosessioissa olivat mukana Olavi Louhivuori (rummut), Mikael Saastamoinen (kontrabasso) ja Tuomo Prättälä (koskettimet). He soittavat myös Fredrikssonin livebändissä, joka debytoi marraskuun alussa Tampere Jazz Happeningissa.

Jälkituotannossa – jonka rooli kasvoi levyn teossa merkittäväksi – korvaamattomaksi avuksi nousi tuottaja Minna Koivisto.

– Mä tiedettiin jotenkin toisemme, ja sitten mä vaan lähetin viestiä, että mennään kahville juttelemaan. Tultiin tosi hyvin toimeen ja mulle tuli intuitio, että tässä on tyyppi, joka tajuaa.

– Minna kuunteli demot ennen kuin mentiin studioon ja sitten studion jälkeen, ja siinä vaiheessa Minnan osuus muuttui tosi merkittäväksi. Minna uskalsi katsoa sitä perinteisen jazzkonvention ulkopuolelta.

Koiviston kanssa käymiensä keskustelujen pohjalta Fredriksson alkoi luottaa siihen, että demoista välittyy jotain nimenomaan hänen omaa maailmaansa ja siitä kannattaa pitää kiinni.

– Esimerkiksi juurikin se Lempilauluni – vaati hirveän ison henkisen työn, että pystyin astumaan sen askeleen yli, että levylle nyt vaan tulee mun mumisemana biisin eka teema versus se, että soittaisin sen saksofonistina.

– Ajattelen, että on hyvän tuottajan piirre, ettei hän yritä puskea omaa asiaansa vaan koettaa poimia artistin oman äänen ja korostaa sitä.

Omien bändiensä lisäksi Linda Fredrikssonia on ehditty kuulla monissa yhteyksissä – jazzin ulkopuolellakin esimerkiksi Pykärin, Stinakon ja Kalevauva.fin kappaleilla.

Hän sanoo tekevänsä päätökset yhteistöistä henkilökemioiden pohjalta. Optimaalinen työskentely-ympäristö on viihtyisä, inspiroiva ja turvallinen.

– Jossain vaiheessa mulle tuli iso välähdys siitä, että musa-alalla on vieläkin hetkittäin aika lääväistä meininkiä. Kesti aika kauan tunnistaa, että mähän en tykkää näistä seksistisistä ja homofobisista läpistä.

Fredriksson tunnistaa itsekin olleensa mukana ”musiikkialaan sisäänkirjoitetussa vanhassa sössössä” koska ajatteli, että se on irroittamaton osa bänditoimintaa ja musan tekoa.

– Ajattelin, että kannattaa olla mukana ja nauraa niille jutuille. Ja itse asiassa mun suusta kuultiin varmasti niitä pahimipia juttuja. On ollut iso prosessi tunnistaa se kuvio ja oivaltaa, että tämähän voi mennä monella muullakin tavalla. Ja että musantekokulttuuria voi aktiivisesti itse luoda.

– Onneksi on tosi paljon ihania tyyppejä. Ja kun ajattelee, että mä olen ollut itse se urpo, joka heittää niitä käsittämättömiä juttuja, mutta minäkin olen tullut sieltä ulos ja tajunnut, että jos käytän tällaisia sanoja ja heitän tällaisia juttuja niin mä vahvistan vallalla olevaa tosi ahdistavaa kuviota, niin yhtä hyvin se sama oivallus voi tulla muillekin.

Teksti: Mikko Meriläinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 9/21.