Aina kun In Flames julkaisee uuden albumin, keskustelu etenee käsikirjoituksen mukaan: jokaisella metallia kuuntelevalla on mielipide asiasta, vaikka he olisivat kuunnelleet bändiä viimeksi yli parikymmentä vuotta sitten.
Useimmiten tästä göteborgilaisen melodeathin pioneerista puhuminen johtaa menneiden haikailuun, jonka aikana kehutaan vuoroin Whoracle– ja Colony-albumia, tai ehkä korkeintaan Claymania. Heti tämän jälkeen muistetaan aina alleviivata sitä, ettei bändi ole tehnyt mitään hyvää sen jälkeen, ja kuinka se pilasi soundinsa jenkkivaikutteilla.
In Flamesin suosio menee kuitenkin yli metallipuritaanien. Itse asiassa bändin 25 striimatuinta kappaletta ovat peräisin viimeisen 18 vuoden ajalta. Jossain kohtaa elinkaartaan ruotsalaiset siis menettivät otteensa osaan vanhoista kuulijoistaan, mutta saivat tilalle kymmenkertaisen määrän uusia.
Nyt, vuonna 2023, on jälleen tapahtunut jotain. Sekä uudet että vanhat kuulijat hehkuttelevat uuden Foregone-albumin singlejä. Onko In Flames vihdoin tehnyt koko uraansa määrittävän albumin?
Perspektiiviä uraan
Ylistävä puheen porina ei meinaa loppua, kun vaihdan kuulumisia eurooppalaisten toimittajien kanssa Tukholman pressipäivillä. Kaikki ovat yhtä iloisia siitä, että matkustelu on taas mahdollista kuin he ovat In Flamesin albumista.
Björn Gelotten kasvoilta paistaakin tyytyväisyys ja itsevarmuus, kun on vuoroni jututtaa häntä ja istumme alas miettimään, missä In Flames oikeastaan on juuri nyt: 29-vuotisen levytysuransa 14. albumillaan.
Rikon jäätä kertomalla verrokiksi, että erään Iron Maidenin 14. albumi oli A Matter Of Life And Death (2006).
– Katso, sain kylmiä väreitä kun nostit asian esille, Gelotte myhäilee käsivarttaan näyttäen ja sanoo, ettei ole osannut laittaa kaikkia kuluneita vuosia ja tapahtumia tällaisen vertauskuvan mittasuhteisiin.
– Liityin In Flamesiin vuonna 1995. Olin aluksi bändin surkea rumpali, pääsin nopeasti kitaran varteen ja alussa emme ymmärtäneet yhtään mitään mistään. Me vain teimme. Ensimmäiset levyt tehtiin muutamissa päivissä tai viikossa. Sen sijaan että olisimme kasvaneet siihen kaikkeen pikkuhiljaa, In Flames nytkähti nopeasti eteenpäin.
– Nyt kun mietin asiaa, näen paljon yhteistä meidän ja Iron Maidenin urilla, jos asiaa oikoo vähän. Meilläkin oli aluksi levy eri laulajan kanssa, pian teimme sarjan levyjä, joita muistellaan nyt ”kultaisena aikanamme”, kävimme läpi vaikeampia aikoja 2000-luvun puolivälissä ja sen jälkeen olemme löytäneet eräänlaisen varmuuden tekemiseemme.
– Yhteistä on myös se, ettemme ole leimanneet itseämme liikaa. Uskon että soundimme syntyy minun ja Andersin (Fridén, laulu), ja aiemmin Jesperin (Strömblad, kitara), tavasta säveltää ja soittaa. Ei siitä, mitä tyyliä musiikkimme milloinkin edustaa. Iron Maiden on yksi esikuvistamme, ja he eivät ole pelänneet uudistua soundinsa sisällä.
Gelotte huomauttaa, ettei hän ole erityisen nostalginen ihminen, mutta myöntää viime vuosien saaneen hänetkin pohtimaan elämäänsä ja huomanneensa sekä nauttineensa että kärsineensä eräänlaisesta ”Peter Pan -syndroomasta.”
– Se taitaa olla aika yleistä meille muusikoille, jotka ovat aloittaneet kiertueet alle parikymppisinä, kitaristi virnistää.
– En usko, että kasvan koskaan täysin aikuiseksi. Sen huomasi taas uutta levyä tehdessä. Olen isä ja minulla on vastuuni, mutta innostun yhä niin täysillä musiikista, että moni pitäisi sitä varmasti kaistapäisenä ja lapsellisena.
– Minullakin on ollut kriisini. Myös In Flamesillä on ollut kriisejä. Mutta aina kun alamme tehdä Andersin kanssa uusia kappaleita tai nousemme yleisön eteen lavalle, voin vain hymyillä koska tiedän, koska nautin tästä niin paljon.
