Rockjournalismin grand old man – 70-vuotishaastattelussa Soundin perustaja Waldemar Wallenius

Kuvitus: Ville Pirinen

Suomalaisen rockjournalismin grand old man Waldemar Wallenius oli käynnistämässä maamme varhaisia musiikkilehtiä. Walleniuksen perustamista lehdistä Blues News juhlii 50-vuotista taivaltaan tänä vuonna. Soundin edeltäjä Musa oli puolestaan ensimmäinen suomalainen rocklehti.

Teksti: Mikko Mattlar

Jukka ”Waldemar” Walle­niuksen (s. 1948) panos kotimaisen rockjournalismin edistämiseksi on ainutlaatuinen. Kesäkuussa 70-vuotisjuhliaan viettävä toimittaja kirjoitti musiikista lähes koko työuransa ja oli perustamassa peräti viittä suomalaista musiikin erikoislehteä.

Ensimmäinen Walleniuksen käynnistämä lehti Blues News sai alkunsa kesällä 1968 ja on maailman vanhimpia edelleen ilmestyviä bluesin erikoislehtiä. Vuonna 1971 Wallenius perusti ensimmäisen suomalaisen rocklehden Musan, ja neljä vuotta myöhemmin hän oli mukana aloittamassa sen seuraajaa Soundia. Bluesista ja rockista sai tuon ajan Suomessa informaatiota sen verran rajoitetusti, että asiantuntevien ja säännöllisesti ilmestyvien erikoislehtien aloittaminen oli merkittävä asia. Wallenius ei toki toimittanut lehtiä yksin, mutta hän toimi niiden alkuun panevana voimana ja ensimmäisenä päätoimittajana. Siirryt­tyään pois vetovastuusta hän oli niissä keskeinen kirjoittava toimittaja.

Varhaisista musiikkilehdistä hyötyivät niin artistit, kuuntelijat kuin muutkin alan toimijat. Esimerkiksi Epe Heleniuksen 1970-luvun alussa perustama Epe’s-levykauppa tavoitti postimyyntiasiakkaansa ilmoittele­malla Musassa ja Soundissa. Eikä sovi unohtaa lehtien ilmoituspalstoja, jotka toimivat aikansa sosiaalisena mediana.

Wallenius kuului Soundin toimitukseen 1980-luvun loppuun asti. Hänen kiinnostuksensa alkoi laajentua rockista maailmanmusiikin suuntaan jo aikaisemmin. 1980-luvun alussa hän julkaisi muutaman numeron Fanzine-lehteä, jonka oli tarkoitus kattaa rockin ulkopuolista musiikin kenttää. Viimeinen Walleniuksen perustama musiikkilehti oli Wanha ja Uusi Musa eli WUM 1990-luvun alussa. Laaja-alaisesti musiikkia käsitellyt lehti loppui lama-ajan talousvaikeuksiin. Musiikkitoimittajan uransa jälkeen Wallenius työskenteli muun muassa eduskunta-avustajana sekä ekologisen Elonkehä-lehden toimittajana. Hänen parhaat musiikkijuttunsa julkaistiin toukokuun puolivälissä 400-sivuisena kirjana, jonka on koonnut Tommi Liimatta. Musaa ja Soundia -teos sisältää Walleniuksen kirjoittamia lehtijuttuja vuosilta 1971–79.

Musaentusiasti viettää nyt eläkepäiviä kotikaupungissaan Valkeakoskella. Hänet tunnetaan erittäin aktiivisena Facebookin käyttäjänä, joka jakaa ja kommentoi siellä musiikkia koskevia juttuja.

Olet perustanut elämäsi aikana viisi musiikkilehteä ja siinä sivussa muun muassa Finnish Blues Society -yhdistyksen. Oletko ollut aina kova organisoimaan asioita?

– Jotkut ajattelevat näin, mutta on siinä epäonnistumisiakin, tai sanotaan että osittaisia onnistumisia. Pitää osata ajatella positiivisesti, se on minulle tärkeätä. Urani organisaattorina alkoi vähän yli 10-vuotiaana, kun perheemme asui Hämeenlinnan Kaurialassa talossa, jossa oli yli sata lasta. Organisoin talomme lapset Kaurialan Palloseura -nimiseksi urheiluseuraksi ja kävin puhumassa viereisten talojen lapsille, että he järjestäytyisivät myös. Siitä syntyi pienimuotoinen nappulaliiga, joka toimi kesällä jalkapallossa ja talvella jääkiekossa. Sitten perheemme muutti Valkeakoskelle ja urheiluharrastus jäi, mutta organisoin Valkeakosken yhteiskoulussa musiikkikerhon, jota esimerkiksi säveltäjä Eero Hämeenniemi muistelee. Olin myös teinikunnan lehden toimitussihteerinä eli organisoin sitä lehteä. Olen toimitussihteerin poika, ja merkit viittasivat siihen suuntaan jo tässä vaiheessa.

