Soundi tapasi kiireisen maailmanmatkaajan Sami Yaffan, joka availi Kultaisella Venlallakin palkitun Sound Tracker -televisiosarjan toisen tuotantokauden seikkailuja. Haastatteluhetkellä takana olivat Jamaikan-, Senegalin- ja Intian-matkat, edessä Indonesia ja Turkki. Sound Trackerin toinen kausi alkaa Yle Teemalla 26.10.
Teksti: Teppo Vapaus
Julkaistu alun perin Soundissa 6-7/2015
Michael Monroe katkaisi seitsemän kuukauden mittaisen keikkataukonsa lämppäämällä Slashia Helsingin Jäähallissa toukokuun lopussa. Treffaan yhtyeen basisti Sami Yaffan keikkaa seuraavana aamuna hotellin aulassa. Hän on saapunut Suomeen toisesta kodistaan Espanjasta (toinen on New Yorkissa), ja välittömästi tunnin juttutuokion perään koittaa lähtö Lontooseen jatkamaan myös Helsingissä ja Brightonissa kuvatun tulevan Michael Monroe -albumin Blackout States ensimmäisen singlen videon filmauksia. Yaffa kertoo, että ensimmäiset Monroe-treenit keikkatauon jälkeen olivat aikamoista hampaiden kiskomista.
”Tuli sellainen fiilis, että me ollaan vanhempia kuin Stones”
– Vedettiin neljän-viiden tunnin treenit keikkaa edeltävänä iltana. Tämä Monroen musa on helvetin fyysistä, ja setti on puolitoista tuntia. Kun ei ole tehnyt tätä seitsemään kuukauteen, kaikki on aika rapakunnossa. Treenien jälkeen tultiin suoraan hotellille nukkumaan. Tuli sellainen fiilis, että me ollaan vanhempia kuin Stones, Sami nauraa.
Keikan tykittämiseen tarvittava stamina kuitenkin löytyi, tottahan toki, ja energisen muusikon on helppo hymyillä. Sami nauraa herkästi ja ryydittää tarinoitaan ”That’s rock’n’roll, yeah!” -tyyppisillä poikamaisilla huudahduksilla kertoessaan vaikkapa haulikon hylsyt sormissaan käsintehtyä rumpua soittavista afrikkalaismimmeistä tai intialaisten käärmeenlumoojien kakofonisesta performanssista aavikolla.
Yaffan rento hahmo kohtaa tavatessa täydellisesti televisiosta tutun valloittavan ja tyylikkään persoonan, jolla ei ole rocktähden elkeitä. Hän vain on rocktähti ja kosmopoliitti, joka asettuu kohtaamisissa luontevasti samalle levelille kenen tahansa kanssa ja puhuu kenen tahansa kieltä, yleisimmin musiikin mahdollistamin keinoin. Se tekee hänestä täydellisen antiteesin vaikkapa ex-soittokumppani Andy McCoyn suosimalle kusipää-imagolle. Ystävällinen persoona, tutkimusmatkailijan mieli ja rajaton mielenkiinto erilaisia kulttuureita ja musiikkityylejä kohtaan selittävät myös sitä, että Yaffa on aina ajankohtainen, voimainsa tunnossa ja ikään kuin jatkuvasti uransa huipulla. Yksinkertaisesti todella siisti tyyppi, jonka ehtymätöntä hattuvarastoa allekirjoittanut kadehtii avoimesti.
Kuva: Yle / Sound Tracker
Eläviä legendoja
Yle Teeman esittämän Sami Yaffa – Sound Tracker -sarjan ensimmäinen tuotantokausi kuljetti katsojansa eksoottisten musiikkikulttuurien äärille Yhdysvaltoihin, Serbiaan, Brasiliaan, Espanjaan, Etiopiaan, Argentiinaan ja Uruguayhin. Otanta oli suuri ja projekti varsin kunnianhimoinen. Flamenco (Espanja), tango (Argentiina & Uruguay), romanimusiikki (Serbia) ja americana valikoitiin synnyinsijoillaan selkeiksi teemoiksi. Valtavan kokoinen Brasilia rajattiin Koillis-Brasiliassa sijaitsevaan Pernambucon osavaltioon, jossa tutkailtiin ilmeisimpien samban ja bossa novan sijasta esimerkiksi paikallista punk-kulttuuria. Aiheiden rajaaminen oli työryhmälle haastavaa, ja välillä ahnehdittiin liikaa. Neljän hengen reissuryhmä (Samin lisäksi ohjaaja Otso Tiainen, kuvaaja Juge Heikkilä ja äänittäjä Svante Colerus) viettää yleensä kuvauskohteissa kymmenkunta päivää, joskus vain kahdeksan.