Lukemattomia kiertueita kokenut kitaristi sanoo ymmärtävänsä muusikoita, jotka saavat jossain vaiheessa tarpeekseen kiertämisestä ja kertoo asioiden muuttuneen hänellekin juhlimisen vähentämisen myötä.
– Isojen etäisyyksien, loputtomien odottamisien ja kiertuerutiinin kierre muuttuu mahdottomaksi käsitellä, jos tuota kaikkea tekee jatkuvasti enemmän tai vähemmän krapulassa, Gelotte summaa alkoholitonta olutta käsissään pyöritellen.
– Se on sitä vääränlaista illuusiossa elämistä. Oli aikoja, jolloin minunkin elämäni oli yhtä vodkaa ja kymmenien tuhansien ihmisten yleisöjä. Se oli kaikessa epätodellisuudessaan liian kaukana kodista, arjesta ja vaipanvaihdosta.
Pato murtuu
Korviin pistävintä tästä itsetietoisesta latauksesta syntyneessä uudessa In Flamesissa on se, kuinka melodeathiltä ja raivoisalta se kuulostaa verrattuna mihinkään, mitä bändi on tehnyt vuosikymmeniin.
Foregone ei silti ole yksi niistä albumeista, joilla keski-ikäistynyt bändi palaa juurilleen ja yrittää toistaa mennyttä.
– Levy ei varmasti tule miellyttämään kaikkia, mutta se edustaa meidän menneisyyttämme, tätä hetkeä ja tulevaisuuttamme tavalla, jollaista emme ole koskaan aiemmin tehneet, Gelotte summailee tuoretta luomustaan.
– Rakastan sitä, miten kiihkeästi ihmiset suhtautuvat In Flamesiin, koska me suhtaudumme musiikkiimme yhtä kiihkeästi. Se on hyvä yhtälö. Foregone on jo nyt herättänyt uteliaisuutta myös vanhoissa kuulijoissa.
– Arvaa mitä? Olen itse ihan samanlainen musiikin kuuntelija kuin monet vanhat kuulijamme. Dio on suurin idolini, mutta pidän vain kahdesta hänen laulamastaan Rainbow-albumista ja kolmesta sooloalbumista. Ne olivat ne levyt, joihin kiinnyin nuorena ja vaikka mitä tekisi, sellaista samanlaista sidettä ei voi saavuttaa myöhemmällä iällä.
Syy-seuraus-suhdetta sille, miksi Foregonesta tuli näin monipuolinen albumi, ei Gelotten mukaan tarvitse etsiä kauaa.
– Olin niin turhautunut siitä, ettemme olleet voineet kiertää tai tehdä musiikkia yhdessä vähään aikaan, että… se kaikki taisi pakkautua aika suureksi padoksi, joka purkautui kun vihdoin pääsimme Los Angelesiin ja levyntekoon.
– Tunnelma oli jotenkin ihan erilainen. Olin purkanut itseäni näihin riffeihin ja melodioihin pienellä kotistudiollani, enkä koskaan aiemmin tehnyt sellaista. Huomasin entistä vahvemmin, että minun vain on pakko tehdä musiikkia pysyäkseni järjissäni ja että musiikki on tärkein ilmaisukanavani. Se puristui lopulta Foregonen metallisuuteen.
– Anders ja tuottajamme Howard (Benson) olivat hyvin samanlaisella aallolla. Haluamme aina antaa kaikkemme In Flamesille, mutta nyt tuntui siltä kuin olisimme joutuneet hyppäämään yhden levyn ylitse ja Foregonelle olisi latautunut kahden albumin verran kaikkea sitä voimaa, mistä musiikissamme loppujen lopuksi on kyse.
Gelotte ei säästele sanojaan ylistäessään sitä kemiaa, joka oli olemassa jo aiemmin hänen ja Fridénin kesken säveltäjinä. Ja nyt Benson on kuin tämän trion kolmas jäsen.
– Howard toimii juuri siten kuten tuottajan pitääkin. Hän aistii sen voimavaran, joka sävellyksissämme piilee, oikeasti kuuntelee tätä musiikkia ja löytää sen punaisen langan, joka minulla ja Andersilla on mielessämme, kitaristi ylistää.
– Meillä oli paljon ideoita jo omillamme, mutta todellisen albumin teimme yhdessä. Howard on työskennellyt kaikenlaisten bändien kanssa. Ei vain metallibändien. Siksi hän ymmärsi meidän ideoistamme, millaisilla sovituksilla saamme oikeat tunteet pintaan. Hän saa Bryan Adamsin kuulostamaan Bryan Adamsilta ja In Flamesin In Flamesilta.
Teksti: Aki Nuopponen
Lue koko haastattelu Soundista 1/23.