Jos ajatellaan musiikillista herä­tystäsi, kuinka kauas historiaan mennään?

– Tykkään kertoa sellaista tarinaa, että sinä iltana kun Kennedy ammuttiin, kuuntelin ensimmäisiä kertoja radiosta Kaleidoskooppia ja se keskeytettiin. Ohjelmassa oli ehditty soittaa Beatlesin Twist And Shout ja The Soundsin Emma. En vanno, että se oli juuri se tämä lähetys, jossa Twist And Shout soitettiin, mutta tykkään kertoa tarinan nykyään näin. Herätys tuli myös lukemalla Melody Makeria, jonka tilasin kotiini aika pian. Sen ilmestymispäivä Lontoossa oli lauantai, ja minulla se oli seuraavana tiistaina. 1960-luvun Melody Maker oli inspiraationi, koska se kattoi populaarimusiikin lisäksi jazzin ja folkin aika hyvin.

Mitä muita musiikkimedioita seurasit nuoruudessasi 1960-luvulla?

– Radiosta tuli lista kerran viikossa. Joka toinen viikko soitettiin USA:n listaa ja joka toinen viikko Englannin listaa. Soul oli listoilla hyvin esillä, koska silloin elettiin soulmusiikin kulta-aikaa. Hiffasin, että Record Mirror noteeraa amerikkalaisen musiikin ja juuri soulin erityisen hyvin. Tilasin sen, ja myöskin Disc And Music Echo -lehden. Ostin joskus NME:täkin, mutta se oli näistä neljästä lehdestä selvästi vähiten mieleeni, koska se keskittyi vain lista-artisteihin. Se oli kuin Jyrki Hämäläisen Suosikki, joka kirjoitti samalla tavalla niistä, jotka olivat jo suosikkeja, eikä suinkaan valaissut yleisöä muista vaihtoehdoista. 1960–70-lukujen vaihteessa tuli sitten fanzine-tyyppisten lehtien äiti ZigZag.

Eikö niin, että aloit kirjoittaa musiikista jo ennen ensimmäisiä erikoislehtiä?

– Waldemarin 50-vuotisjuhliahan vietettiin jo pari vuotta sitten, koska aloin pitää sillä nimellä palstaa jo Valkeakosken Sanomissa. Melkein heti, kun olin alkanut lukea Melody Makeria, totesin olevani popmusiikin asiantuntija. Isäni oli Valkeakosken Sanomissa töissä ja sanoin hänelle rupeavani kirjoittamaan lehteen popmusiikista. Aluksi se oli nuorisopalsta, mutta melko pian siitä tuli Waldemarin palsta. Silloin oli lehdissä hauskat pakinoitsijanimimerkit Kai de Puu ja Kar de Mumma, joten olin alun perin Wal de Mar. Sen jälkeen yhdistin ne yhdeksi sanaksi.

Ensimmäisen vuoden opiskelija Wallenius lukee Down Beat -jatsilehteä Tampereen Viinikassa. Kuva: Rauno Iivonen.

Miten löysit bluesin?

– Siihen aikaan oli pakko kuunnella kaikki radion musiikkiohjelmat, joita suinkin löytyi, koska rokkia tuli vain jonkun tunnin verran päivässä. Pekka Gronow toimitti 1960-luvulla radiossa jazzohjelmia, ja hän soitti bluesin tai pari jo aika varhaisessa vaiheessa. Myöhemmin Gronow aloitti radiossa Bluesin maailmasta -ohjelman. Ensimmäiset blueslevyni olivat Muddy Watersia ja Lightnin’ Hopkinsia, eli aloitin ihan parhaasta päästä.

Miten innostuksesi ympärille syntyivät Finnish Blues Society -yhdistys ja Blues News -lehti?