– Välillä huvittaisi olla pidempään, vaikka pari viikkoa. Mutta budjetti riittää tähän, Sami toteaa.
– Ekasta kaudesta opittiin paljon. Varsinkin parissa ekassa filmauskohteessa me juostiin aivan liikaa. Oltiin hoidettu liikaa krääsää ja yritettiin saada neljä tai viisi juttua yhdelle päivälle. Nyt otetaan kaksi tai kolme per päivä. Pystyy hoitamaan kunnon soundit, perehtymään paikkaan missä ollaan, tekemään syvät haastikset artistien kanssa ja vetämään biisejä pari-kolme kertaa, että saadaan hyvät kuvakulmat.
Toisen tuotantokauden ensimmäisenä kohteena tuli kolutuksi Jamaika, jonka bassovoittoinen musakulttuuri on aina ollut Yaffalle läheinen. Pienellä, köyhällä ja runsaan rikollisuuden riivaamalla saarella on enemmän jengiä kuin Suomessa, mutta saaren pienuudella on myös puolensa: saatat tavata eläviä legendoja kulmakuppilassa. Näin Samille kävi jo lomareissulla viisi vuotta sitten, kun 70-luvulta lähtien vaikuttanut The Congos nousi yllättäen lavalle paikallisen rannan konserttimestassa.
Jamaikalle Samilla oli valmiita suhteita Portlandin Port Antonion alueella vaikuttaviin muusikoihin.
– Port Antoniossa tapahtuu aika paljon. Sinne pitää mennä Blue Mountainsin ylitse Kingstonista. Siellä on GeeJam Studio, joka on ollut pystyssä 15-20 vuotta. GeeJam Records julkaisi 80- ja 90-luvulla lähinnä hiphoppia ja räppiä, ja sitä pyöritti eräät Lontoon kautta tulleet jannut, jotka avasi myöhemmin studion. Ne oli mun connection siellä. Soitin niille ja kerroin, mitä ollaan tulossa tekemään. Ne hoiti mulle fikserin nimeltä Carleene Samuels, joka pisti kaikki jutut kasaan. Sieltä alkoi tulla sellaista tekstiä, että mennään Earl ”Chinna” Smithin himaan. Smith on soittanut Wailersin kanssa, Lee ”Scratch” Perryn The Upsettersissa ja yhteensä yli tuhannella levyllä. Se oli myös legendaarisen Black Ark Studiosin house guitarist. Oli mieletöntä päästä juttelemaan sen kanssa näistä jutuista. Päädyin myös jammaamaan sen kanssa. Soiteltiin vanhoja Max Romeon biisejä, Sami hymyilee.
Tiedostavan reggaen uusi sukupolvi
Sami kertoo, että viimeiset pari kuukautta ennen matkaan lähtöä pallotellaan aina ideoita ohjaaja Otso Tiaisen kanssa, kartoitetaan netistä paikallisia artisteja, kysellään kontakteja frendeiltä ja pyritään hoitamaan pääkallopaikalta fikseri, jonka kautta tapaamiset alkavat järjestyä. Sitten lähetetään toivomuslista: saisikohan tämän, ja jos ei natsaa, onnistuisikohan tuo?
