Kauko Röyhkä ei tunne edelleenkään kuuluvansa suomirock-perheeseen. Myös kiireisenä kirjailijana itsensä pitävä taiteilija on pitkästä aikaa tehnyt vain omaa nimeään kantavan albumin. Etelän peto on päästetty irti.
Teksti: Teppo Vapaus
Julkaistu alun perin Soundissa 5/2014
Coronan tiskillä seuraamme liittyy tuttavallisesti Kaukolle jutteleva naishenkilö. Kauko kysyy, ovatko he tavanneet. Nainen kertoo heränneensä 18-vuotiaana alastomana Kaukon viereltä. Hetkeen muusikolla ei sytytä, mutta sitten hän kysyy, oliko mukana myös toinen tyttö. Selviää, että seuralaisemme on erään puolueen kampanjakoordinaattori. Pari päivää myöhemmin painan nauhurini play-nappia. Taustalta kuuluu kova hälinä Kaukon todetessa: ”No en mä voi ottaa sitä uusiksi. Mun vaimo ei tykkää tästä ajatuksesta.”
Palataanpa ajassa viikko taaksepäin. Käyn katsomassa Kauko Röyhkä & The Boots -kokoonpanon ensimmäisen keikan Helsingin Bar Loosessa. Lipunmyyjä kysyy, olenko Teppo Freedom +1. Heikkisen veljekset Jarmo (kitara) ja Pete (pystybasso) soittavat tyylikkäästi, Pete jopa vimmaisesti. Jarmon poika Jesse säestää toisella kitaralla ja Dimitra Salo laulaa taustoja. Rumpali Rape Raappana ei oikein groovaa, näyttää spedeltä isot luurit päässään ja tarjoilee yhtä ja samaa tökeröä filliä joka väliin. Muuten vakuuttavan orkesterin keulilla nahkatakkiin pukeutunut Kauko toistaa tuttuja lavamaneerejaan.
Uuden, seksiin ja bailaamiseen keskittyvän Etelän peto -albumin nimibiisi ja Kiinnostava persoona -niminen kappale svengaavat ja tulevat voimalla läpi jo ensikuulemalta. ”Hän on kuuma! / ja niin kekseliäs / hän on seksiä, seksiä, etelän peto!” Kauko julistaa. Taannoisen Erotica Night -shown tapaan naamioihin pukeutuneet ystävättäret tulevat yleisön sekaan tanssimaan, ja Etelän peto -videota kuvaava Simon Bergman taltioi heitä ja bändiä. Kauko ilmeilee ja pyörittelee suuria kämmeniään kameralle.
Tunnelma on hieman tekaistu. On keskiviikkoilta ja yleisö on varautunutta. Keikan jälkeen Kauko myöntää pisuaarilla, että on saatava lisää keikkoja alle, jotta homma lähtee lentoon.
Viikkoa myöhemmin pirautan Kaukolle. Hän on sopivasti Stadissa, joten sovimme illaksi treffit Bar Coronaan. Istahdamme alakerran Dubrovnik-kuppilan loungetilaan kahden kesken. Kauko alkaa haastatella minua.
– Oletko ollut Ylpön kanssa tekemisissä?
– Vähemmän viime aikoina.
– Onko teidän leffa valmis?
– Ei se valmis ole. Meillä on sellainen puolen tunnin demo esteettistä art house -elokuvaa.
– Onko siinä muita ihmisiä kuin sinä?
– Ei. Ylppö kuvaa, ohjaa ja leikkaa. Minä hortoilen metsissä ja sitten on härkiä, ylämaan karjaa.
– Niitä pitkätukkaisia lehmiä?
– Just. Tehdäänkö töitä?
– Joo.
Mitä elämä tänään?
– No, mä teen nyt näitä kirjahommia. Mulla on Ville Haapasalo kakkonen ja Arman Alizad -kirja työn alla. Bändin kanssa tehdään jotain keikkoja ja sitten on soolokeikkoja.
Oletko käynyt taas Villeä treffaamassa Venäjällä?
– Me käytiin Tbilisissä, Georgiassa, tehtiin muutama päivä haastatteluja ja kierreltiin Kaukasuksen reunamilla kylissä.
Onko ensimmäisen Haapasalo-kirjan kääntäminen ja Venäjän jakelu toteutumassa?