– Ne olivat minun ideoitani, joissa oli muodollisesti mukana kaksi kämppäkaveriani. Olin silloin jo opiskellut Tampereella vuoden verran, vaikka osoitteeni oli vielä Valkeakoskella. Blues News alkoi kesällä 1968 ja ideana oli, että se käsittelisi laajasti afroamerikkalaiseen perinteeseen kuuluvaa musiikkia. Lehden alkuvaiheessa tiesin jostakin soulista enemmän kuin bluesista. Aloitin Blues Newsin Tampereelta käsin, mutta siltä suunnalta ei löytynyt niin paljoa kirjoittajia, tai itse asiassa ei löytynyt ollenkaan. En saanut sitä oikein kunnolla organisoitua, joten Helsingin ja etenkin Nurmijärven suunnalla olleet bluesaktivistit otti­vat oikeastaan kylmäverisesti lehden pois minulta. Ja hyvä että ottivat, koska heillä oli heti isompi tekijäporukka. Ja menestystarina jatkuu!

Mitkä ovat parhaita bluesmuistoja noilta vuosilta?

– Kämppäkaverini Kari Kantalaisen bändi oli bluesjameissa perusbändinä pari kertaa Tampereen ylioppilastalolla. Jumalauta, että oli mahtavaa, kun Raittisen Jussi kokosi yksiin bluesjameihin bussilastillisen helsinkiläisiä. Muun muassa Albert Järvinen oli mukana, se oli ehkä vuonna 1970. Jumalauta, jono ylioppilastalolle ulottui nurkan taakse.

Blues Newsin perustamisen jälkeen tuli Musa, Suomen ensimmäinen rocklehti?

– Muistaakseni haaveilin Blues Newsin laajentamisesta vähän yleisluontoisemmaksi, mutta en enää muista tätä varmasti. Päädyin naimisiin ja nykyään yli nelikymppisen Tommin isäksi. Epätoivoissani päätin kokeilla lehden perustamista. Teimme syksyllä 1971 näytenumeron, joita lähetin nipun Suomen musiikkikauppoihin. Lähetteessä pyydettiin kauppiaita jakamaan ne, ja talven aikana tuli muutamia satoja tilauksia. Olin sen talven töissä raksalla rakentamassa Valkeakosken kulttuurikeskusta. Samalla teimme pohjatyötä, ja Kantalainen kuuli välikäsien kautta kustantamosta, joka oli kiinnostunut aloittamaan Musa-lehden kustantamisen. Sen talven aikana törmäsin myös Markkulan Pekkaan, joka oli Kansan Lehden popkynäilijä, ja Pekan ansiosta heti lehden käynnistyttyä tuli mukaan myös Pekan seuraaja Kansan Lehden pop-pakinoitsijana eli Kanervan Timo. Sitten täytyy mainita Niemen Jussi ja tietenkin Tapio Korjus, joka oli tärkeä tyyppi. Siitä se sitten lähti jollakin tavalla. Lehdellä oli kova kysyntä, koska ensimmäistä varsinaista Musaa painettiin 15 000 kappaletta. Se meni ilman mainontaa R-kioskeihin, ja yli puolet numeroista myytiin heti.

Teillä tuli kuitenkin erimielisyyksiä kustantamon kanssa?

– Kustantajamme oli pieni ristikkolehtikustantamo. Musa painettiin arkkipainossa kuudentoista sivun arkeissa, ja muun muassa toimittajat, minä ja Markkula jouduimme istumaan niin sanotulla hihnalla heittelemässä niitä arkkeja koneeseen, joka kokosi lehden. Vuonna 1974 saimme aikaiseksi vain yksitoista numeroa, koska minun piti tehdä muun muassa Pirkkalan paikallislehteä kaiken muun ohella. Se firma laajeni niin, että se hommasi painokoneen Itä-Saksasta, mutta ei lisää työvoimaa, ja jouduin latomaan ja taittamaan Pirkkalan paikallislehteä. Ja sitten vielä syksyllä sellainen Pirkkalan hakemisto, jumalauta! Musa-lehtien tekeminen jäi vähemmälle ja totesimme, että täytyy lähteä pois. Siellä meni homma hankalaksi.

Perustitte Soundin Musa-lehden seuraajaksi, ja nyt aloitte kustantaa lehteä itse?

