”Masennuksesta, alkoholista, heikkoudesta, rakkaudesta”
Modernin suomalaisen metallin pää-äänenkannattajan Stam1nan viime syksy oli varsin kaksijakoinen. Lemin kilmisterit ikuistivat sopivaksi katsomansa musiikkiteoksen Pöllölän tunnelmallisissa maalaismaisemissa ja räyhäsivät itsensä siinä sivussa lukemattomien eurooppalaisten hevifanien sydämiin.
teksti ja kuvat: Timo isoaho
Marraskuun puolenvälin rajapyykki lähenee. Ilma on kuin se kuuluisa morsian, pakkasta lienee pari astetta ja aurinko helottaa. Lemin liikekeskuksessa sijaitsevassa Kouvon baarissa istuskelevat paikalliset erikoisosaajat tuijottavat outoa tulijaa epäluuloisina. Juuri tällaisina hetkinä sitä toivoo näkevänsä jollakin henkilöllä legendaarisen Leppoisasti lemiläinen -hikinauhan. Onni ei ole myötä, mutta puhelimen näyttö sentään välkähtää.
– Ravintolassa? Tilasitko jo särää, Stam1nan laulajakitaristi Antti ”Hyrde” Hyyrynen nauraa puhelimeen, viitaten Lemin lihapitoiseen perinneruokaan.
Hyyrynen kurvaa kohta pihaan. Tarkoituksena on jatkaa matkaa Pöllölän kylässä sijaitsevalle Purple Fly -studiolle, jonne Stam1na on tehnyt pesän työstäessään Raja-nimellä siunattua kolmatta studioalbumiaan Janne ”Itämaan tietäjä” Joutsenniemen johdolla. Stonen lippiksen päähänsä asetelleen Hyyrysen mielessä on kuitenkin katala suunnitelma; muusikko aikoo esitellä lähikulmia ennen reilun kymmenen kilometrin pikataivalta. Aluksi kurvaamme Tapiola-talon vierestä – varsin ansaitusti, sillä työväentalo liittyy vahvasti Stam1nan historiaan. Orkesterin edellisen Uudet kymmenen käskyä -levyn julkaisukeikka soi täällä 5.5.2006 (lämmittelijänä esiintyi muuan Mokoma), mutta Tapiolassa on koettu muitakin muistorikkaita hetkiä.
– Jos Lemillä haluaa keikalle niin koko juttu pitää järjestää itse. Ensimmäinen meidän pystyttämä Lemi suolistaa ja soi -konsertti tapahtui 1996, mutta vasta seuraavana vuonna rävähti kunnolla. Paikalle saapuivat Horna ja Astia-studion Anssi Kipon vihjeestä myös Inearthed, jonka nimi vaihtui pian Children Of Bodomiksi. Kippo oli Bodomin kanssa studiossa vuotta myöhemminkin ja jätkät ilmestyivät taas rähisemään Tapiolaan, vieläpä melkein suoraan Euroopan-rundilta.
– Olihan se vallan posketonta nähdä Children Of Bodom siihen aikaan. Raatikaisen Jaskan peukalo oli maalattu mustaksi, Laihon Alexilla mustina taisivat olla kaikki kynnet. Oltiin ihmeissään, että nyt on älyttömän kovia jätkiä. Soundcheckissä kummasteltiin, kun Jaskalla oli haitsu setin molemmilla puolilla. Sitten selvisi, että mies soittaa niin nopeasti, ettei siinä meiningissä ehdi vaihtaa puolta. Tämän jälkeen meidänkin säveltapailu sai uutta vauhtia, Hyrde muistelee.
– Bodomin silloinen kitaristi Alexander Kuoppala antoi muuten numeronsakin, että soittelepa joskus, oli nastaa käydä täällä soittamassa. Pirautin jo seuraavalla viikolla, että mitäpä miehelle kuuluu, mutta se puhelu jäi aika viileäksi. Alexander tuumi, että olen Helsingissä, nyt on kiire, ihmetellään paremmalla ajalla.