– Siitä on tehty kahtakin käännöstä. Ville tutkii niitä. Se haluaa kielen olevan tosi hyvää. Sitten on mietitty, että miten sitä kaupataan Venäjällä. Siellä ei ole mitään isoa kirjakauppaketjua. Yksi mahdollisuus on Villen oma nettikauppa. Venäläisethän on ostaneet paljon suomenkielistäkin laitosta, koska Ville on niin iso tähti siellä.
– Ollaan mietitty kirjan kääntämistä myös muille kielille, koska Villen ohjelmia pyörii pohjoismaissa, ilmeisesti saksankielisillä alueilla ja Ranskassakin. Ei nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta sehän olisi kiva, jos tulisi kansainvälinen hitti, niin saisi rahaa. Tämähän on tuottanut Suomessakin ihan mukavasti. 42 000 oli viimeinen myyntiluku, minkä kuulin, mutta nyt se on ollut Suomalaisen Kirjakaupan kampanjassa ja sitä on varmasti mennyt tuhansia lisää.
Miten innostuit Arman Alizadista?
– Se oli kustantajan toive. Katsoin sitten niitä sen ohjelmia, ja onhan ne mielenkiintoisia, nämä kamppailulajijutut ja Viimeinen ristiretki -jutut, missä se menee köyhien ihmisten pariin. Nämä molemmat herrat on mielestäni erikoisia ihmisiä.
Miten Etelän peto -albumi sai alkunsa?
– Me saatiin 2010 idea Erotica Night -showsta, kun oltiin kännäämässä Dynamo-klubin omistajan Lehtisen Jussin tupareissa. Mentiin sieltä Dynamoon ja yhtäkkiä päätettiin, että keksitään sellainen show kuin Erotica Night. Otetaan tytöt siihen tanssimaan, pannaan vanhoja pehmopornoleffoja pyörimään, ja jotain musaa siihen. Pyysin Oton mukaan Tehosekoittimesta ja Maija Moision, jonka ekaa levyä esituotin, ja sitten tietysti vaimoni Olga ja minä. Tein siihen biisejä kuten Etelän peto ja Täydellinen nainen, jotka on nyt tässä uudella levyllä.
Oliko jo Erotica Night -shown aikoihin olemassa ajatus tästä levystä?
– Ei. Tehtiin muutama hulluttelukeikka vaan, mutta ajattelin, että nämä biisithän on aika hyviä. Tähän kun tekee pari-kolme biisiä lisää, niin meillä on levy. Me tehtiin Mattilan Rikun kanssa se kakkoslevy (Kaksi lensi tuulen mukaan, 2011) siinä välissä, sitten oli Uhrijuhlan eka levy (Uhrijuhla, 2012) ja Nartun reunion-homma, josta tuli livelevy (Pois valoista, 2013). Multa ei ole Kauko Röyhkän nimellä tullut varsinaista omaa levyä pitkiin aikoihin. Nyt tulee sitten.
Oliko Etelän peto juuri se biisi, joka käynnisti tämän projektin?
– Joo. Ajattelin, että teen aika härskin tekstin. Tein sen kyllä jo 2008. Oltiin Kreikassa ja oli tosi kuumaa. Oltiin yhdellä saarella, ja Kaarlo oli vielä pikkuvauva. Olga lähti käymään kaupungilla ja jätti mut hotelliin Kaarlon kanssa. Tein sampleilla kaikki soitot demoon ja keksin ne sanat ja lauloin. Siitä demosta kuuluu vielä Kaarlon kitinä taustalla. Ajattelin, että tällaista en ole koskaan ennen tehnyt. Tässä on vähän tällaista räpmeininkiä, mutta tämä on aika iloinen ja hauska biisi. Tämä ei ole synkkä niin kuin joku Lilith tai Paha maa.
Levyn äänitysprosessi taisi olla aika hajanainen?
