Slipknot Positiivisen tuhoamisen malli

Amerikkalaisen Slipknotin tulevaisuus on näyttäytynyt tuon tuostakin epävarmana. Nyt bändin keulakuva, laulaja Corey Taylor, jäsen numero 8, lupaa hymyssä suin kymmenen uutta Slipknot-albumia ja oman soololevyn.

Eletään tuskaisen kuumaa elokuista iltapäivää. Amerikkalaista kesää ensimmäistä kertaa kiertävä Rockstar Mayhem -rundi on saapunut Bostonin kupeessa sijaitsevan Mansfieldin konserttialueelle. Kakkos- ja kolmoslavat sijaitsevat pääestradin läheisellä asfaltoidulla kentällä ja muun muassa 36 Crazyfists sekä Walls Of Jericho ovat jo käväisseet lauteilla. Myöhemmin iltapäivällä on vielä luvassa esimerkiksi Machine Headin, Airbournen ja Five Finger Death Punchin setit. Valtavan kokoisen päälavan tapahtumat puolestaan käynnistyvät vasta alkuillasta, kun uuden albuminsa nauhoitukset päättänyt Mastodon ryhtyy messuamaan.
Nyt backstagella on vielä hiljaista. Mastodonin jälkeen esiintyvän DragonForcen kitaristi Herman Li sekä kosketinsoittaja Vadim Pružanov kertovat kiertueen sujuneen mainiosti. Disturbedin miehistö puolestaan viihtyy pöytäjalkapallon parissa. Yhtyeen massiivisesta suosiosta (tuore albumi Indestructible oli orkesterin kolmas USA:n listaykkönen) huolimatta kiertueen päänimi on kuitenkin paluuta tekevä maskiryhmä Slipknot.
Iowalaisesta Des Moinesin kaupungista kotoisin olevan Slipknotin edellisen Vol. 3: The Subliminal Verses -studioalbumin ilmestymisestä on jo yli neljä vuotta, joten sen jälkeen on ehtinyt tapahtua yhtä jos toistakin. Lukuisia sivuprojekteja, pitkiä kiertueita, konserttitaltiointi 9.0: Live, dvd Inside The Nine – sekä lukematon määrä huhuja, joista synkimpien mukaan Slipknotin yhdeksikkö on onnistunut sotkemaan välinsä sen verran perusteellisesti, että orkesterin jatko on hämärän peitossa. Kuten arvata saattaa, Corey Taylor nauraa hersyvästi näille jutuille nyt, uuden All Hope Is Gone -albumin julkaisun kynnyksellä.
– En kiistä Slipknotin arvaamattomuutta, mutta itse asiassa olemme jo puhuneet seuraavasta albumistakin. Siis All Hope Is Gonen seuraajasta.
On hieman kummallista istua Taylorin kanssa kasvokkain. Hänet on kuitenkin ”tottunut” näkemään maskipäisenä – ja mikä hassuinta, tuoreen levyn myötä Coreyn uudistunut maski on sarjaa ”kasvoton”. Vain toisen silmän ympärillä oleva rengas tekee särön eräänlaiseen sileään ilmeettömyyteen.
– Lähdin hakemaan jotakin aivan uutta verrattuna vanhaan maskiini. Tavoittelen pelkistämisellä sellaista tuntematonta pelkoa. Ilmeetön maski on paljon arvaamattomampi verrattuna johonkin monimutkaiseen hirviökuvatukseen. Olen jo nyt ehtinyt huomata, että jostakin syystä tällainen kasvottomuus kauhistuttaa enemmän aikuisia kuin lapsia.