Jamaikalla Sami halusi paneutua ska- ja reggaekulttuuriin vaikuttaneeseen jamaikalaisen folkmusiikin alkumuotoon, mentoon. Mento juureutuu länsiafrikkalaisten orjien maahan tuomaan musiikilliseen perinteeseen. Isännät tapasivat vaatia orjia musisoimaan ja palkita heitä siitä. Sami kutsuu mentoa Jamaikan populäärimusiikin mutsiksi, josta kaikki on saanut alkunsa. Erityisen merkittäväksi hän kokee mento-yhtye The Jolly Boysin saamisen nauhalle. Jolly Boysit ovat 70-80-vuotiaita pappoja, jotka tekivät musaa jo 1940- ja 50-luvuilla ja soittavat yhä elannokseen.
Juurien kaivelun lisäksi Sami halusi mukaan myös nuorempaa polvea, jota kiinnostaa taas ottaa kantaa.
– Conscious reggae on tulossa vahvasti takaisin. Se on sitä, mitä Marley teki 70-luvulla. Lauletaan yhteiskunnan asioista, siitä mikä sua ympäröi. Ei ole enää ainoastaan sitä eskapismia, dance hallia, jossa lauletaan pyllyistä, kamasta sun muusta. Halusin ottaa tämän uuden sukupolven messiin, Sami kertoo.
Hänen toivomuslistansa ykkösnimi Chronixx oli valitettavasti rundilla Sound Trackerin laskeutuessa Jamaikalle, mutta korvaajiksi löytyivät vasta yhden ep:n ja lp:n julkaissut Kabaka Pyramid -niminen jannu ja hurmaava mimmiartisti Jah9, joka myös liittyi Samin ja Earl ”Chinna” Smithin jameihin, vaikka oli kipeänä.
– Jah9 on mieletön. Kun näet sen, rakastut vielä enemmän, Sami lupaa.
Rakastukaa vaikka tämän videon myötä:
On olemassa myös vähän surullisempaa historiankirjoitusta, jossa dance hall -kulttuuri lyö kättä rikollisuuden kanssa. Huumekauppa ja henkirikokset ovat köyhän saarivaltion todellisuutta. Eräskin sivusto listaa kymmenen dance hall -artistia käyttäen mittarina vankilatuomioiden pituuksia. Listan kärjessä komeilee puolitoista vuotta sitten elinkautisen saanut superstara Vybz Kartel, joka tuomittiin kollegansa Clive ”Lizard” Williamsin murhasta. Sami kertoo nähneensä Jamaikalla televisiosta poliisipäällikön haastattelun, jossa tämä kertoi Kartelin jengin olevan vastuussa yli 100 ihmisen murhasta.
Kelaa kun panisi sellaiset pystyyn Stadissa. Poliisit olisi siinä heti, ja se olisi Ilta-Sanomissa.
Rankkaa stooria, mutta ei se kaikki ole sitä. Syvemmän kuvan siitä, mitä dance hall on nykyään, Sami sai myös Jamaikan ulkopuolella menestystä niittäneeltä nimihirviöltä, Assassin aka Agent Sascolta.
– Se on helvetin hyvä edustaja siitä genrestä. Se on duunannut sitä melkein 15 vuotta ja tehnyt yhteistyötä Kanye Westin ja Kendrick Lamarin kanssa. Ne on krääsää, mitä en itse kuuntele. Kanye Westiä en kestä. Sen musa ei ole ikinä ottanut kiinni ja sen persoonallisuus on niin hirvittävä, ettei oikein kiinnosta, Sami toteaa.
Osuvana yhteenvetona Jamaikan musakulttuurista toimii Samin jakama tuokiokuva, jossa Sound Trackerin tekijätiimi viettää tavallista leppoisaa sunnuntai-iltaa rannalla, jossa paikalliset lapsiperheet ovat piknikillä. Rantsussa on pystyssä samaan aikaan kolme valtavaa soundsystemiä, jotka tuuttaavat musaa hirveällä volyymilla. Se on normaalia.
– Kelaa kun panisi sellaiset pystyyn Stadissa. Poliisit olisi siinä heti, ja se olisi Ilta-Sanomissa, Sami nauraa.
Haulikon hylsyt sormissa
Senegaliin saapuessaan Sound Trackerin ryhmä joutui käyttämään keskivertoa enemmän luovuutta ja tukeutumaan vähän tuuriinkin. Normaalisti porukalla on selkeä suunnitelma ja tiukka kuvausaikataulu.