– Joo, erittäin hajanainen. Me tehtiin 2010 ensimmäiset äänitykset Erotica Night -keikkojen lomassa Turussa. Jamppa lähetti aina välillä äänityksiä Oulusta, ja ne tuntui ihan sekavilta. Siellä oli vaikka kuinka helvetisti kitaroita ja kaikkea. Rummut oli sellaisia, että joku soitti vain pienen pätkän ja sitten oli pitkän aikaa tyhjää. Mietin, että mitä tästä mahtaa tulla. Sitten se heitettiin koko kama Svart Recordsin luottomiehelle Joona Lukalalle, joka pisti sen kasaan. Karsi kitaroita, jätti tärkeimmät ja pisti jotain koneita sinne. Lähes kaikki uuden levyn laulut on muuten demolauluja. Niissä ei ole mitään yritystä, ei mihinkään suuntaan. Mä sanoin Jampalle vaan, että hoida joku hyvä mikki, niin tehdään laulut. Aina kun kävin Oulussa keikoilla, kävin viettämässä pari tuntia hänen studiossaan ja lauloin pari-kolme biisiä. The Bootsin soittajat äänittivät omat osuutensa omilla äänityslaitteillaan.
En kuuntele radiota muuta kuin taksissa. Se on niin formatisoitua, ettei sieltä oikein kuule enää muuta kuin niitä samoja jennivartiaisia koko ajan.
Et vaikuta hirveän kontrollifriikiltä levyn työstön suhteen?
– Luotan sattumaan ja ihmisiin. Kun tiedän, että jollakin on hyvä soundi, annan sen tehdä mitä se tekee. Kyllä mä tiesin, että Jarmo pystyy tämän hoitamaan, mutta mä en vielä tiennyt sen tekotavoista. En tiennyt yhtään, miten The Boots toimii. Mutta ajattelin, että se on valmis bändi. Ei tarvitse erikseen hakea kaikkia soittajia, se on aina helppoa. Ne on soittaneet yhdessä ja siellä ei ole mitään kitkaa ihmisten välillä.
Katsotko tv:tä?
– Aika vähän.
Mitä sä katsot?
– (Pitkä tauko.) Anthony Bourdainin kokkiohjelmia. (Nauraa.) Olga haluaa katsoa niitä. Se on ihan hyvä tyyppi se Bourdain, siinä on jotain rockhenkistä. Vanhempi äijä, joka on selkeesti ollut vähän rokkikuvioissa mukana.
Entäs radio?
– En kuuntele radiota muuta kuin taksissa. Se on niin formatisoitua, ettei sieltä oikein kuule enää muuta kuin niitä samoja jennivartiaisia koko ajan.
Mitenkäs tuo Aurinko ja kuu ja kaikki muu -single? Tiedätkö, onko sille tullut soittolistauksia?
– En mä usko. Se on liian outoa kamaa kuitenkin.
Sehän on täysverinen popbiisi.
– Eiii… Kuuntele sitä, mitä radiosta tulee! Niin pliisua musaa, mitä sieltä tulee, mä en pysty tekemään, vaikka yrittäisin. No olihan meillä yksi radiohitti Rikun kanssa, Sinä. Mutta se olikin aika pliisu biisi ja siitä oli meille oikeastaan enemmän haittaa kuin hyötyä, koska monet luuli, että koko levy on sellaista…
Paskaa.
– Niin, häh-häh! Iskelmää.
Sulla oli lenkkeily ja mandariinit mainittu tuolla Facebookissa. Onko terveysvillitys meneillään?
– No, pitää taistella tätä maan vetovoimaa vastaan. En mä nyt halua olla mikään ukonrähjä. Semmoinen ukkoontuminen on tietenkin vaarana tässä iässä. Pitää vielä olla SEX.
Miltä se lenkkeily tuntuu?
– Se tuntuu oikein hyvältä. Kauniina päivänä on kiva juosta. Mulla on mahtavat maisemat Turussa. Juoksen kulttuurimaisemissa Turun Linnan ympäri ja Aurajoen rantoja pitkin. Talvella tai huonolla ilmalla se on vähemmän kivaa, mutta koitan välillä puurtaa kuitenkin.
Onko liikunnalla jotain suoria vaikutuksia luovuuteen?
– En mä tiedä, mutta se pitää mut varmasti terveempänä. Kävin lekurilla vuosi sitten ja sain hyvät paperit. Mulla ei ole mitään tauteja tai sairauksia. Ei aikuisiän diabetesta tai mitään tuollaista. Sitä kun tulee vanhaksi, niin kunto alkaa heikentyä, jos ei pidä siitä huolta.
Seuraatko mitään urheilua?
– En.
Tuleeko sulla mieleen ketään urheilijaa, joka on rock’n’roll?
