Legendaarinen ECM Records on julkaissut pitkälle yli tuhat albumia, joten levymerkin peruslinjat ovat tulleet tutuiksi. Silti silloin tällöin vastaan tulee julkaisuita, jotka pääsevät yllättämään täysin puun takaa persoonallisella otteellaan.
Itselleni eräs tällainen oli vuonna 2010 julkaistu sveitsiläispianisti Nik Bärtschin Llyria. Tarkemmin sanottuna yhtyeen nimenä albumilla on Nik Bärtsch’s Ronin, artistin tuolloinen kvintettikokoonpano (nykyään kvartetti).
Bärtschin sävellyksistä paljastui heti väkevää läsnäoloa ja arvoituksellista syvyyttä.
Musiikissa kaikui etäisesti Steve Reichin ja Terry Rileyn kaltaisten, minimalisteiksi kutsuttujen säveltäjien vaikutus ja samalla jazzin suuret kehityslinjat. Yhtyeen moderni ilmaisu nojasi Bärtschin pianon ohella sähköbassoon ja todella ”fättiin” rumpusoundiin jättäen silti tilaa alttosaksofonille ja/tai bassoklarinetille eturivissä.
Luuppaavat ja koko ajan pyörteisiinsä imaisevat kappaleet oli nimetty mystisesti ”moduuleiksi”, jotka eivät noudattaneet nousevaa numerojärjestystä: Modul 48, Modul 52, Modul 55, Modul 47… Konseptuaalinen ajattelu toi mieleen lähinnä taiteellisesti kunnianhimoisen elektronisen musiikin. Kiinnostukseni heräsi ja aavistelin taustalla olevan jotain paljon syvempää kuin mitä ensikosketus paljasti.
Olin oikeassa. Lähemmällä tarkastelulla zürichiläinen Nik Bärtsch (s. 1971) on paljastunut erittäin näkemykselliseksi artistiksi, jonka levytyshistoria alkaa jo kauan ennen Llyriaa. Hän on uudistanut ilmaisuaan loogisesti säilyttäen silti yllätyksellisen tuoreuden myös viimeisen reilun kymmenen vuoden ajalla.
”Ritual Groove Music, ensimmäisen levyni otsikko, kertoo musiikillisen ajatteluni oleellisimmasta piirteestä”, kirjoittaa Bärtsch nettisivuiltaan löytyvässä Ecstasy Through Ascetism -tekstissään. ”Musiikissani on arkkitehtuurista tuttua tilallisuutta sekä musiikillista toisteisuutta, elementtien harvenemista ja ristikkäistä rytmiikkaa. Kuhunkin kappaleeseen voi mennä sisälle kuin huoneeseen. […] Kuulijan huomio kiinnittyy pieniin variaatioihin. Bändistä itsestään tulee elävä organismi – kuin eläin, elinympäristö tai urbaani tila.”
Bärtsch jakaa julkaisutoimintansa kolmeen eri linjaan: Mobile soittaa akustisesti, ja yhtyeen ritualistiset musasessiot saattavat kestää jopa 36 tuntia. Mukana on valo ja tilasuunnittelua. Jo aiemmin mainittu Ronin puolestaan esittää ”zen funkia” ja on hieman joustavampi musiikillisesti ja esitysteknisesti. Kolmas ulottuvuus on soolopianoformaatti, jossa Bärtsch purkaa moduulinsa perusosiin klassista ja preparoitua pianosoundia hyödyntäen. Jälkimmäistä versiota voi kuulla esimerkiksi tuoreimmalla Bärtsch-levyllä Entendre (2021).
Moduuliajattelun pohjalla on Bärtschin ja kumppaneiden pitkäaikainen traditio soittaa maanantaisin jamipohjaisia klubikeikkoja Zürichissä. Niissä testattuja ajatuksia on lopulta jalostettu levytettäviksi ja edelleen jatkoideointiin. EXIL-klubilla järjestetään jopa nyt korona-aikana rajoituksiin sovellettuja ja netissä striimattavia Montags-sessioita, joista löytyy tarkempaa tietoa artistin kotisivuilta.
Kukin numeroiduista Modul-teoksista on Bärtschin mukaan pikemminkin musiikillinen lähtökohta kuin valmis sävellys. ”Ajattelen asiaa hieman samalla kuin taistelulajeissa, joissa peruskoulutus on sovellettavissa hyvin monenlaisiin tilanteisiin”, hän kirjoittaa. ”Luon kappaleisiin uuden kontekstin, ja jokainen niistä leikittelee sävellyksellisillä, soitannollisilla ja improvisatorisilla elementeillä. Biisien taustavoima on sama, mutta matkalla syntyy yllätyksiä.”
Paitsi ajattelevana artistina, Nik Bärtsch on aktiivinen myös Ronin Rhythm Records -levymerkkinsä pyörittäjänä. Monet varsinkin nuorista sveitsiläisistä jazz-artisteista ovat saaneet lähtölaukauksen uralleen Bärtschin levymerkin kautta.
Ronin viittaa samuraikulttuuriin, ja Bärtsch harrastaa itsekin taistelulajeja. Kun tapasin miehen jokunen vuosi sitten ECM-juhlallisuuksissa Münchenissä, oli hän kuin jostain toisesta ulottuvuudesta saapunut jazz-samurai mustassa kaavussaan. Todellinen kokonaistaideteos musiikkinsa kera siis, ”Gesamtkunstwerk”.
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 4/21.