– Kun laskeuduttiin Senegaliin, me ei tiedetty yhtään, mitä tulee tapahtumaan. Otso repi kässärin ja sanoi, että okei, katsotaan mitä löydetään. Hitaan alun jälkeen fikseri alkoi lämmetä ja alkoi löytyä ihan älytöntä krääsää. Yhtäkkiä se sanoi, että ”hey guys, we’re going to Baaba Maal’s house tonight!” Olin nähnyt Baaba Maalin Brooklynissa Prospect Parkissa vuonna 1998, kun se soitti ensimmäistä kertaa Amerikassa. Puistossa oli varmaan joku 15 000 tyyppiä, joista 95 prosenttia mustia. Baaba Maal tulee lavalle, ja kukaan ei tiedä kuka se on. Ekan biisin aikana on hiljaisuus ja sitten kaikki vaan räjähtää! Se on yksi muistettavimpia konsertteja, mitä olen koskaan nähnyt.
Kuva: Yle / Sound Tracker
Baaba Maal on Podorin kaupungissa, Morfilin saarella vuonna 1953 syntynyt laulaja ja kitaristi, joka kuului kalastajakastiin. Siksi hänestä ei olisi paikallisen perinteen mukaan kuulunut tulla laulajaa. Hän kuitenkin päätti toisin, opiskeli musiikkia Dakarin yliopistossa ja Pariisissa, ja nousi 90-luvulla suureen suosioon. Baaba kutsui Samin luokseen lounaalle kuultuaan ensin, mistä Sound Trackerissa on kyse.
– Sillä oli hieno talo, jossa oli iso puutarha, johon se oli hoitanut lounaan. Linnut lauloi, oltiin siellä puiden alla, ja sen kuusihenkinen bändi saapui paikalle. Ne veti tunnin verran biisejä. Se oli todella hienoa!
Senegalista Sami halusi ehdottomasti esitellä muutakin kuin vain pääkaupunki Dakarin ilmapiiriä. Ajatuksena oli painua aavikolle ja pieniin kyliin hakemaan varsinkin ”rumpumeininkiä”.
– Ajettiin ensin viisi-kuusi tuntia, otettiin lautta ja ajettiin pari tuntia lisää. Päädyttiin keskelle ei-mitään ja tultiin kylän keskustaan. Ison puun alla istui varmaan 50 mimmiä, jotka soitti rumpuja kauhea meno päällä. Oli traditionaalisia rumpuja, pesuvateja ja kaikkea. Yksi soitti sellaista pyöreää ontoksi kaiverrettua juurta, joka oli käännetty ylösalaisin. Kuuntelin, että miten siinä on niin vitun kova ja napakka soundi, mistä se tulee? Katsoin lähempää ja näin, että mimmillä on haulikon hylsyt sormissa, niillä se veti. Fuck, tämä on rock’n’roll! Haulikon hylsyillä, saatana! Se oli siistiä.
Aavikon Ornette Coleman
Hanoi Rocksin hulluina vuosina 80-luvun alussa yhtye teki Kaukoidän kiertueen pyörähtäen myös Intiassa. Se esiintyi Delhissä ensimmäisenä länsimaalaisena rockyhtyeenä ja soitti Bombayssa (nyk. Mumbai) 2500-päiselle yleisölle neljän ja puolen tunnin setin pyrkien vastaamaan yleisön odotuksiin, joka oli tottunut paikallisten ryhmien jopa seitsentuntisiin esityksiin. Yleisön innostuttua rockmusiikista ja poliisin tulkittua liikehdinnän mellakaksi päätyi Hanoi Rocks The Times of India -lehden etusivulle otsakkeella ”Rockband causes a riot!” Sound Trackerin matkassa Sami Yaffa palasi nyt Intiaan yli 30 vuoden tauon jälkeen.