– Häh-häh! (Tauko.) No mä näin Teemu Selänteestä jonkun jutun ja se oli semmoinen koti-isä ja rikas tietysti kuin sika, mutta ajattelin, että no tuossa se on lasten ja vaimon kanssa ja jätkä on komea kuin joku antiikin jumala, mutta ottaa hyvin hillitysti. Kyllä hän on varmaan sellainen urheilija, jossa on jotain positiivista.
Millainen faija sä olet?
– No, kyllä kai mä olen aika kohtuullinen faija. (Naurahtaa.) Mä olen ollut paljon lasteni kanssa tekemisissä ja mun lapset ei ole koskaan nähneet mua hirveässä humalassa tai sekoilemassa tai mitään muuta ikävää tekemässä. Enkä mä nyt hirveästi semmoista teekään, mutta kyllä kai mullakin joskus on hetkiä, kun pimahdan.
Vietit lapsena paljon aikaa Lapissa. Mitä teit siellä?
– Mummola oli Pellossa, Tornionjokilaaksossa. Äidin puolen suku on sieltä. Isäähän mä en ole koskaan tuntenutkaan. Suuntasin nuorena kaikki lomani Lappiin. Pyörittiin luonnossa, ja mulla oli pellolaisia kavereita, jotka harrasti ketunpyyntiä. Me oltiin talvellakin yötä luonnossa, tehtiin rakovalkea ja meillä oli laavu. Elettiin kuin vanhan ajan metsämiehet ja ihailtiin sellaista. Luettiin A.E. Järvisen kirjoituksia, vanhoja erätarinoita. Kaikki se sekoittui myös musan kuunteluun. Kuunneltiin Pink Floydia ja muuta psykedeelistä rockia.
Valehtelin aina koulussa, että mulla on isä ja me pärjätään hyvin.
Oletko kirjoittanut paljon Lapissa?
– Kaikki nämä Maa on voimaa -jutut on sieltä lähtöisin. Se mun poika-aika ja kaikki ne vaeltelut… Aina kun näen Tarkovskin leffoja, ymmärrän helvetin hyvin ne fiilikset, koska ne on ihan niitä samoja. Kun ollaan jossain joella ja usva nousee. Muistan, kun keväisin oli aina Tornionjoella hirveät tulvat. Pystyi soutelemaan puiden seassa ja keskellä järveä oli joku lato, joka oli lähtenyt tulvan mukana liikkeelle. Se oli outoa. Se oli Twin Peaksia. Mentiin kalastamaan jonnekin, sytytettiin nuotio ja kerrottiin kummitusjuttuja. Noista jutuista on lähtenyt kaikki Nivelet-biisit ja tuollaiset. Siihen vaikutti myös yksi tyttö, jolla oli rankka menneisyys. Seksuaalista hyväksikäyttöä isän puolelta. Mulla oli outoja ja mielenkiintoisia kavereita.
Mitä tiedät isästäsi?
– Se oli bisnesmies, rakennusmestari, jolla oli oma firma, joka teki konkurssin niihin aikoihin, kun synnyin. Se johti siihen, että mun äiti, joka oli ollut hänen kanssaan suhteessa, se oli siis naimisissa oleva mies… Se suhde loppui siihen taloudelliseen sekamelskaan, joka oli käynnissä, ja minä synnyin siihen. Ei se koskaan välittänyt minusta eikä ottanut yhteyttä, vaikka asui Oulussa. Myöskään mitään rahaa ei ole koskaan oikein tullut sieltä. Mulla on yksi serkkutyttö… Tai no se on oikeasti kaukaisempi sukulainen, mutta sanon sitä serkkutytöksi. Hän on ainut sukulainen sieltä puolelta, jonka kanssa olen ollut vähän enemmän tekemisissä. Hän on nykyisin teatteriohjaaja Virossa.
