Jos minua pyydettäisiin nimeämään se suomalainen maisema, joka voimakkaimmin henkii kauhua, painajaista ja dystopiaa, lähtisin etsimään sitä länsirannikolta, Porin kieppeiltä. Nämä ovat subjektiivisia juttuja, mutta sieltä löytää ahdistavana päälle kaatuvaa avaruutta ja liikaa tyhjää tilaa, joka enemmänkin herättää kysymyksiä kuin tarjoaa mahdollisuuksia.
Porissa olen aikuisiällä käynyt vain pari kertaa, mutta vaikuttunut nimenomaan sen huolestuttavasta ilmiasusta kaupunkina, joka on kuin kesken jätetty värityskirjan sivu. Jotain olennaista puuttuu ja sitten se on pakko kuvitella.
Ja suomalaisten indiediggareiden tuntema porilaismuusikoiden polvi – se, jota ei enää voi oikein nykypolveksikaan kutsua – on tätä nimenomaan kuvitellut.
Mika Rättö lienee sellaisen kuvittelemisen ykkösasiamies. Outsider-elokuva Samurai Rauni Reposaarelainen (2016) on ihanteellinen peruskurssi porilaiseen outouteen ja tuo nimenomaan maiseman, visuaalisen elementin esiin.
Mutta jo vuosia aiemmin oli Rättö yhdessä Pori-skenen keskeisiin hahmoihin niin ikään lukeutuvien Pasi Salmen ja Noora Tommilan kanssa tehnyt Eleanoora Rosenholm -nimellä musiikkia, joka välittää parhaimmillaan samaa paikalliskauhua ja tekee sen vieläpä koukuttavan popin keinoin.
Eleanoora Rosenholm alkoi temaattisena projektina samannimisen murhaajan edesottamuksista, mutta esikoisalbumi Vainajan muotokuva (2007) kertoo päähenkilönsä tarinan viitteellisesti ja psykopatologisoiden enemmän kuin dekkarijuonta rakentaen. Sittemmin petomaisen naisen profiili laajeni yleisemmäksi rusikoiden ihmismielen syövereiden analyysiksi, rättömäisen fantasioivan etäisyyden todellisuuteen toki säilyttäen. Lopputuloksena ei ollut kovin koherentteja kokonaistaideteoksia, mutta kiitettävä nippu loistavaa elektronista draamapoppia kuitenkin.
Katalogin kirkkaimpina helminä taitavat kimallella debyytin aloitus- ja päätöskappaleet: Musta ruusu esittelee hahmon ja mielentilan, Maailmanloppu lyö hänen toiminnalleen ja haaveilleen niin lopullisen pisteen, että oikeastaan kaikki muu Eleanoora Rosenholm -materiaali on vain jälkikirjoitusta.
Sillä mitä voi kuvitella sen jälkeen, kun on kuvitellut kaiken lopun?
Maailmanloppu saa ajattelemaan, että ainoa mielekäs tunnetila tällaiselle kuvitelmalle on euforia. Rättö, Salmi ja Tommila vievät tekstissä sen peräti seksuaaliselle tasolle ja Tommila tulkitsee sen jääkuningatarmaisella viileydellä, joka juhlavaan indiediskoon yhdistettynä saa aikaan arkkityyppisen tanssia kaiken raunioilla -tunteen. Paketin täydentää Sami Sanpäkkilän video, jossa Tommila pyöräilee piiskaavassa räntä sateessa jossain länsirannikon satamanosturimaisemassa dumppaamaan ruumista kalseaan mereen.
Tulkitsen videon käyvän tekstin kanssa ovelaa vuoropuhelua: se, mitä Tommila laulaa, välittää silkkaa nautintoa tuhon äärellä, mutta kuvissa hänen sään murjomat kasvonsa ovat ahdistuneet ja tuskastuneet ja romantiikka maailmanlopusta kaukana.
Vastaava kaksoisvalotus leimaa suhdettamme apokalypsiin yleisemminkin. Populaarikulttuuri on tehnyt siitä meemin ja viimeisen 80 vuoden todellisuus ensin ydinsodan uhan ja sitten ilmastokriisin myötä muistuttanut meemin kivuliaasta realistisuudesta.
Jyrkänteen laidalla seisovan ihmisen tekee mieli hypätä, ja hukkuva kuulemma kokee suoranaista nautintoa vajotessaan syvyyksiin. Maailmanlopun kertoja on orgastisissa tunnelmissa ”voimalan” (Olkiluodon?) tuhoutuessa taivaanrannassa.
Vainajan muotokuvan tarinakontekstissa päätöskappale merkitsee ihanaksi ja paholaismaiseksi kuvatun Eleanoora Rosenholm -hahmon päästämistä irti demoneistaan ja elämästään ja lopullista antautumista sille kuolemanvietille, kaaosvietille, joka hänen toimintaansa on ohjannut.
Eikä maailmanloppu näytä missään niin kutkuttavan dramaattiselta kuin matalan maakunnan rannoilla. Tulenliekeillä on tilaa näkyä laajaa taivasta vasten.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 8/21.
