Yaffan soololevy kantaa nimeä The Innermost Journey to Your Outermost Mind. Miksi se ilmestyy ”vasta” nyt, kun takana on jo neljä vuosikymmentä muusikkona?
– En ole kokenut tarvetta tehdä soololevyä, olen soittanut niin hyvissä bändeissä. Biisien kirjoittamiseen osallistuminen on ollut mulle tarpeeksi. Vuosien mittaan kuitenkin kertyi biisejä, joista kuulin, etteivät ne sopineet Michael Monroen bändille tai New York Dollsille.
– Kyllä mä soitin niitä bändien jätkille, joitain koikeiltiin treeneissäkin. Mutta muut eivät saaneet kiinni siitä, mitä biiseiltä halusin. Kelasin, että perkele, ehkä voin tehdä nämä ihan itsekin.
Ajatusta soololevystä on pitänyt loitolla sekin, että Yaffa on aina puolittain inhonnut laulamista, taustalauluakin. Hän on sitkeästi vältellyt sitä, varmistellut tarvitaanko hänen lauluharmonioitaan ihan välttämättä.
– Kelasin ensin, että tekisin levyn Slash’s Snakepit -tyylillä, vierailevin solistein. Olisin saanut aika hienon kaartin jodlaamaan. Mutta kun kuuntelin demoja, joihin olin itse vetänyt laulut, totesin että tämä uusi polku pitää tsekata. Osaanhan mä laulaa, olen niin kauan laulanut. Vaikka onhan solistin homma niin helvetin erilainen kuin taustalaulajan, pitää olla emotionaalisesti läsnä, todella tarkka kaikessa.
Yaffa sai kannustusta ystäviltä, jotka kuulivat soolobiisien demoversioita. Moni tosin kysyi ensin, kuka biiseissä laulaa, ja yllättyi Yaffan vastauksesta.
– Ja kun nyt ekaa kertaa laulan liidejä, niin vedänkö läpi levyn yhdellä soundilla? En! Miksi vetäisin, jos mun sisälläni on monia erilaisia soundeja.
Vapaat kädet
Jos levy-yhtiön A&R-manageri änkeää voimiensa tunnossa studioon ja vaatii kuulla levystä vaihtoehtoisen miksauksen, suosittelee Yaffa ikivanhaa kikkaa.
– Soita äsken soittamasi miksaus uudestaan. A&R-jannu ei tajua kuulevansa saman miksauksen toistamiseen ja pääsee pätemään, että joo, toi toinen on parempi, Yaffa nauraa.
Tähän vilunkipeliin ei ollut soololevyn tiimoilta tarvetta. Vallila Music House -yhtiön Gabi Hakanen antoi Yaffalle täysin vapaat kädet.
– Kun hiffasin, että näistä biiseistä voi tulla täyspitkä levy, kysyin keikkamyyjältämme Jake Hannulalta, kenelle tämä matsku voisi sopia. Hannula ehdotti Gabia, joka diggasikin biiseistä ihan armottomasti. Hoidettiin diili ja Gabi järkkäsi mulle Inkfish Studion ja käsittämättömän sound engineerin Erno Laitisen. Gabi sanoi, että studio on käytettävissäsi, menet sinne ja käytät niin paljon aikaa kuin tarvit, mä kuuntelen levyn vasta kun se on valmis. Mä olin että wau!
Yaffa ja Hakanen olivat tavanneet vastikään, kun Meeri Koutaniemelle myönnettiin Helsingin kaupungin kulttuuripalkinto 2019.
– Siellä me kaupungintalolla juotiin shampanjaa ja kuunneltiin pormestaria. Moikkasin Elli Haloota, ja sitten Gabi tuli siihen. Kysyin varovaisesti, että eikös me olla tavattu. Gabi vastasi ”The Pin Ups”. Muistin Gabin bändin Floyd Superstarin ja Pete Europan (sekä Dile Kolasen) kanssa 1980-luvulla. Ne teki vain kaksi keikkaa kahden vuoden aikana, pari singleä ja yhden ep:n, mutta bändin maine oli tuotantoa isompi.