Ensimmäinen keikka ”suurella kirkolla” (Lappeenrannan Monitoimitalolla) oli kova juttu perunapitäjän ongelmanuorille.
– Hemmetti sentään, silloin jännitti. En saanut nukuttua moneen yöhön. Konsertin jälkeen tuntui kuin henkilökohtainen maailmanhistoria olisi laitettu uusiksi.
Stam1nan yli kymmenvuotiseen historiaan mahtuu lukuisia eriskummallisia esiintymisiä. Kokoonpano-ongelmista pitkään kärsinyt yhtye suunnitteli taannoin jättävänsä basistin paikan kokonaan täyttämättä.
– Triomuodossa oli kieltämättä puolensa. Tilipussi oli isompi, olutkori kesti kauemmin ja roudaaminenkin sujui vaivattomammin, Antti nauraa.
– Kaikki bassojutut tulivat cd-levyltä. Jonkun kerran jouduttiin hankalaan paikkaan, kun cd hyppäsi skipaten muutaman iskun.
Matka jatkuu. Paikallislehden toimituksen kohdalla Hyyrysen mieleen nousee Stam1nan ensimmäinen haastattelu.
– Parikymppinen kesätoimittaja ilmestyi treeneihin. Tyttö söi suklaata ja nyökytteli soiton tahtiin. Me punasteltiin ja hihiteltiin ja heitettiin paniikkiläppää; kerroimme tavoitteeksemme maailmanvalloituksen ja niin edelleen. Toimittajan mielestä en muuten kuulostanut lainkaan 17-vuotiaalta lemiläispojalta vaan huomattavasti vanhemmalta tummaihoiselta mieheltä. Päätin ottaa kommentin kohteliaisuutena.
Mutkikas reitti kohti Pöllölää kulkee Stam1nan nykyisen harjoitustilan vierestä. Yhtyeen ex-basistin kautta käyttöön saatu vanhan maatalon ulkorakennus sijaitsee hienolla näköalapaikalla. Viime keväänä soittoniekat näyttivät näissä tiloissa uusia ideoitaan tuottajaksi valikoituneelle Joutsenniemelle. Tai kuten Hyrde ilmaisee asian: ”Täällä nuorekkaat lemiläiset esittelevät punahehkuisin poskin taitojaan ja sydämiensä salaisuuksia lähes kaksimetriselle itämaan tietäjälle, joka kannusti poikia: ’Onhan tässä toimiviakin juttuja!’”
Hyyrynen nappaa kämpältä muutaman Saksan-kiertueelta säästyneen oluen ja ojentaa auttavan käden tilan isännälle. Pian kaivinkone on taas toimintakunnossa. Lyhyen loppumatkan aikana keskustelu lipuu Stam1nan varhaisiin äänityskokemuksiin.
– Ensimmäinen demo syntyi Anssi Kipon avustuksella vuonna 1997. Hän käski myös tuoda referenssilevyjä ja nappasin mukaan Stonen Emotional Playgroundin. Demolle ei taidettu saada aivan samanlaisia soundeja, mutta kokemus oli silti älyttömän hieno. Tuntui käsittämättömältä, että joku tosiaan miksaa meidän musiikkia. Siihen aikaan tyhjät cd:t olivat aika kalliita ja Kippo pyysi meiltä muutaman kympin per poltettu levy. Tilattiin jokaiselle soittajalle kopio ja oltiin aivan liekeissä, Hyrde hymähtää.
– Lisättäköön muuten, ettei Jannen kanssa puhuttu referensseistä. Mutta saattaa olla, etten olisi pyydettäessä tuonut Emotional Playgroundia.