Samassa pikimustan kiertuebussin oleskelutilan oveen koputetaan. Sisään astuu Slipknotin henkilökuntaan kuuluva roteva mies. Hän ojentaa Taylorille kaksi valtavaa kahvikuppia. Kumpikin on aivan täynnä.
– Kyllä vain, pidän kahvista. Yleensä ihmiset juovat kahvia kupeista, minä pitäydyn pannuissa. Varsinkin kotioloissa kahvi porisee koko ajan ja stereoissa soi fiiliksen mukaan joko Bob Dylan tai Slayer.
Onko kahvi sinulle jonkinlainen alkoholin korvike?
– Siitä ei ole kysymys. Olin pitkään juomatta, mutta nykyään käytän taas alkoholia. En tosin läheskään yhtä paljon kuin joskus takavuosina. Yritän pysyä tolkuissani, sillä minusta tulee humalassa yllytyshullu ja sorrun kaikenlaisiin tyhmyyksiin. Niistä puheen ollen; tämän kiertueen aikana pitäisi suorittaa ”alaston maratoni”. Se tarkoittaa keikkapaikan parkkialueen ympärijuoksua pelkissä tennareissa. Ideana on tietenkin myös kuvata koko tapaus.
Kuulostaa yllättävän vaarattomalta Slipknot-hurvittelulta.
– (naurua) Totta. Ensimmäisen levyn jälkeinen kiertue oli hurja. Silloin ei eletty yhtään iltaa, ettei joku olisi syttynyt tuleen tai vuotanut valtoimenaan verta. Se oli oikeasti pähkähullua toimintaa. Iowa-rundilla lavallamme oli oikeita sianpäitä, piikkeihin iskettyinä. Käytimme runsaasti pyroja ja hiljalleen ne päät tavallaan paistuivat. Lopulta niistä lähti niin hirvittävä löyhkä, että esimerkiksi New Yorkissa paikallinen crew ei suostunut koskemaan tavaroihimme lainkaan. Vol. 3: The Subliminal Verses -kiertue oli sitten lähes lomailua verrattuna kahteen aikaisempaan. Siinä vaiheessa emme enää keskittyneet toistemme tuhoamiseen vaan tiukasti soittamiseen.
Oletko ikinä miettinyt tien päällä, että mitä ihmettä minä teen täällä?
– Lukemattomia kertoja. Muistan esimerkiksi erään illan Etelä-Dakotassa vuonna 2000. Rundimme oli kestänyt jo reilun vuoden ja olin todella kipeänä, korkeassa kuumeessa. Minulla ei tuolloin ollut edes asuntoa ja kaikki tavarani olivat mummoni luona. Makasin punkassani ja mietin, että onko Led Zeppelinin ja Metallican meininki ollut tällaista? Että meidän on täytynyt käsittää asiat jotenkin kummallisesti ja teemme tätä hommaa aivan väärin.
– Ensimmäisten rundiemme mielipuolisuus johti lopulta siihen, että sain lavalla usein jonkinlaisia paniikkikohtauksia tai hermoromahduksia. Onnistuin kuitenkin aina jatkamaan meneillään ollutta biisiä vaikka en enää kunnolla hahmottanut, mitä olen tekemässä. Alkuaikoina jouduimme myös esiintymään oikeasti vihamielisille yleisöille. Jengi paiskoi meitä kaikella mahdollisella kuolleista rotista viskipulloihin. Emme silti koskaan poistuneet lavalta. Tuollaisten hetkien jälkeen sitä pohti vähän aikaa, että miksi helvetissä minä teen tätä. Seuraavaksi tajusi, että perkele, juuri tästähän Slipknotissa on kysymys. Että näytetään jengille ja vedetään loppuun asti vaikka henki menisi.

Myös Slipknotin neljässä studioalbumissa on kyse kovasta näyttämisestä. Bändi on edennyt ensilevyn hurjastelusta All Hope Is Gonen hallittuun kokonaisuuteen, joka säntäilee nopeasta deathmetal-paahdosta radioystävälliseen popmetalliin ja akustisiin tunnelmakohtiin.
– Pidän edelleen debyytistämme Slipknotista (1999), vaikka se onkin järjettömän kaoottinen. Se nuoruuden innolla paahtaminen tekee albumin kuuntelemisesta haastavaa. Iowa (2001) on puolestaan tumma kokonaisuus, tapamme näyttää maailmalle keskisormea. Vol. 3: The Subliminal Verses on positiivisempi levy ja sen myötä me tajusimme paljon Slipknotin omimmasta tyylistä.
– Olen myös rinnastanut julkaisujamme muiden tekemisiin. Näissä ajatuksissa pidän Iowaa meidän Reign In Bloodina ja All Hope Is Gonea puolestaan Master Of Puppetsina. En puhu musiikin samankaltaisuudesta vaan siitä eräänlaisesta tunnetasosta, mihin yhtye on urallaan edennyt. Master Of Puppetsiin vertaaminen tarkoittaa tietenkin sitä, että olen äärimmäisen ylpeä uudesta albumistamme. Esimerkiksi kitarat kuulostavat aivan hillittömiltä, viiltävää partaveitsimeininkiä.
Vol. 3: The Subliminal Verses sai muotonsa Harry Houdinin kummitustalossa Hollywoodin kukkuloilla. All Hope Is Gonen myötä Slipknot ei enää matkannut Los Angelesiin.
– Ihmiset toitottivat meille, että tottahan te nauhoitatte taas Hollywoodissa. Mietimme, että paskat, pistetään homma pakettiin kotikulmilla. Sound Farm -studio sijaitsee neljänkymmenen minuutin ajomatkan päässä kotoani, joten ehdin duunipäivän jälkeen vielä viettämään iltaa lasteni kanssa. Ihan oikeasti, mikäli studiotyö on jatkossakin näin mielekästä niin voin omasta puolestani luvata vaikka kymmenen uutta Slipknot-levyä.
Entä nauhoitusten luppoaika? Olin lukevinani jotakin räjähteistä ja aseista.
– Jos studio sijaitsee maaseudulla Iowan osavaltiossa… Niin, meidän jokaisen sisällä asuu edelleen se pikkupoika, jolla ei ollut aikoinaan mitään järkevää tekemistä. Silloin tulee keksittyä kaikenlaisia hullutuksia. Muistan eräänkin aamun tullessani studiolle. Pihalla oli valehtelematta ison uima-altaan kokoinen alue täynnä erilaisten ilotulitteiden ja pikkupommien jäännöksiä. Mielessä kävi ajatus, että nyt olen missannut jotakin.
– Toinenkin juttu nousee mieleen. Olin juuri laulanut Snuff-biisin. Se on rankka kappale ja istuin pihalla omissa ajatuksissani. Kohta Shawn (Crahan alias Clown, perkussiot) ilmestyi eteeni kameran kanssa. Jim (Root, kitara) oli mennyt huomaamatta taakseni räjähdemattokasan kanssa. Yhtäkkiä Shawn sanoi, että ”kukaan ei ole turvassa” ja samalla kaikki ne pikkupommit posahtivat suoraan selkäni takana. Olin oikeasti paskoa housuihini (naurua).
Ilmeisen hyvää materiaalia dvd:lle.
– Seuraava Slipknot-dvd onkin jo osittain editointiasteella. Siitä tulee sellainen A Year And A Half In The Life Of Metallica -paketin tyylinen julkaisu. Olemme kuvanneet paljon tämänkin kiertueen aikana ja Shawn on myös haastatellut monia faneja. Dvd:n eräänä ideana on painottaa, että Slipknot merkitsee monille elämäntapaa, ei suinkaan pelkkää bändiä muiden joukossa.