Sami toteaa, että Mumbai on muuttunut samoin kuin koko muukin maailma. Sinne on tullut rahaa ja yrityksiä, paikkoja on siivottu ja siistitty. Toki monet elävät edelleen aivan kamalissa oloissa, mutta Mumbain paremmalla puolella ei enää asuta roskaläjissä. Erilaiset säännöt ovat myös karsineet ”tiettyä roughnessia”. Ennen oli käärmeenlumoojia joka kulmassa, nyt pitää katusoittoonkin anoa lupa.
Sami kertoo olleensa aina kiinnostunut Intian pinta-alaltaan suurimman osavaltion, Rajasthanin, musiikista ja estetiikasta. Sinne oli päästävä.
– Rajasthanin landscape on ruskeaa ja kullanväristä autiomaata, vain yhtä väriä, mutta kaikki muu on vitun värikästä, esimerkiksi kuteet on ihan over the top, Sami toteaa.
Yhtenä pontimena Rajasthanin tsekkaukseen Yaffalle toimi vuonna 1993 ilmestynyt ranskalaiselokuva Latcho Drom, joka kertoo mustalaismusiikin jalanjäljistä.
– Se alkaa Rajasthanista, menee koko Lähi-idän läpi ja päätyy Egyptin, Turkin, Romanian, Bulgarian, Slovakian ja Ranskan kautta Espanjan Andalusiaan. Mulla on jäänyt se leffa mieleen, ja ajattelin, että olisi nastaa, jos löydettäisiin mustalaismuusikoita Intiasta. Ja me löydettiin.
Kuvausryhmä suuntasi Tharin aavikolle Kalbeliya-mustalaisheimon perinteestä ammentavien soittajien ja tanssijoiden kanssa. Heimo on alimpaan kastiin kuuluva Rajasthanin autiomaan alkuperäiskansa, joka teki taannoin elantonsa käärmeenlumoamisella. Nykyään monet elävät soittamalla ja tanssimalla.
Siinä ei ollut mitään järkeä. Mimmit hyppi ylös ja alas ja pyöri siinä ja teki jotain.
– Siinä oli kolme muusikkoa ja kaksi tanssijaa. Yksi soitti rumpua, yksi pilliä ja yksi jousi-instrumenttia. Se oli ihan täyttä kakofoniaa, ihan kuin skidit olisivat soittaneet ensimmäistä kertaa. Siinä ei ollut mitään järkeä. Mimmit hyppi ylös ja alas ja pyöri siinä ja teki jotain. Me oltiin Otson kanssa ihan varmoja, että nyt meitä vedätetään. Että nämä keksii tätä tässä paikan päällä. Päätettiin pyytää, että ne vetää uudestaan saman biisin. Katsotaan sitten mitä tapahtuu. ”We want you to play the same song”, me sanottiin. ”Same song?” ne ihmetteli vähän aikaa. Sitten ne veti sen uudestaan ihan samalla tavalla. Me oltiin, että jumalauta! Mulla tuli mieleen aavikon Ornette Coleman, ihan freetä, mutta ne veti ihan yksi yhteen koko jutun. Se oli älytöntä katsottavaa!
Extreme vespalla kohti kakkoskauden starttia
Seuraavaksi Sami Yaffa, Otso Tiainen, Juge Heikkilä ja Svante Colerus suuntaavat Indonesiaan, ja elokuussa on vuorossa vielä Turkki. Ainakin Indonesian varalle on jo mielenkiintoisia suunnitelmia.
– Jakartassa on sellainen extreme vespa -kulttuuri, missä ne tuunaa vanhoja vespoja. Niin hämärää menoa, ettei mitään rajaa. Siellä on myös elävä paikallinen black metal -kulttuuri. Me saatiin ne yhdistettyä niin, että mennään sellaiseen extreme vespa -garageen, missä soittaa indonesialainen black metal -bändi. Me ajetaan sinne sitten 15 metrin vespoilla, Sami nauraa.
Sound Tracker -sarjan toinen kausi alkaa Yle Teemalla 26.10. Tommi Liimatan ja Otso Tiaisen kirjoittama toinen Sound Tracker -kirja (Like) on juuri ilmestynyt.
Teksti: Teppo Vapaus
Julkaistu alun perin Soundin numerossa 6-7/2015.