Ei sijaitse huonommalla paikalla vanhan kansakoulun sisälle valmistunut Purple Fly -studiokaan. Pihasta avautuva kuulas näkymä kantaa kauas. Suuren päärakennuksen ohella läheisyydessä seisoo lukuisia muitakin rakennelmia ja vähän kauempana näkyy myös pihasauna. Antti pysäyttää auton ja pian jaloissa pyörii iloisesti haukkuvia koiria ja jokunen kissakin. Omistajapariskunta (Serge Meijerink ja Jonna Jokela) on kunnostanut kahdeksankymmentä vuotta sitten rakennetun talon oivallisesti, vaikka kaksikko vähätteleekin työnsä tuloksia; tuo ja tuo pitäisi maalata, tämä pitäisi korjata ja niin edelleen.
Pian paljastuu, että studiotilat varastavat isosta talosta vain yhden kulmauksen. Työtiloista on välitön yhteys valtavan kokoiseen hirsiseinäiseen olohuoneeseen. Takkatuli loimuaa ja kynttilät lepattavat pöydällä. Eipähän ole moista studiota aikaisemmin nähty. Kohta Serge ilmestyy keittiöstä tarjoilemaan itse paistamiaan sämpylöitä.
– Rentoutuminen on täällä helppoa. Menee vain makaamaan tuohon sohvalle ja kohta mahan päällä makaa kehräävä kissa, Hyrde hymyilee.
Joutsenniemi puurtaa tarkkaamon puolella Emil Lähteenmäen (Stam1nan keikkakiipparisti) kanssa. Lyhyen tauon aikana mies lukaisee sähköpostit ja kertoo samalla sessioiden käytännöistä.
– Olen asunut täällä Antin kanssa melkein koko nauhoitusten ajan. Välillä on oltu kahdestaan, toisinaan koko bändi on pamahtanut tänne. Onhan tässä tutustunut jätkiin ihan toisella tavalla kuin perinteisissä ”illaksi kotiin” -sessioissa.
Tuottaja tutustui Stam1naan alkuvuodesta 2005, heti yhtyeen nimettömän debyytin ilmestyttyä.
– Huomasin musiikkilehtien hehkuttavan uutta suomeksi laulavaa speedmetal-ryhmää. Stone mainittiin sen verran usein, että tiesin bändissä olevan jotakin hyvää, Janne naurahtaa.
– Kyllähän levystä kuuli heti, ettei nyt mennä ihan perinteisillä sointukuluilla tai biisirakenteilla. Touhusta paistoi positiivinen kunnianhimo ja uho. Myös lavameiningistä huokui tuore innokkuus, mutta Hyrden sisäpiirispiikit eivät oikein auenneet. Niistä tuli mieleen oma jutustelu Stonen keikoilla 80-luvulla.
Sitten Joutsenniemen ja Lähteenmäen työskentely jatkuu (Hyyrynen vertaa kaljun tuottajan ja viiksekkään miehen yhteistyötä ”lennonjohtotornin arkidraamaan”) ja kaksikko toivottaa häiriköt hornan kuuseen kaakkoissuomalaisella perinnesanonnalla: ”Kattellaan syssymmällä”. Jalkaudumme auringonpaisteeseen ja Hyrde ryhtyy esittelemään paikkoja kissalauman seuratessa lähituntumassa. Purple Fly on käynyt muusikolle kovin tutuksi, sillä Rajan tekeminen on pidätellyt Stam1naa näissä maisemissa kuukausikaupalla.
– Uudet kymmenen käskyä sävellettiin ja nauhoitettiin aika nopeasti, vähän kummallisessa mielentilassa. Lopulta levylle päätyi älyttömästi soittoa! Kaikessa onnistuneisuudessaan se on kuitenkin vähän sekava albumi. Tällä kerralla lähes kaikki jutut tehtiin eri tavalla.
Rajalle ei annettu mahdollisuutta sekavuuteen, vaikka prosessin alkupuoli olikin jäsentymätöntä hakuammuntaa ja tuloksetonta etsintää. Hyyrynen sanoo ”vaikean albumin syndrooman” pyörineen mielessä.