– Ensin oli suunnitelmana jatkaa Musan julkaisemista, mutta lopulta nimi täytyi vaihtaa. Meni muutama vuosi ennen kuin lehdenteko alkoi olla niin hyvin organisoitua, että meille tuli jopa kesäloma! Sitä ennen olin tajunnut luopua päätoimittajan hommista, ja tilalleni tuli vähän säntillisempi kaveri eli Timo Kanerva. Se on syytä mainita, koska homma alkoi muistuttaa ihan oikeata lehden tekemistä siinä mielessä.

Soundin ensimmäistä toimitusta vuodelta 1975. Vasemmalta: Waldemar Wallenius, Pekka Markkula, Jussi Niemi, Jukka Nummelin ja Timo Kanerva. Kuva: Maija Kanerva.

Musan ja Soundin alkuvaiheessa suomalainen rock alkoi kukoistaa. Miten se näkyi lehdenteossa?

– No penteles, totta kai se vaikutti. Juice-juttuja pääsin tekemään Musan ja Soundin aikana ehkä kaksi kertaa, koska muut kokivat olevansa myös oikeutettuja kirjoittamaan hänestä, ja Markkulan Pekka sen aloitti. Hän hiffasi bändin joistakin koti­bileistä, ja sitten tietysti hankkiuduin Pekan suosituksesta Los Coitus Interruptusin ensimmäiselle ylioppilastalon keikalle kieli-instituutin bileisiin. He olivat valtavia, aivan uskomattomia.

Onko Musa- tai Soundi-ajoilta jäänyt mieleen yksittäisiä juttukeikkoja tai haastatteluja? Keitä artisteja esimerkiksi oli hienoa tavata?

– Jaa, odotas nyt. Tässä suhteessa ehkä ikimuistettavin haastattelu oli ihan loppuaikoinani Soundissa ja myöhemmin WUM:issa Christy Moore. Ikimuistoinen oli myös se, kun Tukholmassa Sonetin toimitiloissa haastattelin Doug Sahmia, ja se oli niin hyvä haastattelu, että paikalla ollut Heikki Harma tilasi siitä yhden pätkän ohjelmaansa Yleisradioon. Sitten voisi tietysti mainita, kun kitaristi Andy Summers oli erikoishaastattelussa ennen Police-aikojaan. Joku englantilainen bändäri oli juuri tehnyt kirjan rockmuusikoista, ja kerrottiin, että yksi kirjan hahmoista olisi Andy Summers. Sitten kuulustelimme Andya, että ”no olitko se sinä?” En edes muista sen jutun yksityiskohtia, mutta toivon, että siinä puhuttiin myös hänen kitaransoitostaan. Ei se nyt voinut pelkästään tuota aihetta olla.

Miten punkin tulo näkyi Soundissa? Toimitit ainakin Punk – rokkishokki -kirjan vuonna 1978?

– Se kirja oli aikaan reagoimista kovastikin. En pitänyt esimerkiksi proge kontra punk -vastakkainasettelusta kovinkaan paljoa. Jonkin verran sitä vastakkainasettelua oli, totta kai. Olihan punk etenkin Englannissa reaktio muun muassa siihen, että lehtien kirjoittaminen alkoi mennä vähän väsyttäväksi. Päästäkseen lehteen Englannissa bändillä piti olla albumi ulkona ja kiertue tulossa. Meidän lehdenteossamme punk näkyi lähinnä siinä, että vuosina 1976–77 meillä olivat avustajina jo ensimmäiset helsinkiläiset nuoret poijaat eli Mikko Montonen ja Arto Pajukallio. Kun Soundi perustettiin 1975, olimme vielä ihan tamperelainen lehti, mutta sitten kaikki laajeni, paisui ja räjähti. Nuoret pojat rynnivät esiin sekä kirjoittajina että bändeinä, tuli uusi sukupolvi.

Kuinka boheemia rocklehden tekeminen oli 1970- ja 1980-luvulla?

– No se oli pelkkää työntekoa (nauraa). Tietynlaista boheemiutta saattoi alkaa ilmetä 1980-luvulla, jolloin syntyi Wienerwald-ilmiö. Wienerwald oli kapakka Bermudan kolmiossa, jossa yksi kulma oli se, toinen Soundin toimitus ja kolmas Tampereen ylioppilastalo. Yhdessä vaiheessa Pahkasian porukat olivat meidän firmassamme ja samassa kolmiossa. Wienerwaldissa istuivat kaikki joskus paljonkin alkaen Matti Pellonpäästä. Juice istui siellä melkein yhtä usein kuin hän. Mutta kyllä se toiminta keskittyi voimakkaasti musiikin diggailuun sikäli, että Soundista lähdettiin Wienerwaldiin ja sitten mentiin ylioppilastalolle kuuntelemaan musiikkia. Ja jatkamaan kaljanjuomista tietysti. Mutta sitten 1990-luvulla väänsin WUM-lehteä taas aika työvoittoisesti.