– Mullahan on kolme velipuoltakin, jotka on mua paljon vanhempia. En ole koskaan nähnyt niitä enkä oikeastaan halua nähdäkään. Se on sellainen musta aukko. Ei mikään trauma, koska sillä ei ole koskaan ollut mitään merkitystä. Mutta mä olen joutunut salailemaan sitä silloin kun olin nuori. Valehtelin aina koulussa, että mulla on isä ja me pärjätään hyvin. Monet luuli, että me ollaan jopa varakkaita, koska mulla oli uusia vaatteita. Se johtui siitä, että äiti sai niitä tukkuhinnalla SOK:lta, missä se oli töissä, häh-häh! Oikeasti me oltiin aika köyhiä ja asuttiin yksiössä. Mulla ei ollut omaa huonetta koko nuoruuden aikana. Vasta myöhemmällä teini-iällä oli sitten oma huone. Mutta tuota… Se on ollutta ja mennyttä, en mä siitä enää välitä. Olen koittanut olla parempi isä omille lapsille kuin mitä mun isä on ollut mulle. (Pitkä tauko. Kauko katsoo suoraan silmiin.) Mä käyn ostaan yhden kaljan. Tuon sullekin! Haluutko toisen kaljan?!
Lou Reed sai sinut aikanaan ajattelemaan, että rock’n’roll voi olla taidetta. Onko yhä artisteja, jotka saavat sinut ajattelemaan näin?
– On paljon. En tiedä, onko mitään kauhean uudistavia juttuja tullut, mutta paljon hyviä perinteisiä bändejä. Kuuntelin esimerkiksi War On Drugs -bändiä, joka on ihan hyvä. Kurt Vile on toinen artisti samasta porukasta, Philadelphian rokkareita, nuoria amerikkalaisia pitkätukkia. Nämä on näitä viimeisimpiä, mutta esimerkiksi ysäribändeistä kaikkein kovin on Massive Attack. Ehkä semmoisia todella isoja tyyppejä kuin Lou Reed, Beefheart, Rolling Stones, Neil Young, Dylan tai Joni Mitchell ei ole tullut. PJ Harveylla on hyviä juttuja. Björkillä on ollut hyviä juttuja. Mä ostan koko ajan levyjä ja koitan seurata musiikkia. Luen Mojoa ja Uncut-lehteä. Luen levyarvostelut ja ostan esille nostettujen uusien bändien levyjä.
Tykkäätkö Nirvanasta?
– En mä oikeastaan jaksa sitä kuunnella.
Puhutteleeko Kurt Cobain hahmona sua?
– En mä tiedä, siinä oli jotain synkkää ja itsetuhoista väärällä tavalla. Jotain oksettavaa. Mulla tulee pikkusen paha olo siitä. Bändillä on monta mieleenpainuvaa biisiä, mutta se ei henkilökohtaisesti miellytä mua.
Entä The Doorsin musiikki?
– Mä tykkään semmoisesta biisistä kuin Indian Summer. Sitä olen kuunnellut tosi paljon. Doorsissa häiritsee se, että se ei svengaa hirveästi. Morrisonhan on helvetin hyvä laulaja, mutta se komppiryhmä on pikkuisen tönkkö. (Tauko.) Onhan se tietysti helvetin hyvä! Jos joku tekisi Suomessa niin hyvää musaa, se olisi sensaatio. Mutta jos pitää tuon ajan bändeistä jotain valita, niin kyllä se on ilman muuta Velvet Underground ja Beefheartin porukka, jotka teki keskeiset amerikkalaiset levyt, ja tietysti Dylan. Mä olen pitänyt jopa Grateful Deadista enemmän kuin Doorsista. Kyllä multa toki Doorsin koko tuotanto löytyy. En mä niitäkään levyjä hirveästi kuuntele.
Entäs suomiräppi?
– En saa selvää niistä sanoista. Liian paljon asiaa. Mullakin on vähän räptyyppisiä biisejä, joissa ei ole varsinaisesti melodiaa, mutta teksti tulee hitaammin ja sen ehtii tajuta. Suomiräpissä on aina sama rytmi, millä ne biisit menee. Täytyy olla joku todellinen asiantuntija, että erottaa ne toisistaan. Ikävä sanoa näin. Mä arvostan sitä, että niillä monilla on yhteiskunnallinen sanoma ja kaikkea tuollaista älyllistä toimintaa siinä hommassa, mutta miksi se pitää tehdä aina samalla tavalla?
Mitä mieltä olet Eppu Normaalin musasta?