– Rajan varsinainen työstäminen alkoi viime keväänä, vaikka ideoita olikin raavittu kasaan jo pitkään. Hajanaisista rakenteista ja rytmityksistä alkoi hiljalleen hahmottua riffiputkia ja jopa ymmärrettäviä rakenteita.
Niin sanottujen kotidemojen työstäminen oli Stam1nalle uusi kokemus. Menneinä vuosina yhtye on yrittänyt sietää kollektiivista äänenpainetta treenikämpällä.
– Erilaisten yhdistelmien ja ideoiden testaaminen kotona on toki paljon nopeampaa ja helpompaa. Toivottomat jutut katoavat käden käänteessä, mutta toisinaan pääsee myös käyttämään yhdistelmää ctrl + s. Jossakin vaiheessa epävarmuus alkoi vaihtua kevyeksi luottamukseksi; materiaali ei ole totaalista paskaa. Useat oivallukset odotuttivat kuitenkin itseään nauhoitustilanteeseen asti. Esimerkiksi Muurin kertsimelodia ja Voima vastaan viha -laulun alkusoolo improvisoitiin studiossa.
Kotidemojen antamien suuntaviivojen jälkeen ”Itämaan tietäjä” ja orkesteri sopivat uuvuttavasta jatkosuunnitelmasta; vain väsymättömän puurtamisen jälkeen saatetaan odottaa hyväksyviä nyökkäyksiä Roope Latvalan, Marko Utriaisen, Mikael Åkerfeldtin ja Devin Townsendin kaltaisilta kollegoilta. Pian metallia sulatettiin, väännettiin, taivutettiin ja hiottiin kuin Hattori Hanzon työpajalla konsanaan. Uudelleen ja uudelleen, kunnes riffimyrsky alkoi viimein osoittaa laantumisen merkkejä. Vasta joskus paljon
myöhemmin ajatus eteni kohti lopullisia melodioita, stemmoja sekä rytmityksiä – ja niiden tuhansia mahdollisia yhdistelmiä. Eikä kannata unohtaa tilanteen jatkuvaa räjähdysherkkyyttä, sillä taideteoksen kanssa työskentelevä soittoniekka on äärimmäisen itsekäs olio (kuten Hyyrynen on joskus sanonut: ”Luodulla teoksella on vain yksi elämä, siihen ei mahdu koko bändin egomaailma”).
– Tehtiin vähintään kaksi kolme demotusta jokaisesta biisistä ennen lopullisen studioversion hiomista. Liioittelematta voi tuumata, että humalainen festarikansa saa kuultavakseen monesta kulmasta taottuja tekeleitä, laulaja nyökkäilee.
– Raja on kuitenkin muovautunut hyvinkin pirstaleisten sessioiden tuloksena. Välillä vietettiin mahtiaikoja eteläisissä naapurimaissa Balttia rallaa -kiertueella Apocalyptican kanssa. Saksassakin käytiin maistelemassa makkaroita, lausumassa runoja ja hyppimässä instrumenttien päällä. Tällaisten huurteisten breikkien vuoksi bändi on kieltämättä ollut paikoin vähän pihalla, että mitä oikein tuleman pitää. Jannen visio… Niin, rehellisesti sanottuna se on ollut välillä hämärän peitossa. Mutta olemme silti koko ajan luottaneet hulluun mylläriin ja ulvoneet mukana parhaamme mukaan. Niin, lisättäköön tähän väliin, että Jannen tuottamismetodi on aika lempeä. Ketään tai mitään ei pakoteta. Lopputulokseen edetään keskustelujen kautta; parhaiten näkemyksensä perusteleva kaveri saattaa olla vahvoilla.
