Livemusiikin parantava voima välittyy tv-ruudussakin – Arviossa Olavi Uusivirran konserttielokuvat

Auringon lapsi -konserttielokuvassa noustaan välillä Helsingin kattojen ylle.

Olavi Uusivirta: Auringon lapsi / Zeppeliini (Elisa Viihde)

Korona on pakottanut artistit luoviin ratkaisuihin, ja moni onkin pystyttänyt stream-keikkoja sosiaalisiin medioihin. Olavi Uusivirta näki tilanteen pakon sijaan mahdollisuutena kahden konserttielokuvan tekoon.

Näistä ensimmäinen, Auringon lapsi, huokuu välittömyyttä. Se alkaa eräänä aamuna ”Teron tornin” salissa Helsingin Ratakadulla. Nousevan auringon pilkistellessä tunnelma on harras, kun Huomenna hän tulee ja Ehkä sun on pakko mennä soivat kuulaasti ja lähestulkoon pysähtyneesti kuin maailma ympärillämme.

Uusivirran ja Tero Ahosen ohjaamaa elokuvaa katsoisi jo tällaisena riisuttuna keikkatallenteena koko 50-minuuttisen kestonsa. Auringon lapsi on kuitenkin konserttielokuva. Sillä on draaman kaari, joka elää musiikin sisällä.

Maisemat vievät kuulijan kiviseinien keskellä silmät kiinni fiilistelystä katoille, Helsingin maiseman syleilyyn, ja pikkuhiljaa takaisin sisälle rokkaamaan, kunnes keikkalavoiltakin tuttu Olavi-eläin pääsee irti.

”Yleisön ja bändin välissä on ehkä aikaa ja avaruutta, mutta keikkatunnelma suorastaan syöksyy ulos tv-ruudusta.”

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Kuollut kaupunki -kappaleen villit loppujamit soivat, kitaristi Timo Kämäräinen hytkyy kitaransa varressa, Olavi tamppaa lattiaa ja lyö nyrkeillään ilmaa, huomaa kuulijakin heiluvansa olohuoneensa lattialla. Yleisön ja bändin välissä on ehkä aikaa ja avaruutta, mutta keikkatunnelma suorastaan syöksyy ulos tv-ruudusta.

Hetkessä elämistä voi jatkaa saumattomasti hyppäämällä suoraan Zeppeliinin, jälkimmäisen konserttielokuvan kyytiin. Nyt Olavi ja bändi ovat siirtyneet eristyksiin Jan Mayen -kuunariin, joka kelluu Helsingissä meren rannassa. Vanhan laivan syleilyssä musisoidaan toisen tunnin verran sekä kajuutan uumenissa että kannella kirpeässä kevätauringossa.

Zeppeliinin settilista ja fiilis eroavat täysin sisarelokuvastaan. Laivan karanteenista huudetaan välittömästi Auttakaa!, mutta pian siellä rauhoitutaan jo iloitsemaan Timo Kämäräisen kitaranvinguttelujen kera siitä kuinka On niin helppoo olla onnellinen, ja lopullisen oloinen Huhuu tuo mukaan jo nostalgiaa pienten musiikkivideoklippien kera.

Kun bändi siirtyy kuunarin kannelle, on ilmoilla kohtalolleen antautumisen sijaan välitöntä ja hymyilevää selviytymistä. Olavin ja bändin luokse tätä saapuu juhlistamaan myös vieraita vaskipuhaltimien kera, ja Viimeinen kesä sekä Sokea perhonen huokuvatkin kaipausta entiseen maailmaan ja uskoa siihen, ettei sitä ole täysin menetetty.

”Tämän lähemmäksi livemusiikin parantavaa voimaa on tuskin mahdollista päästä ilman yleisöä ja musiikin elävää painetta.”

Juuri nyt olemme kuitenkin eristyksissä, ja bändi syöksyykin illan pimetessä takaisin kajuuttaan, missä Kultaa hiuksissaan ja Kaiken jälkeen olet kaunis ikään kuin summaavat koko sen puolentoista tunnin matkan, jonka kuulija on saanut viettää bändin kanssa. Lopputekstien vyöryessä ruudulle olo onkin hämmentävän voimaantunut. Tämän lähemmäksi livemusiikin parantavaa voimaa on tuskin mahdollista päästä ilman yleisöä ja musiikin elävää painetta.

Olavin laulaessa Auringon lapsessa ”Olet elossa! Vaikka kuolitkin ikävään varjoissa betonipuiden!”, tarttuu päättäväisyys nopeasti, ja elokuva saavuttaa jotain, mitä Instragramissa lähetettävät ”koronalivet” eivät voi yltää: Se saa unohtamaan maailmalla jylläävään viruksen ja keskittymään hetkeen. Siihen, että meillä on yhä elämämme.

Auringon lapsesta ja Zeppeliinistä ei pieniä twistejä puutu. Ne ovat ehtoja elokuvia, jotka sulkevat kuulijansa aluksi syliinsä pysähtyneen maailman keskellä, mutta repivät pian ylös sohvasta kuin koko maailma olisi läsnä tässä ja nyt.

Aki Nuopponen