– Se on vähän kuin katsoisi jotain suomalaista tv-sarjaa. Jotenkin en löydä suomalaisesta musiikista aineksia, joista tykkään. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä ei ole sellaisia tyyppejä, joilla on jotain mystistä sanottavaa. On radiopoppareita, jotain hevareita, junttirockin tekijöitä tai suomibluesin tekijöitä. Sitten on näitä räppäreitä. Ehkä mä olen vaan niin helvetin tyhmä, etten löydä niistä sitä hienoutta. En löydä sellaisia soittajia, jotka olisi kiinnostavia. Tuntuu, että siellä on se sama hevikitaristi kaikilla.
Ismo Alanko?
– Ismo Alanko on lahjakas ja kiinnostava musiikintekijä. Sielun Veljillä oli monia hienoja juttuja. Arvostan Ismon ammattitaitoa, mutta jostain syystä se ei puhuttele mua. Olen aina tykännyt enemmän Nurmiosta ja Davesta. Peitsamossa on myös jotain sympaattista, outoa ja jännää. Ehkä se johtuu siitä, että kuulin näitä nuorena. Muistan, kun ostin Hassisen Koneen ensimmäisen singlen, kun se ilmestyi. Luulin, että Kolumbia orkesteri on a-puoli ja ajattelin, että tämähän on mielenkiintoista musiikkia. Mutta huomasin, että se olikin b-puoli ja a-puolella oli Hassisen Kone -niminen kappale. Siitä mä en tykännyt yhtään. Ja kun biisejä alkoi tulla lisää, ne muistutti enemmän Hassisen Konetta. Ne meni vähän sellaiseen junttipunkrockiin, joka ei kiinnosta mua.
Kenen suomalaisen muusikon kanssa haluaisit vielä työskennellä?
– Suomessa on helvetisti hyviä muusikoita. Voisin työskennellä aika monien kanssa. Olen aina tykännyt muusikoista, mutta haluan, että ne tulevat mun maailmaan. Kun ne soittaa mun musiikkia, kaikki on kohdillaan, mutta kun kuulen niiden soittavan jotain muuta musaa, niin en ole niin kauhean iloinen, häh-häh!
Näin kerran tosi kauniin naisen Manalassa. Lähestyin sitä kunnes huomasin, että vittu toihan on mies. Sitten mä peräännyin, mikä on harmittanut mua myöhemmin, koska se oli kauniimpi kuin moni oikea nainen.
Onko sulla soolokeikkoja koko ajan bändikeikkojen rinnalla?
– Joo. Se on sellainen rahantekojuttu mulle, mutta kyllä mä niistäkin tykkään, kun on kiva keikkapaikka. Se on ollut mulle viime vuosina pääasiallinen tulonlähde.
Paljonko saat niistä liksaa?
– Se saattaa olla 1500 tai 2000 euroa, ja siitä jää noin puolet mulle. Se on oikeasti merkittävää tuloa. Kun tekee yhden viikonlopun, niin tulee tonni-tonniviissataa rahaa. Sillä pärjää jo, ja sitten tulee muita rahoja kirjoista ja Teostosta. Ei tässä sillain huonosti ole eletty. Täytyy olla tyytyväinen. Olen 21-vuotiaasta asti ollut ammattitaiteilija, en ole tehnyt mitään muuta työtä. Suomi on elättänyt mut. Siitä olen iloinen. Kiitos, Suomi.
Oho.
(Pitkä remakka räkäistä naurua.)
The Bootsin kanssa teitä on yhteensä kuusi. Jaatteko keikkaliksat tasan?
– Kaikki jaetaan tasan. Mä en ota niitä hommia ollenkaan rahan kannalta. Se on hauskanpitoa ja profiilin nostatusta. Niin kuin Nartunkin kanssa. Oli tosi kivaa ja hienoa olla mukana siinä bändissä pitkästä aikaa. Jos tekisin vain soolokeikkoja, hautautuisin aluskasvillisuuden sekaan. Välillä pitää olla hyvä bändiprojekti ja hyvä levy siihen liittyen, niin homma pysyy ajankohtaisena.
Mitä huumeita olet kokeillut?
– Mä en käytä huumeita. Oon mä marihuanaa ja hasista, mutta sekään ei toimi mulle, kun en osaa polttaa tupakkaa.
Seuraavaa kysymystä en kysykään.
– No seksi!
Sulla on hirveä naistenmiehen maine ja olet kuitenkin perheenisä.
– Niin. No, mä olen tasaantunut, mutta kyllä nyt ennen vanhaan… Oli meillä hetkemme ja retkemme, häh-häh!