Lähteenmäki on tällä välin onnistunut painamaan mustia ja valkoisia näppäimiä tarpeeksi monta kertaa tarpeeksi oikeassa järjestyksessä. Joutsenniemi ja Hyyrynen päättävät suorittaa välittömästi pienen kuuntelusession. Kappaleiden nimet vilisevät sanoituslappujen yläreunoissa: Susi-ihminen, Vartijaton, Kädet vasten lasia, Lääke ja niin edelleen. Ja aikamoiseltahan tämä soundaa. Tarttuvia kertosäkeitä, möykän ja tunteen liittoa. Nyrjähtänyttä speedmetallia, nopeaa sana-akrobatiaa. Häpeilemättömiä pittikohtia, Vai-tilusooloja. Välillä kitaroidaan vahvasti Stone meets Devin Townsend -hengessä, mutta jo seuraavassa hetkessä saatetaan murskata kiviä Meshuggahin perustamalla avolouhoksella.
Lyhyt tauko. Sitten Joutsenniemi tiedustelee Hyyrysen päivän fiiliksiä. Kohta pitäisi nimittäin karjua niin perkeleesti, sillä tulkintavuorossa on Pexin kirjoittama, hieman Strapping Young Ladilta kuulostava katerpillariraita Luova hulluus. Solisti nyökkäilee ja kiinnittää päähänsä kirkkaasti loistavan otsalampun (”nyt näen teksteistäkin jotakin”).
– Aivan hyvä tunnelma. Mennään ja rääkäistään!
”Älkää katsoko aurinkoon, älkää katsoko aurinkoon, no minä kurkotin, ja minä katsoin, kurkotin kaulani nähdäkseni”. Hyrden näkemys kuulostaa heti hyvältä, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi hyvältä.
– Onko kurkku kipeä? Sinähän kähiset kuin vanha mummo, Joutsenniemi nauraa muutaman oton jälkeen.
– Pitää harkita pastillikaupassa käymistä, Hyrde pohtii.
– Ei vaan. Ihan hyvin menee. Otetaan kuitenkin vielä pari kertaa, jatkaa Janne.
Yhteisymmärryksen merkiksi nyökkäilevä pariskunta siirtyy eteenpäin. ”Mikä on ihmisen virka sitten kun ylämäki loppuu pystyseinään ja toteaa ettei löytänyt asiaa jonka edestä taistella tai… kuolla!”. Nyt Hyyrynen joutuu työskentelemään todella tarkasti – muutamaan sekuntiin mahtuu monta sanaa. Lauseen loppu aiheuttaa yllättäviä hankaluuksia, kun Hyrden karjahdusrepliikki ”kuolla” kuulostaa pikemminkin sanalta ”kuolle”.
– Ja sitten tämä termi ”kaksikymmentäseitsemän”. Se kuulostaa vähän kankealta. Voisitko harkita jotakin muuta numeroa, Joutsenniemi tiedustelee.
– Enpä oikein. 27 on oleellinen juttu, se tarkoittaa ikää. Kyllä se saadaan toimimaan, vakuuttaa laulaja.
– Okei. Siitä saattaa tulla vähän takapotkua, mutta mennään sillä. Taimin pitää sitten osua kohdalleen.
Ja taas jatketaan. Reilun tunnin intensiivisen hiomisen ja erilaisten kokeilujen jälkeen Hyyrysen energiavarastot alkavat huveta olemattomiin.
– Onko kurkku jo aivan paskana? Vedäpä vielä kerran ja pidetään sitten kunnon breikki, tuottaja päättää.
Nyt mennään kertosäettä, jossa lauletaan masennuksesta, alkoholista, heikkoudesta, rakkaudesta, alemmuudesta, pelkotilasta, tappohalusta ja itsemurhasta.