Kun kädet olivat vapaat, teki Yaffa juuri sellaisen levyn kuin halusi. Rönsyävän – joskaan ei sillä tavoin kuin olettivat he, jotka seurasivat Yaffan toimittamaa ja juontamaa, musiikkikulttuureihin halki maailman tutustunutta Sound Tracker -dokumenttisarjaa.
Yaffa korostaa rakastavansa maailmanmusiikkia, mutta hänen juurensa ovat rockissa ja punkissa. Soololevyn keskeisiä innoittajia olivat The Rolling Stonesin ja The Clashin kaltaiset yhtyeet, jotka eivät ole arkailleet tuoda rockiinsa sävyjä monista musiikkityyleistä.
– Jane’s Addiction taas oli 1980-luvulla yksi ainoista monenlaista kamaa levyilleen tuoneista bändeistä, Ritual de lo Habitual -levy (1990) on ihan posketon. 1990-luvulla sama monipuolisuus kuuluu Nick Cave & The Bad Seedsin jutuissa ja PJ Harveyn To Bring You My Love -levyllä.
Motör together
Kun rock ja punk kulkevat punaisena lankana, ei levyn ensimmäinen single voisi olla reggaebiisi Rotten Roots saati country-vetoinen Down At St. Joe’s. Suorasukaisesti rokkaava The Last Time kuulostaa ilmiselvältä valinnalta. Mutta sitä se ei ollut.
– Germinator oli ehdolla, mutta se oli biiseistä eniten Monroe-tyylinen. Siinähän on Makken mieletön huuliharppusoolokin. Jos musavideolla soolossa hyppäisi esiin tuo rakas blondini, jengi kysyisi että mikä soololevy tämä muka on.
– Myös levyn avaava Armageddon Together oli harkinnassa, mutta se oli sinkuksi liian hevi. Keikkamyyjämme Olli Vartiainen tokaisi, että kuuntele nyt, tietenkin se on The Last Time. Ja toimiihan se. Moni kelasi, että täältä tulee jotain hippibalkania. Tulikin suoraan nyrkillä naamaan.
Yaffan debyyttisinkku sooloartistina kantaa samaa nimeä kuin The Rolling Stonesin ensimmäinen Keith Richardsin ja Mick Jaggerin kirjoittama (joskin vahvasti gospel-standardiin This May Be The Last Time nojaava) single The Last Time (1965).
– Mä yritin etsiä jotain muuta titteliä, mutta onhan tuon nimisiä biisejä toisaalta aika monta. Pahempi olisi, jos sinkun nimi olisi Jumpin’ Jack Flash.
Avausraita Armageddon Togetherin riffi juontaa Sound Tracker -sarjan vuosiin 2014–15. Se ei tarkoita, että riffissä olisi etnovibaa. Levy käynnistyy Motörheadin malliin.
– Joo, siitä vyöryvästä, hevistä riffistä tulee Metropolis mieleen! Jengi on aina Armageddon Togetherin kuultuaan ihan hengästyneitä, mutta pyytävät jo kohta mua soittamaan sen uudestaan. Motörhead, varsinkin varhainen, on hienoa matskua. Kuuntelen yhä No Sleep ’til Hammersmithiä, se on mun bible. Kaikki sanoo, että hä, sehän kuulostaa ihan paskalta. Vastaan että hä, ihan mielettömältä se kuulostaa!
Myös biisin ”Clean your clock” -säe tuo mieleen Lemmy Kilmisterin sanataiteen.
– Ai onko Lemmy käyttänyt sitä? Katos vaan. Mulle se tuli Hanoista, Two Steps From The Move -levyn Futurama-biisistä. Tuottaja Bob Ezrin ehdotti sitä lainia Hanoille. Mä en edes tiennyt silloin, mitä se tarkoittaa.
Teksti: Jukka Kittilä
Lue koko haastattelu Soundista 7/21.