Varsinkin Slipknotin kaksi ensimmäistä virallista albumia (yhtye ei laske vuonna 1996 ilmestynyttä Mate. Feed. Kill. Repeat. -levyä debyytikseen) olivat Taylorin loppumatonta tilitystä omasta henkilökohtaisesta tuskasta. Tänä päivänä laulaja työstää tekstejä hieman erilaisesta näkökulmasta ja hymähtää kutsuvansa uutta suuntaa ”terveelliseksi aggressioksi”.
– Aikaisemmin minun oli helppo kirjoittaa omista ongelmistani, sillä nuoruuteni oli selviytymistaistelua, usein jopa kuolemaa vastaan. Vol. 3: The Subliminal Verses laajensi näkökulmaani ja All Hope Is Gone jatkaa samaan suuntaan vaikka mukana on toki edelleen tarinoita myös yksilötason ongelmista. Nykyään kirjoitan kuitenkin paljon enemmän esimerkiksi uskonnosta, rakkaudesta ja jopa politiikasta. Haluan kannustaa ihmisiä yksilöllisyyteen, sillä liian moni tyytyy elämään osana suurta massaa. Lisäksi tahdon etsiä ja tarjota myös ratkaisuja enkä vain toitottaa kaiken hirveyttä. Teksteistä löytyy nyt positiivista pohjavirettä.
Taylor ryhtyy puhumaan levyn nimestä. Hän painottaa, ettei All Hope Is Gone -lausetta pidä käsittää negatiiviseksi.
– Niin, mitä toivo oikeastaan on? Miellän sen tunnetilaksi, johon liittyy odotuksia. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta monen kohdalla nämä odotukset ovat täysin kohtuuttomia. Hyvin moni ihminen olisi paljon, paljon onnellisempi ilman näitä itsekkäitä, liian suuria toiveita. All Hope Is Gone siis tarkoittaa sitä, että parempi elämä voi alkaa vasta järjettömien toiveiden väistyttyä.
Kuuden tunnin kuluttua siviili-Taylorin rauhallisuudesta ei ole jäljellä rippeitäkään. Lavalle nousee kasvoton energiakimppu, joka piiskaa kymmentä tuhatta fania yhä pitemmälle hulluuden syövereihin. Crahan riehuu hydraulisesti nousevan perkussiotelineensä päällä ja rumpali Joey Jordison näyttää kiitettävän järjettömältä Jeesus Kristus -maskissaan. Näyttävimmästä sekoilusta vastaa kuitenkin dj Sid Wilson – siis mies, joka onnistui murtamaan molemmat nilkkansa kiertueen avauskeikalla. Nyt hän ryömii ympäri lavaa paketoitujen jalkojensa kanssa ja kiipeilee välillä Crahanin rumputorniin ja retkottaa siellä täysin elottoman näköisenä.
Taylorin luonnehdinta albumin nimestä nousee mieleen seuraavana päivänä. Republikaanien kannattaja heiluttelee kadulla John McCainin kuvaa ja vakuuttelee, miten hieno tulevaisuus Amerikkaa odottaa, mikäli hänen ehdokkaansa valitaan maan seuraavaksi presidentiksi. Lähes suoraan puhujan takana on puolestaan harmaa juliste, joka kertoo toisenlaisesta vaihtoehdosta. All Hope Is Gone 8.26.08.