1980-luvun lopussa jätit Soundin. Mitä tapahtui?

– Rokki alkoi olla 1980-luvulla yhä tylsempää. Tuli tämä saatanan paalujunttasoundi, josta huomasin märiseväni jatkuvasti. Se alkoi tulla 1980-luvun lopulla jo blueslevyihinkin. Tuottajavoittoisuus ja radio­ystävällinen soundi, voi helvetti! 1980-luvulla pahoitin myös monen mielen arvioimalla välillä hevilevyjä. Se musiikki nyt vain yksinkertaisesti on aggressiivista, enkä minä pidä aggressiivisuudesta. Olen ystävällisen ja iisin musiikin ystävä. Senkin takia totesin, että on parempi kun lopetan Soundissa ja keskityn siihen mistä tykkään. Siitähän sen kirjoittamisen pitää lähteä.

Teit ohjelmaa myös paikallis­radio 957:ssa 1980-luvun lopussa?

– Vuosina 1985–91, se oli hyvää aikaa. Pääsin soittelemaan levyjä, ja olin ilmeisesti suhteellisen suosittu Tampereen seudulla, koska koetin kattaa kaikkea musiikkia mitä kohdalleni osuu. Soundissa alkoi olla jo niin paljon jätkiä, joista kukin hoiti tavallaan omaa aluettaan. Jotain Queenin levyjä en päässyt arvostelemaan kertaakaan, Grateful Deadista nyt puhumattakaan. 1980-luvussa oli tosin se hyvä puoli, että Soundi menestyi kuitenkin jo niin hyvin, että jo ennen kuin palkka alkoi olla siedettävän hyvä, meillä oli mahdollisuus ostaa Epe’siltä firman laskuun levyjä. Ja kyllähän niitä haettiin! Mutta ei määräänsä enempää pystynyt kuitenkaan. Vaikka olen ollut niin sanotusti ilmaisten levyjen äärellä jo 1970-luvun puolivälistä, yli puolet levyhyllystäni on kuitenkin ostettuja levyjä. Voi sanoa, että kaikki rahat ovat menneet viinaan, lauluun ja naisiin – elikkä olueen, levyihin ja yhteen naiseen kerrallaan!

Wallenius lukee Soundin vuosiäänestystuloksia Tavastian lavalla vuonna 1977. Kuva: Soundin arkisto.

1980-luvulla kiinnostuit myös maailmanmusiikista, jota etenkin WUM-lehtesi myöhemmin käsitteli. Mistä genreistä tai bändeistä erityisesti innostuit?

– Etelä-Afrikan musiikista, ja sitten tietysti rai tuli jo 1980-luvun puolella. Siinä oli tosin liikaa hip­hoppia, josta en koskaan oppinut tykkäämään. 1980-luvulla alettiin jo nähdä ja kuulla mitä Unkarissa tehdään, Márta Sebestyén ja muut. 3 Mustaphas 3 oli tärkeä, samoin ranskalainen Malicorne. Ja totta kai Nigeria ja Fela Kuti, jonka löysin jo 1970-luvulla Ginger Bakerin kautta.

Puhuit äsken kyllästymisestäsi rockiin 1980-luvulla. Oletko löytänyt sen jälkeen vielä jotakin kiinnostavaa rockia?

– Olen totta kai, Facebookiin liittymisen ja Youtuben jälkeen. En nyt tolkuttomasti, mutta sanotaan nyt Black Keys ja tällaiset, enemmän rootsimpi rock. Maailmahan on auennut myös sillä tapaa, että pystyn kuuntelemaan ulkomaisia radioasemia. Ai että se on hienoa!

Kommentoit nykyään aktiivisesti musiikkia Facebookissa, jossa sinulla on lähes 2 000 kaveria. Millainen alusta sosiaalinen media on musiikista kirjoittamiselle?

