Jos pitäisi nimetä kaikkien aikojen suomalainen kesäbiisi, niin tässä se kai olisi. Tunnusluvut puhuvat puolestaan: vuodesta toiseen Suomen soitetuimpia kappaleita Teoston mukaan, Spotify-kuunteluissakin aikakautensa ehdoton ykkönen.
Mutta emmehän me numeroita edes tarvitse. Suomalainen kyllä tietää, että Paratiisi on ikoni.
Alun perin se julkaistiin Mä jäin kii -singlen b-puolella. Badding oli uransa huipulla rajuna rokkarina Fiilaten ja höyläten -jättimenestyksen jälkeen. Siinä tempussa onnistuminen oli sinänsä merkillepantavaa ja mahdollista juuri tuossa aikaikkunassa, jossa suomalainen rock ei vieläkään ollut kunnolla syntynyt. Hurriganeskin teki vasta tuloaan.
Silloin lempeäkatseinen jätkä Somerolta saattoi vetää napapaidan päälleen ja laulaa panemisesta huijaamatta tavallaan ketään. Rankkojen tekstien ja hyvin epärankan olemuksen välinen ristiriita mahdollisti sen, että hetken aikaa Badding vetosi niin poikiin kuin tyttöihin.
Mutta Baddingin itse säveltämä Paratiisi ei ollut ilmestyessään hitti. Se päätyi myös vuoden 1974 Näin käy rock’n’roll -albumille ja kasvoi arvoa hiljakseen, mutta nousi klassikoksi vasta vuosien myötä. Tässä suhteessa se on usein rinnastettu pari vuotta myöhemmin ilmestyneeseen ikivihreään, Juicen Syksyn säveleen. Kummassakaan tapauksessa rokkareina breikanneet hahmot eivät saaneet välitöntä arvostusta tunteellisemmalla materiaalilla.
Paratiisin pohjalla on Baddingin vuonna 1947 syntyneen ikätoverin, tuolloin yhden kokoelman julkaisseen runoilija Arja Tiaisen teksti. Laulaja laajensi ja muutteli sitä, ja Jani Uhleniuksen sovitus, Antero Jakoilan kitarat ja anonyyminä esiintyneen Jukka Tolosen soolo viimeistelivät mestariteoksen. Love Recordsin ympärillä pyörinyt muusikko-ja kulttuuriporukka löi tavan takaa hynttyynsä yhteen tällaisissa tilanteissa.
Tässä tapauksessa kaikki ovat olleet yhteisellä asialla: herkimmän koskaan tehdyn kesäbiisin. Aniharva kappale ankkuroituu tuttuun ja yleisluontoiseen maisemaan siten kuin Paratiisi. Se on mökkiranta valoisana kesäyönä, kun kaksi ihmistä istuu etsimässä toisiaan. Kaikki kappaleen ja sen toteutuksen osatekijät ovat harmoniassa. Biisi on versioitu kymmeniä kertoja, mutta aina yhtä turhaan.
Paratiisin teksti ei välttämättä ole luettuna suurta runoutta. Miljöö hahmottuu vähän epämääräisesti: tällaisen skenaarion kuvittelisi automaattisesti järven rantaan, mutta ”meri vaahtosi kuin olut kuohuaa”. Ehkä ollaan jossain Suomenlahden rannikolla, mutta sehän on heti paljon jylhempi ja suurempi maisema kuin mökkilampi saunan kuistilta.
Kuohuva olut on kielikuvana muuten tekstin tärkeimpiä. Se ankkuroi romantiikan todellisuuteen, synnyttää siis kontrastin, minkä varassa hyvä lyriikka niin usein elää.
Biisin tarina kertoo orastavasta rakkaudesta tai ehkä vain pienestä kesäromanssista. ”Maalle, meidän landelle” lähdetään spontaanisti, sitten jo vähennetään vaatteita ja tehdään asioita, joista ”aikuiset puhuu kuiskuttain”. Kontrasti fiilaamiseen ja höyläämiseen on kuitenkin merkittävä: Paratiisissa ei ole mitään eksplisiittistä, ja siksi se onkin voinut iskostua monen minunkin sukupolveni edustajan lapsuusmuistoihin ilman mitään punastuttavalta tuntuvaa sivuvirettä.
Paratiisi on biisi hetkestä. Ei ole väliä, miten tarina jatkuu näiden kahden ja puolen minuutin jälkeen. Se suhteellistaa romanssin tavalla, joka tuntuu 2020-luvulla aika modernilta. ”Oi jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman / tämän maailmani, pallon valtavan”, kertoja pohtii, mutta ymmärtää, ettei sellainen ole tällaisenakaan kesäyönä mahdollista. ”Pieni hetki riittänee”, raskaampi painolasti vain pilaisi sen.
Korostetaan lopuksi vielä sitä, miten Paratiisin ikivihreys kumpuaa sen ainesten synteesistä. Siksi se on mahdoton, vaikka houkutteleva versioitava. Se on syntyjään nostalginen ja Love Records -estetiikan ytimessä. Siihen voi heijastella olettamaamme viattomuutta, jota musabisneksessä tai elämässä yleensä ei enää saa takaisin.
Pysäytyskuva ajasta, jota ei koskaan ollut ja jota elämme aina.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 7/24.