Siirrymme yläkerran baariin ihmisten seuraan ja jatkamme jutustelua. Kauko kertoo varastavansa paljon laineja ja lauseita englantilaisten rocklehtien kirjoittajilta ja kirjoista, ja käyttävänsä lauseet omissa biiseissään tai Facebook-päivityksissään.
– Kaikkihan kiertää. Joku vitun Kalevala on tehty sillä tavalla, että tyypit on laulaneet jotain runoja, seuraava tyyppi on napannut ne, laulanut eteenpäin ja laittanut pikkasen omaa mukaan. Pitää osata varastaa tyylikkäästi ja sijoittaa omiin juttuihin niin, että oma juttu nousee vielä vähän parempana esiin. Pitää olla paljon omaa ja vähän varastettua.
Keskustelemme pitkään The Doorsista ja Jim Morrisonista. Kerron, etten olisi sama ihminen ilman Morrisonin tekemää vaikutusta. Vitsailen, ettei Lou Reed ollut Kaukolle huono valinta. Hänestähän tuli Suomen Lou Reed.
– No ei tullut. Multa puuttuu kaksi asiaa, mitä Lou Reedillä oli. En ole nimittäin ollut homoseksuaali enkä huumeiden käyttäjä. Mutta se musiikillinen puoli ja sanoituksellinen terävyys kolahtaa mulle. Ja Lou Reed oli biseksuaali, mutta sillä oli kuitenkin ne homojuttunsa.
Siinä oli ”pari kiinnostavaa pointtia”.
– Niin oli, häh-häh! Niin kuin tässä meidän Kiinnostava persoona -biisissä. Mutta se on vitsi se biisi. Mulla ei ole oikeasti ollut suhdetta transuun. Mutta kerran oli lähellä! Näin kerran tosi kauniin naisen Manalassa. Lähestyin sitä kunnes huomasin, että vittu toihan on mies. Sitten mä peräännyin, mikä on harmittanut mua myöhemmin, koska se oli kauniimpi kuin moni oikea nainen. Mun olisi pitänyt kokeilla sitä. Jos sillä olisi ollut munat, en olisi halunnut koskea niihin. Mutta jos se olisi ottanut multa suihin, se olisi ollut ihan ok.
Mulle on ihan sama, mitä kriitikot sanoo, mitä Soundi sanoo tai mitä Rumba sanoo. Niillä ei ole mitään valtaa minuun. Olen täysin niiden ulottumattomissa.
Kauko huomaa, että nyt aletaan olla ytimessä.
– Kaiken saa painaa lehteen. En tarkista juttuja. Juntunen teki aikanaan sellaisia haastatteluja, että se juotti meidät känniin ja sitten me puhuttiin ohi suun kaikkia älyttömyyksiä. Niistä tuli helvetin hauskoja haastatteluja. Ihmiset muistaa vieläkin niitä. Juntunen on aina ollut kapinallinen. Se ei ole vanhentunut. Tunnen sympatiaa sitä kohtaan, koska se ei ole yrittänyt muuttaa omaa juttuaan tossavaiselle sopivaksi, vaan on säilynyt sellaisena outona hahmona.
Keskustelumme etenee Suosikin kulta-aikojen muisteluun. Olitko koskaan Suosikin kannessa?
– No en todellakaan! Kuka ois halunnut mua Suosikin kanteen?! Musta ei ole tehty edes juttua Suosikkiin kuin varmaan kaksi kertaa, ja toinen niistäkin oli todella negatiivinen. En ole edes Soundin kannessa ollut kuin pari kertaa. En todellakaan ole suomirock-perheeseen kuuluva. Mutta mä olen voittanut jo kaiken. Saan tehdä tätä mitä teen loppuikäni, ja tulen koko ajan pärjäämään ja tienaamaan paremmin ja paremmin. Saan kaikkea. Mulla menee kaikki helvetin hyvin. Ei ole mitään vitun valittamista tässä hommassa. Mulle on ihan sama, mitä kriitikot sanoo, mitä Soundi sanoo tai mitä Rumba sanoo. Niillä ei ole mitään valtaa minuun. Olen täysin niiden ulottumattomissa.
Teksti: Teppo Vapaus
Kuva: Juha Metso
Julkaistu alun perin Soundissa 5/2014