Soittovelvollisuuksista vapautettu Lähteenmäki on tällä välin kokannut maittavan kala-aterian. Ruokatauon aikana ei puhuta hevistä (paitsi vähän; Jannelta on aina mukava kysellä Stoneen liittyviä muistoja ja mainitseepa hän Suburban Triben aktivoitumisestakin). Hyyrynen ja Joutsenniemi yllättävät lopettamalla työnteon tänään vähän aikaisemmin, sillä muutaman edellisen illan sessiot ovat venyneet turhan pitkiksi.
– Uusi päivä on kuitenkin saatu aina hyvin käyntiin, kun Hyrde on heittänyt kehiin jotakin Stonen riffiä, mukamas muina miehinä. Ja hymyillyt maireasti päälle, tuottaja naurahtaa.
Vasta seuraavana aamuna laulamista jatkava Hyyrynen tekee rutiineihin toisenkin poikkeuksen ja lähtee yöksi kotiin Lappeenrantaan. Puolen tunnin autoiluretki sujuu nopeasti, kun puheeksi tulevat löyhäksi teema-albumiksi kuvaillun Rajan sanoitukset.
– Tekstien ja kansigrafiikan punainen lanka on ollut tiedossa jo pitkään; siellä havainnoidaan esimerkiksi ihmisen, moraalin, kulttuurin ja käyttäytymisen rajoja. Eräänlainen ohjenuora kuului: ”Hanki paljon tietoa ja kirjoita sitten lyhyesti.” Ryhdyin siis keräämään informaatiota ja tallentamaan puhelimen muistiin kaikenlaisia ajatuksia. Jossakin vaiheessa sain kasaan parikymmentä liuskaa tekstiä; siellä oli jo aika tasokasta tarinaa, puolivalmista höpinää ja luokatonta sontaa, Hyrde kertoo.
Sitten toimintakuvioon asteli Jarkko Martikainen. Soolouraa tekevä YUP:n keulahahmo ei kirjoittanut Stam1nalle lausettakaan vaan hän toimi Hyyrysen mentorina.
– Martikainen oli se järjen ääni, joka esitti välttämättömiä kysymyksiä. Jarkko toi mukaan johdonmukaisuutta ja konkretiaa ja draamallisia aineksia. Siellä on nyt selkeitä kysymyksiä ja vastauksia, vieläpä tässä järjestyksessä. Toisinaan taas mentiin pala kerrallaan; esimerkiksi ”lompakko” tarkoittaa minulle rahaa, mutta joku toinen saattaa ymmärtää sanan aivan eri tavalla. Martikainen siis tiukkasi, että miksi tässä lukee lompakko, perustele sen käyttö.
– Joskus aikaisemmin sanoittaminen tuntui kovinkin vaikealta ja vastenmieliseltä, mutta Rajan myötä ajatukset ovat vähän muuttuneet. Perusteellinen valmistelu näyttää olevan avain onneen. Ennen studiovaihetta teksteistä olikin tehty jo neljästä kuuteen erilaista versiota ja toki lyriikoita on hiottu lauluvaiheessakin. Jälkiviisaana on myös helppo huomata, että Uudet kymmenen käskyä -albumin tekstit jäivät ajatusvirran tasolle. Rehellisesti sanottuna, niitä olisi pitänyt vielä viilata.
Rehellisyyden ohella Stam1nan oman maailman avainsanoja ovat huumori ja vähättely. Hyyrystä termistö naurattaa – tietenkin.
– Huumori on mainio defenssiväline järkytyksen hetkellä. Esimerkiksi ensilevyn suosio tuli meille isona yllätyksenä. Ihmetys oli suuri, että miksi suomeksi laulava, aavistuksen tekninen metallibändi aiheuttaa kohinaa juuri nyt, tällaistahan tässä on väännetty jo vuosia. Tai että miksi porukka kummastelee, tämähän on vain vaikealla tavalla sävellettyä Niskalaukausta. Ylivoimaisesti eniten tuli kuitenkin nimityksiä Suomen System Of A Downiksi eikä me allekirjoitettu sitä meininkiä ollenkaan.