– En minä sinne varsinaisesti kirjoita, koska en enää jaksa. Välillä tuntuu, että olen sanottavani sanonut jo. Kommentoin, mitä sattuu tulemaan eteen muitten postauksista, ja mitä mieleen juolahtaa. En pysty tavoittelemaan enää mitään järjestelmällisyyttä. Ehkä korkeintaan koetan korostaa kotimaisen juurimusiikin merkitystä ja menestystä. Facebookissa on mielenkiintoista katsoa mitä muut kirjoittavat, ja jos he tekevät asiavirheitä, niitä minä sitten korjailen! Niin kuin nyt viimeksi, se liittyi johonkin Jimmy Pagen varhaiseen skifflevideoon ja skiffleyhtyeitten instrumentaatioon (nauraa).

Miten oma tyylisi musiikkitoimittajana aikoinaan löytyi?

– Sitä voisi ihmetellä! Ehkä tietyt kirjalliset vaikutteet vaikuttivat jonkin verran. Nuoruuden musiikkilehtien toimittajien lisäksi kovasti vaikuttanut suosikki on Kurt Vonnegut, joka vaikutti etenkin huumorintajuuni. Hän on ainoa kirjailija, jolta minulla on koko tuotanto. Vonnegut on vaikuttanut myös elämänasenteeseeni, eli tykkään tarkastella meitä huvittavina elämän olosuhteiden uhreina, joille saattaa sattua mitä tahansa, ja toivottavasti hyviä asioita. Voisi sanoa, että kun olen isän puolelta hämäläinen ja äidin puolelta savolainen, nämä kaksi puolta ilmenevät siten, että suurin osa jutuistani on hämäläiseen asialliseen tyyliin kirjoitettuja, mutta välillä savolainen paskanjauhaja pääsee esiin!

Olet myös joskus todennut, että et ole kriitikko?

– No joo, olen yrittänyt korostaa sitä, että sauhuaja on parempi termi. Kriitikko on vittumainen ihminen, joka vittuilee, enkä minä halua olla sellainen. On paljon mukavampaa kehua kaikkia.

Kerro vähän Musaa ja Soundia -kirjasta. Kenen aloitteesta se syntyi?

– Tommi Liimatan aloitteesta. En ole tehnyt siihen oikeastaan mitään paitsi antanut luvan. Minusta idea oli hauska sikäli, että Liimatta oli sitä ennen koonnut kolme kirjaa Veikko Ennalan jutuista, joten pääsin Veikko Ennala -sarjaan! Hän ei ottanut 1980-luvun juttujani ollenkaan, mutta 1970-luvulta on aika monipuolinen valikoima. Hän otti jopa sanoittaja Chrisse Johanssonin haastattelun, mikä oli minusta yllättävä valinta, mutta kertoo siitä, että alun perin Musa-lehden ideana oli olla huomattavan laaja. Ensimmäisessä Musassa oli juttua Pori Jazzista ja Kaustisen kansanmusiikkifestivaalistakin. Minun aloitteestani kirjaan tuli yksi juttu lisää, koska halusin viimeiseltä Musa-syksyltä Doug Sahm -jutun sinne.

Musiikillisesta herätyksestäsi on aikaa noin 55 vuotta. Oletko missään vaiheessa elämääsi kyllästynyt kokonaan musiikkiin, edes hetkellisesti?

– En. Ei, ei! Tietyn tyyppiseen musiikkiin kyllä, sellaisiin levyihin joissa rummut läiskyvät. Juuri siihen 1980-luvun myötä alaa vallanneeseen tuottajavoittoiseen ja radioystävälliseen soundiin. Mutta Facebook- ja Youtube-kaudella olen huomannut, että vastarinta tuottajavetoista ajattelua kohtaan on indiepiireissä huomattavan ilahduttavaa. Pieni on kaunista -ajattelu on enemmän voimissaan kuin koskaan. Ainoastaan hajahavaintojahan minä olen siitä tehnyt, mutta nämä havainnot puhuvat tämän puolesta.

Mikä on maailman paras levy?

– Olen päätynyt jo aikoja sitten siihen, että se on Sam Cooken single Shake / A Change Is Gonna Come.

14. huhtikuuta 2018
Ravintola Teerenpeli, Helsinki

Haastattelu julkaistu alun perin Soundi-lehdessä 5/2018.

Nykyään Walleniukseen törmää Tampereella useiten kantapaikassaan Telakalla, jossa hän tänäänkin pitää syntymäpäivävastaanoton klo 18 alkaen. Kuva: Mikko Meriläinen